Enemmän glamouria!

Muistutus Matti Myöhäisille, että Helsingin kaupunginmuseossa kesällä avautunut näyttely Enemmän funkista, Reino! on avoinna 13.1.2013 asti, vielä on siis aikaa vierailla! Näyttely on kiehtova aiheeltaan ja kerrassaan virkistävä toteutukseltaan. Sain näyttelyvierailulla aimo annoksen eskapismia ja glamouria pelkästään astumalla näyttelytilaan.

Huomasin ilokseni, että uudessa näyttelyssä Sofiankatu 4:n upea interiööri oli otettu paremmin haltuun ja näyttelyrakentaminen teki sisätilalle paremmin oikeutta, kuin vanha perusnäyttely Horisontissa Helsinki, joka ehti olla paikalla vuosia. Edellinen näyttely perustui pitkälti suuriin kaksikerroksisiin vitriineihin, jotka oli sijoitettu pääsalin keskelle siten, että ne muodostivat vitriinikierroksen sekä alakertaan että yläkerran parvelle. Vahinko tässä asettelussa oli se, että vanha tavaratalomiljöö, entinen Stockmannin kauppahuone 1920-luvulta avoimine keskihalleineen oli peitossa eikä tilan kokonaisuutta voinut käsittää vitriinien peittäessä näkyvyyden. Tästä oli selvästi viisastuttu, kun Enemmän funkista, Reino! -näyttelyä oltiin alettu suunnitella. 
 

Reino-näyttelyn perusidea liittää elokuvat, Helsingin ja designin yhteen, onhan näyttely osa World Design Capital 2012 -teemavuotta. Näyttelyssä designia lähestytään elokuvien kautta. Tarkastelun kohteena ovat niin arkkitehtuuri, interiöörit, lavasteet, puvustus, kalustus kuin pienesineetkin, jotka kaikki osaltaan tekevät elokuvan rakentamasta illuusiosta kokonaisen. Näyttely jakautuu osastoihin elokuvien avulla. Kullakin elokuvalla tai elokuvasarjalla on oma pääplanssinsa, joka esittelee elokuvan juonen, sekä siihen liittyviä faktoja kuvauspaikoista ja elokuvaan vaikuttaneista tyyli-ihanteista. Seinillä tekstiä on ihailtavan vähän, sillä laaja kuvamateriaali puhuu puolestaan, onhan kyseessä vahvasti visuaalisuudesta ammentava näyttely. Monin paikoin oli myös laitettu esiin elokuvan hengessä toteutettu kalustusasetelma tai muuta kontekstiin kuuluvaa esineistöä. 

Päätila, kaksi kerrosta korkea halli keskellä näyttelytilaa oli otettu mainiosti käyttöön asettamalla ensimmäiseen kerrokseen sekä autenttisia elokuvissa käytettyjä naisten iltapukuja, että elokuvista ja niiden epookista innoituksensa saaneita uustuotantoa olevia iltapukuja. Myös suuret stillkuvaplanssit elokuvista ja korkealla katossa roikkuvat kristallikruunut ja autenttiset elokuvateatterien valaisimet istuvat kokonaisuuteen hienosti. Päähallissa taustalla pyörii nonstoppina otteita tilassa esitellyistä elokuvista. 1920-lukulainen loistelias ja hyvin säilynyt tavaratalointeriööri pylväineen ja portaikkoineen korostaa elokuvatähtiin liittyvää glamoröösiä vaikutelmaa. Samoin tilan syvän punainen väritys tuo mieleen ylellisyyden ja toisaalta vanhojen elokuvateattereiden intiimin ja hohdokkaan tunnelman. 

Näyttely etenee mielestäni viisaasti kronologisesti, siten designin ja sisustustyylien kehityksestä, toisaalta kotimaisesta elokuvateollisuudesta kertovasta, rinnalla kulkevasta tarinasta saa  parhaan käsityksen. Alakerta keskittyy 1930-lukujen elokuviin, yläkerran parvella siirrytään 1940-luvulta 1960-luvun alkuun. Yläkerrassa on esillä myös filmitähtiin liittyvää esineistöä, kuten Regina Linnanheimon asuja, kirjeitä ja muuta omaisuutta. Samoin varhaista tähtikulttia käsitellään esimerkiksi filmitähtipaperinukkien kautta. Vaikuttavinta lienee kuitenkin jo 1960-luvulla puretun Kinopalatsin pääovet, jotka on tuotu näyttelytilaan. Samoin elokuvakatsomon penkit ja vanha valomainos toivat myös elokuvan katsomiskokemuksen näyttelyn aiheeksi, olihan ennen television yleistymistä elokuvateattereissa käynti hyvin yleistä, ja elokuvateatterit tärkeitä, käytettyjä ja rakastettuja kaupunkitilan osasia. Nykyisten multiplex-teattereiden aikana on ilo muistaa pienten teattereiden intiimiä ja omaleimaista tunnelmaa.

