5 syytä rakastaa elokuuta

1. Espoo Ciné

Romanttiset pimenevät elokuiset leffaillat tulevat taas! Espoon leffafestareiden ohjelmisto on ainoastaan parantunut vuosien saatossa. Tällä kertaa ohjelmisto on jaettu inhoamini hashtagein, mutta ne ovat yllättävän toimivia keinotekoisen maateemoittelun sijaan. Tänä vuonna kiinnostaa erityisesti Ingrid Bergman -dokkari, Thomas Vinterbergin ohjaama ja ihanan Carey Mulliganin tähdittämä epookki, Q-teatterista elokuvaversioksi sovitettu Häiriötekijä, Kim Longinotton rakkausteemainen dokkari, Pixarin uutuus, ylistetty Inside Out, Helen Mirrenin ja Gustav Klimtin yhdistävä Kultainen nainen, Freudin ja vampyyrit kutkuttavalla tavalla naittava Therapy for a Vampire sekä tietysti melkoinen tapaus festarivierailuineen ja suomalaisroolituksineen, Peter Greenawayn Eisenstein in Guanajuato.


2. Flow Festival

En koe liioittelevani todetessani, että tulevana viikonloppuna Suvilahdessa on kaikkien aikojen line-up: Beck, Shamir, Pet Shop Boys, War on Drugs, Belle & Sebastian, Chic feat. Nile Rodgers, Future Islands, Todd Terje ja himmeä setti parhaita kotimaisia! Mitämitämitä?!? Aivan kuin Flow'n ohjelmaryhmä olisi lähtenyt toteuttamaan villeimpiä unelmiani.


3. Kesäloma

Elokuu on paras lomakuukausi.


4. Helsingin Juhlaviikot

Itselleni aina hieman epämääräisenä osallistumiseni puolesta näyttäytyvä, mutta silti kaupungin tunnelmaan olennaisesti vaikuttava tapahtumakokonaisuus. Joka paikassa tuntuu tapahtuvan, matalalla kynnyksellä esimerkiksi Taiteiden Yö, Art Goes Kapakka ja lukuisat ilmaistapahtumat. Juhlaviikkojen monipuolisuus hengästyttää; sirkusta Shanghaista, Helsinki Night Marketin herkut Teurastamolla, Suomen taiteen uudistajia sadan vuoden takaa Didrichsenin taidemuseossa, Yasmine Hamdan ja Giorgio Moroder Huvila-teltassa sekä Akse Petterssonin western Stage-festivaalilla. Mikä ihana runsaudenpula!


5.  Lemonatorin jäähyväiskeikka

Tavastialla vietetään 29.8. epäilemättä erään aikakauden loppua, vaikkakin odotettavissa ollutta. Siellä entiset nuoret nostalgisoivat aikakautensa yhtä parasta bändiä. Ennustan melkoisia kokoontumisajoja, paljon riemua ja vähän kyyneleitä. TJEU: Lemonator - Over Now.



(Kuva: Espoo Ciné)

Museomuumioiden marssi

Kesän taittuessa syksyyn parasta mitä voin keksiä on hypätä ilmaisbussiin ja matkustaa Tapiolaan uusien elokuvaelämysten äärelle. Espoo Ciné alkoi osaltani lauantaina, jolloin kävin katsomassa kaksi leffaa, Woody Allenin uutuuden ja ohjelmakirjassa Paikat-sarjaan sijoitetun dokumenttielokuvan The Great Museum.

Museoalan ihmiselle The Great Museum tuntui paperilla kiinnostavalta – mitä dokumentin ohjaaja Johannes Holzhausen haluaa tuoda esiin valtavasta Wienin Kunsthistorisches Museumista?

Tavallaan dokumentti oli yllätyksetön ja samalla myös pettymys. Dokumentissa keskityttiin pääasiassa museon pysähtyneisyyden ja pölyisyyden kuvailuun, siitä huolimatta että elokuva itse asiassa kertoi perusnäyttelyn uusimisesta ja museotilojen suuresta kunnostustyöstä. Pysähtyneisyyttä kuvasti se, että elokuva antoi runsaasti aikaa mykkien esineiden ja taideteosten konservoinnin, siirtämisen, puhdistamisen sekä varastoinnin esittämiseen. Myös näyttelyvitriinien sisäisen maailman hinkkaus ja museoihmisten vänkkäys teosten sijoittelusta saatiin näyttämään naurettavalta pilkunviilaukselta. 