Sivuhuoneessa mennään näyttelyn tuoreimpaan antiin, 1960- 1970-lukujen elokuviin, jo modernistisempiin, futuristisempiin ja surrealistisiin tunnelmiin sekä sisältönsä että muotokielensä ja designinsa puolesta. Esitellyissä elokuvissa myös yhteiskunnallinen kantaaottavuus tulee esiin, ja sen vuoksi on luontevaa, että tilaksi on valikoitunut pelkistetympi tila pääsalin vierestä. Harmillisesti jo vuosia Sofiankatu 4:n kiinteistöä vaivannut kattovuoto-ongelma oli taas ajankohtainen, sillä sivuhuoneen takaosa oli jälleen suljettu vesivahingon vuoksi. Muutaman elokuvan esittely jäi siis minulta näkemättä, mutta hieman vajavaisenakin näyttely antoi kattavan kuvan designista kotimaisissa elokuvissa aina Stockmannin tavaratalon art decon ja uusasiallisuuden tunnelmista putkihuonekalujen, Komisario Palmu-elokuvien 1920–1930 -lukuisen epookin kautta 1960-luvun pastillituolien värittämään futuristiseen maailmankuvaan.

Näyttely yhdistää ihailtavalla tavalla elokuvan ja kotimaisen elokuvateollisuuden historiaa ja kehitystä, yhdistäen sen nerokkaasti designiin ja tähtikulttiin, mukanaan ripaus nostalgiaa, olematta kuitenkaan sentimentaalinen. Esimerkkielokuvien arkkitehtuuri, interiöörit ja puvustus olivat huolella valittua, tietoisesti korostunutta ajankuvaa, joka tarjoili mallia suuresta maailmasta ja sen muotivirtauksista. Tämän kuvitteellisen maailman esittelyssä ja analysoinnissa näyttely onnistui mielestäni erinomaisesti. Samalla näyttely avasi kuin sivulauseessa ja huomaamatta kontekstia kulloiseenkin aikakauteen ja sen ilmiöihin sekä suomalaisen filmiteollisuuden vaiheisiin ja tekijöihin. Tekijälähtöisyys korostui näyttelytekstien lisäksi laminoiduissa lisätietolehtisissä, jotka kertoivat laajemmin esimerkiksi tietyn ohjaajan tai lavastajan työstä. Näyttelyssä tuotiin hyvin ilmi, että Suomessa elokuvateollisuus oli ennen television aikakautta todellakin teollisuutta, ja mitä merkittävimmissä määrin taidokasta käsityötä taustallaan vaatinutta toimintaa. Itselleni suuri osa esitellyistä elokuvista oli varsin tuttuja, joten nämä lisätietolehtiset ja filmiteollisuuden sivuaihe toivat kaipaamaani lisäsisältöä. Hyvää oli se, että halutessaan erilaiset museovierailijat saavat vain kävellä tilan lävitse, ja nauttia kuvista ja tunnelmasta, ja toisessa ääripäässä tietoa oli saatavissa hyvinkin paljon. Näyttely, sen rakenne ja asettelu ei siis asettanut paineita ”oikeaan tapaan” tutustua näyttelyyn. 

Jokaisessa näyttelytilassa teeman mukaisesti pyörineet elokuvanäytteet herättivät näytteillä olleet stillkuvat, kalusteet ja esineet henkiin, ja mahdollistivat viipymisen näyttelyssä halutessaan hyvinkin pitkään. Helsingin kaupunginmuseoon on vapaa pääsy ja Enemmän funkista, Reino! -näyttely vielä reilun viikon avoinna, joten suosittelen lämpimästi vierailua hienosti rakennettuun elokuvan eskapistiseen maailmaan.