Kaiken tämän vastapainoksi elokuvassa tuotiin esille pintapuolisesti budjettineuvotteluita ja markkinointistrategiaa – ikään kuin jollekin tulisi yllätyksenä, että todella, museoissakin pohditaan sitä, miten toiminta ei jää tappiolliseksi ja sitä, kuinka yleisö saadaan paikalle ja kiinnostumaan sisällöstä.

Toki alan ulkopuoliselle dokumentti saattaa olla kiehtova kurkistus museon kulissien takaiseen elämään, mutta se silti pönkittää mielestäni vanhanaikaista käsitystä esinevarastosta ja hieman hullunkurisesta, aikansa eläneestä ilmapiiristä seniileine henkilökuntineen. Tärkeä säilytys- ja tallennustehtävä tuli siis elokuvaan taltioitua, mutta vähemmälle jäivät sisältöön liittyvät kysymykset. Esineet ja taideteokset jäivät elokuvassa vain valtavaksi määräksi objekteja ilman kontekstia ja tarinaa. Yksi ainoa kohtaus raapaisi aihetta, siinä pohdittiin kuinka museo haluaa esittää Hapsburgien historiaan liittyvää aineistoa – valtiollisena velvollisuutena vai omista itsenäisistä lähtökohdistaan.

Mieleen jäi myös kohtaus, jossa yleisöpalveluhenkilökunta palaveroi, ja kauan talossa palvellut museovalvoja nousi kertomaan kohtelustaan. Hän toivoi, että hänen työpanoksensa tunnustettaisiin ja että hänet kaikkien palvelusvuosien jälkeen vihdoin esiteltäisiin muiden yksiköiden edustajille. Tämänkaltainen tilanne ei liene meilläkään mahdoton suuremmissa museoissa.

Elokuva sijoittui Espoo Cinén Paikat-sarjaan. Vaikka dokumentti keskittyi yhteen rakennukseen, suhde itse paikkaan ja rakennukseen jäi ulkokohtaiseksi. Museorakennus on paikka, jossa lähes kaikki kohtaukset tapahtuivat, joten olisin halunnut kuulla lisää paikasta, sen historiasta ja olemuksesta. Museo- ja rakennusintoilijana odotin elokuvalta syvällisempää paikan tuntua. 

Kiinnostavaa, että elokuvantekijä on tarttunut aiheeseen, mutta oma kokemukseni museotyöstä on huomattavasti monipuolisempi ja dynaamisempi. Toki meikäläisiä museoita ja järkälemäistä sekä epäilemättä konservatiivista Kunsthistorisches Museumia on hankalaa vertailla. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että ihmisten käsitys museotyöstä on juurikin se, minkä elokuva antaa – pölyjen pyyhkimistä vitriineistä, eksentrinen tutkija, joka haahuilee työhuoneessaan ja pätemishaluinen kuraattori pompottelemassa alaisiaan. Varsinainen museomuumioiden marssi.

Kysymys kuuluukin, millaisilla toimenpiteillä näistä vanhentuneista käsityksistä pääsee eroon? Onko alan ulkopuolisten ihmisten käsityksillä väliä? Esimerkkinä raikkaammasta museoimagosta Helsingin kaupunginmuseo on ainakin aloittanut uudistumisensa myötä avoimen vuoropuhelun yleisön kanssa, ja haastaa samalla oman henkilökuntansa rooleja uusilla titteleillä.

The Great Museum on nähtävissä Espoo Cinéssä vielä kuluvan viikon sunnuntaina, lipputiedot täältä.

Töissä Antarktiksella

Viime viikolla DocPointissa näkemäni Antarctica – a year on ice on visuaalisesti hätkähdyttävän upea ja psykologisesti kiehtova dokumenttielokuva sekä Etelämantereen luonnon ihmeistä että siellä työskentelevien ihmisten elämästä. Elokuva seuraa Antarktiksella sijaitsevien McMurdon ja Scott Basen tutkimusasemien vuodenkiertoa alkaen paikallisesta keväästä lokakuussa, jolloin saapuvat kesäkomennukselle tulevat työntekijät. Kesäaikana Antarktiksella työskentelee yhteensä noin 5 000 henkilöä. Joukkoon lukeutuu muitakin ammattikuntia kuin tutkijoita, kuten tarvittavia huoltotöitä tekeviä mekaanikkoja, helikopterinkuljettajia, palomiehiä, kaupan kassoja ja kokkeja. Talvella asukkaiden määrä vähenee kahdeksaansataan.

Dokumentaristi ja päähenkilö on Antarktiksella työskentelevä Anthony Powell, joka vapaa-ajallaan harrastaa time lapse -kuvaamista, jonka avulla saa hyvän käsityksen ilmaston vaihtelusta, toisaalta kesän ja talven monotonisuudesta. Väri ja valo leikkivät maagisella tavalla pitkissä kuva-ajoissa.

Elokuvassa kuvataan tavattoman kiehtovasti ihmisten psykologisia reaktioita eristäytymiseen, rajoitettuun elinpiiriin ja suhteesta pieneen yhteisöön, mutta myös suhteesta äärimmäisiin ilmasto- ja luonnonolosuhteisiin. Kesäaikaan aurinko ei laske neljään kuukauteen, ja vastaavasti talvella aurinko ei nouse neljään kuukauteen. Kaksi kuukautta talvesta on pilkkopimeää.

Antarktiksen jylhän karu kauneus käy käsi kädessä hurtin huumorin kanssa – työhön valittavilla henkilöillä tulee olla riittävän avoin ja joustava asenne pärjätäkseen henkisesti ja fyysisesti vaativissa olosuhteissa. Dokumentti seuraa myös vuodenkierron mukana tulevia erilaisia juhlallisuuksia ja humoristisia ajantappokeinoja. Ankaruus asettaa myös mielelle haasteita – pitkä talvi aiheuttaa masennusta ja unohtelua, samat naamat alkavat ärsyttää. Toisaalta kun uudet kesäkomennukselle tulevat saapuvat, talviasukkaiden reaktiot ovat ristiriitaisia; innostus lomittuu torjuntaan.

Dokumentissa huomioidaan myös Antarktiksen ainutlaatuisuus vielä suhteellisen koskemattomana mantereena. Väliaikaisten asukkaiden huoli tulevaisuudesta visioi turismin ja hyödyntavoittelun tunkevan vielä puhtaalle mantereelle. Vielä kuitenkin asiat ovat hyvin, sillä kaikki mikä mantereelle ihmisten läsnäolosta tulee, viedään pois – jopa asukkaiden jätökset. Luonnonoloihin asukkaat eivät saa puuttua, esimerkiksi liian kauas mantereelle eksyneet hylkeet on jätettävä oman onnensa nojaan, vaikka kaikki tietävät mikä eläinten kohtalo tulee väistämättä olemaan.

Elokuvassa lomittuu asukkaiden ihastus ja vieraus mannerta kohtaan. Alun seikkailunhalu muuttuu kokemuksen myötä arvostukseksi hijaisuutta ja eristäytyneisyyttä kohtaan. Vaikka mykistävät luonnonihmeet ovat heidän takapihallaan, arkielämää kotona kaivataan. Etenkin läheisiä, vaihtelevampia vuodenaikoja ja tietenkin erilaisia tuoreruokia, joita ei ole saatavilla moneen kuukauteen.

Antarctica – a year on ice avaa ikkunan paikkaan, joka on yksi viimeisiä tuntemattomia alueita maapallollamme. Nähtyäni elokuvan ja astuttuani ulos elokuvateatterista soisin että asiaintila ei muuttuisi.


(Kaikki kuvat: DocPoint 2014 )

Toven ja Tuutin matkassa

 Osana DocPointin ohjelmistoa esitettiin torstaina Kanerva Cederströmin ohjaama Tove Jansson -trilogia. Cederström palkittiin tämänvuotisella Aho & Soldan -palkinnolla, ja Janssonin syntymästä on tullut tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta.

Dokumenttielokuvat Matkalla Toven kanssa, Haru – yksinäisten saari ja Tove ja Tuuti Euroopassa perustuvat taidegraafikko Tuulikki Pietilän 1970-luvun alussa Japanista ostamallaan Konica-kaitafilmikameralla kuvaamaan materiaaliin. Staattiseen kuvaan kyllästynyt Tuulikki eli Tooti innostui pienen kameran hyödyistä luonnostelussa ja maailman tarkkailussa. Samalla hän tuli ikuistaneeksi hänen ja Tove Janssonin yhteistä elämää niin matkoilla maailmalla kuin kotoisessa kesäparatiisissaan Klovharun saarella.

Ensimmäinen elokuva, Matkalla Toven kanssa valmistui vuonna 1993 ja se kertoo Pietilän kaitafilmauksen alkutarinan. Jansson oli lähdössä Japanin television kutsumana matkalle yksin mutta pariskunta keksikin ehdottaa että matkaliput muutettaisiin meno-paluusta kahdeksi menolipuksi, ”että voisimme jatkaa matkaa”. Kuinka ihailtava asenne, nähdä seikkailun mahdollisuus missä vaan! Elokuvassa kuljetaan Japanista Havaijille, Meksikosta Yhdysvaltoihin ja valtamerialuksella takaisin Helsinkiin. Matkakuvien taustalla katsoja saa nauttia hykerryttävästä kommenttiraidasta, jolla jo ikääntyneet Tove ja Tuuti päivittelevät vanhoja reissujaan, kertovat hauskoja anekdootteja ja naljailevat toisilleen hyväntahtoisesti kuten vanhan pariskunnan kai kuuluukin. Elokuvassa kiteytyy hetkestä riemuitseminen, seikkailun mahdollistuminen ja hyvässä seurassa matkustamisen ihanuus. Vieraisiin kulttuureihin tutustuminen kulkee siinä sivussa, muttei tunnu olevan pääasia.

Haru – yksinäisten saari (1994) kertoo maailmanympärysmatkan jälkeen paluusta saarelle. Jansson ja Pietilä kesäasuttivat Klovharun luotoa 1960-luvun puolivälistä reilut kolmekymmentä vuotta ja noina kesinä kaitafilmille tallentui luodon arkea kalastamisineen, luonnonilmiöineen ja sään vaihteluineen sekä pienine iloitteluineen. Elokuvan taustakertomus perustuu pitkälti Janssonin kesämuistelmakirjaan Haru, eräs saari. Itsessäni elokuva herätti liikuttuneen kaipauksen saaristoa, rantakallioita ja meren läheisyyttä kohtaan.  Olen toisinaan taipuvainen erakkoiluun ja vetäytymiseen, ja eristäytymisen mahdollisuus kuten myös saaristoelämä vetoaa minuun syvästi. 

Viimeisin elokuva, Tove ja Tuuti Euroopassa (2004) syntyi vasta Janssonin kuoleman jälkeen. Siinä kerrataan Toven ja Tootin yhteisiä matkoja Euroopassa vuosina 1975–1993. Matkat alkoivat useimmiten Pariisista, jossa he asuivat hetken aikaa myös taiteilijaresidenssissä Seinen rannalla. Elokuva johdattaa katsojan matkalle Islantiin, Korsikalle, Venetsiaan, Lontooseen, Irlantiin ja Madridiin. Pietilän päiväkirjat muistavat kunkin paikan tunnelman ja tuoksut, Janssonin romaaniotteet kertovat ympäri Eurooppaa kerätyistä vaikutteistaan. Ja joka paikassa kuvattiin kissoja, sieviä pieniä pentuja, kolhoja kujakolleja ja nuhjuisia kaupunkikatteja.

Elokuvat antavat kuvan tasapainoisesta taiteilijapariskunnasta, jolla tuntuu olevan aina aika hauskaa. Etenkin Janssonin elämänasenne vaikuttaa ihailtavalta. Pietilän mukaan edes vaikeuksien edessä hän ei valittanut, vaan otti mitä eteen tuli, positiivisesti, ei alistuen. Joka kuvassa Jansson hymyilee leveästi, keimailee kameralle, ottaa kontaktia paikallisiin aikuisiin, lapsiin ja eläimiin, aina puoliksi poltettu tupakka vasemman käden sormissaan, ja usein tanssii villisti ojennellen pitkiä jäseniään. Ensimmäisen elokuvan kommenttiraidan lapsellinen kikatus ja ilakointi pienten yksityiskohtien muistamisesta täydentävät kuvaa onnellisen huolettomasta ja vapaasta yksilöstä. Mielenkiintoista on myös seurata, mihin taidegraafikko Pietilä kiinnittää kamerallaan huomion ihmisten ja nähtävyyksien lisäksi. Veden väreilyyn, kiven pintaan ja muotoihin, värikkäiden kalojen tanssimaiseen liikkeeseen.

DocPoint jatkuu vielä tämän sunnuntain ajan. Vaikka mitä kiinnostavaa on tarjolla, joten käykäähän ihmiset elokuvissa!


Kaikki kuvat: DocPoint 2014

Erkki Karu -retrospektiivi

Vuodenvaihteessa Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVA ja Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (MEKU) yhdistyivät Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI). Vaikka KAVA on nyt KAVI, Orion on edelleen Orion ja siellä esitetään myös kuluvalla kevätkaudella useita kiinnostavia sarjoja. Erityisen maininnan arvoinen esityssarja on Erkki Karu -retrospektiivi. Studiojohtajana ja elokuvaohjaajana merkittävän uran kotimaisen elokuvan parissa tehneen Karun ohjauksiin lukeutuu muun muassa Koskenlaskijan morsian, Nuori Luotsi ja Nummisuutarit. Varhaisen suomalaisen elokuvan historiasta kiinnostuneille sarja on oikea herkkupala.

Retrospektiivi alkoi jo toissa viikolla Anna-Liisan (1922) esityksellä, jonka ohjaaja Teuvo Puro on ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan Salaviinanpolttajat (1907) takana. Karu toimi tuottajana. Anna-Liisa on Minna Canthin näytelmään perustuva traaginen kuvaus salaisuuden kantamisesta ja naisen ahtaasta asemasta intohimon ja avioliittoaikeiden välimaastossa. Anna-Liisan esityksessä kuultiin mainio ääniraita, joka oli soitettu livenä improvisoiden ja äänitetty Forssan mykkäelokuvafestareilla  viime kesänä. Näytöksessä olivat läsnä myös muusikot Mikko-Ville Luolajan-Mikkola, Eero Ojanen ja Teemu Hauta-Aho.

Erkki Karu -sarjassa on myös harvinainen tilaisuus nähdä Karun lyhytelokuvia sekä katkelmia vain osin säilyneistä elokuvista. Huomenna keskiviikkona sarja käynnistyy toden teolla teemaa taustoittavalla dokumenttielokuvalla Erkki Karu, suomalaisen elokuvatuotannon uranuurtaja. 

Season Film Festival 2013

Albatross  




Mahtavaa! Vaikka rakkaassa kotikaupungissani piisaa ympäri vuoden lukuisia pienempiä ja suurempia eri aiheisiin keskittyviä elokuvafestivaaleja, erittäin hyvään saumaan tulee näin kevättalvella uusvanha Season Film Festival. Uusvanha siksi, että Season Film Festival on syntynyt 2001 perustetun Artisokka-festarin raunioille ja siihen on vielä liitetty Fashion Film Festival omaksi sarjakseen. Artisokka tarjoili naisnäkökulmaa ja laveampaa sukupuolikäsitystä, Season Film Festival jatkaa samaa linjaa alleviivaamatta, kuitenkin antaen tilaa naistekijöille ja sukupuolirooleja kyseenalaistaville teemoille. Ensivilkaisun perusteella Season Film Festivalin ohjelmistossa omiin ennakkosuosikkeihin lukeutuu Ulrich Seidlin Paratiisi-trilogiaan kuuluva Paradise:Faith (2012), Bollywood-trilleri Kahaani (Sujoy Ghosh, 2012)  ja Niall MacCormickin Albatross (2011).

    CloClo

Aiemmin itsenäisenä festivaalina toiminut Fashion Film Festival muodostaa siis tänä vuonna oman alasarjansa Season Film Festivalilla, ja sinne onkin kerätty huikean kiinnostava kokoelma elokuvia, joissa muoti ja muotoilu ovat jonkinlaisessa roolissa. Löyhä määritelmä takaa sen, että tarjonta on monipuolinen. Itseäni kiinnostaa FFF:n ohjelmistosta luonnollisesti eniten seuraavat elokuvatapaukset: CloClo (Florent Emilio Siri, 2012) ja The Great Gatsby. Ensimmäinen, mielestäni vähän oudosti My Way -nimelle käännetty elokuva kertoo kovasti fanittamastani 1960- ja 1970-luvuilla vaikuttaneesta ranskalaisesta supertähdestä, Claude Francois'sta. Popikoni vietti nopeaa ja kuluttavaa jetset -elämää tanssityttöjen ja fanien ympäröimänä. Kotimaista näkökulmaa Clauden elämään tuo suomalainen menestynyt malli Pia Sofia Kiukkonen, jonka kanssa Claude seurusteli 1970-luvulla ennen traagista kuolemaansa. Elokuvan käännösnimi viittaa Claude Francois'n säveltämään riipaisevaan Comme d´habitude -lauluun, jonka teki myöhemmin maailmanlaajuisesti tunnetuksi muun muassa Frank Sinatra nimellä My Way.

    The Great Gatsby

The Great Gatsbyn uudesta, toukokuussa ensi-iltansa saavasta Baz Luhrmannin filmatisoinnista olen intoillutkin jo aiemmin. Mutta tällä kertaa esitetään Jack Claytonin ohjaama versio vuodelta 1974, päärooleissa Mia Farrow ja Robert Redford. Olen suuri 1920-lukuentusiasti ja rakastan F. Scott Fitzgeraldin romaania, jossa Jay Gatsby rakastaa Daisyaan 1920-luvun huolettomissa ja ylellisissä, mutta samalla hyvin surullisissa puitteissa. Tämä kevät tuleekin olemaan yhtä herkkua, kun tulen näkemään tunnetuimmat filmiversiot aiheesta.

    Diana Vreeland: The Eye Has to Travel

Kiinnostavista elokuvista ehkä ainoa varsinaisesti muotiin liittyvä Diana Vreeland: The Eye Has to Travel (Lisa Immordino, 2011) on henkilökuva 1900-luvun muodin suunnannäyttäjästä, Vogueta 1960-luvulla päätoimittaneesta Diana Vreelandista. Elokuva on epäilemättä kiehtova matka muodin ja populaarikulttuurin lähihistoriaan. Farewell, My Queen (Benoît Jacuot, 2012) päässee myös katselulistalleni, heikkouteni epookkiin ja ylitsepursuavaan pukudraamaan saanee vastakaikua tästä Marie Antoinetten ja Ranskan hovin lopun alkuun keskittyvästä elokuvasta.

    Farewell, My Queen

Löytyykö ohjelmistosta muita kiinnostavia elokuvia mainitsemieni lisäksi, mitä olette menossa katsomaan?

Season Film Festival Bio Rexissä ja Maximissa 4.-7.4.2013. Lipputiedot täältä.

(Kaikki kuvat: Filmikamari)

DocPointin kotimaisia: Viru ja Tavarataivas

DocPointissa on viime päivinä tullut nähtyä pari hyvää kotimaista dokumenttia. Viru - tarinoita hotellista (Taru Mäkelä ja Johanna Onnismaa 2013) kertoo Tallinnan Viru-hotellin vaiheista aina 1960-luvun heräävästä Tallinnan-turismista ja sen myötä kasvaneesta hotellitarpeesta itse rakennusprojektiin ja hotellin arkeen. Rakentamisvaiheessa suomalainen työvoima oli merkittävässä roolissa, ja haastateltavia on löydetty kiitettävästi sekä suomalaisrakentajista ja -turisteista että virolaisista Viruun liittyvistä henkilöistä. Harmi kyllä venäläistä rakennustyövoimaa ei tähän dokumenttiin haastateltu, mutta kuulemma tulossa on virolaisten tekemä sisardokumentti samasta aiheesta, joka saa ensi-iltansa maaliskuussa. Jään odottamaan sitä innolla!

Hotelli Viru symboloi samanaikaisesti valvontaa ja kontrollia sekä toisaalta moderniutta, länsimaisuutta ja kommunikaation mahdollisuutta. Jos portieereina toimi puna-armeijan vanhoja upseereita, talossa toimi aktiivisesti KGB ja samanaikaisesti harjoitettiin suomalais-virolaista kulttuurivaihtoa sukkahousujen ja sifonkihuivien tasolta aina seksikauppaan asti, voidaan sanoa Viru-hotellin olleen poikkeuksellisen kiinnostava tapaus. Elokuvassa oli paljon kiehtovaa arkistomateriaalia hotellin rakentamisvaiheesta ja myöhemmästä elämästä. Nykypäivänä Viru on toimiva hotelli, mutta samalla neuvostoajan symboli ja kuriositeetti KGB-museoineen. Dokumentin tarinat, etenkin 1960-70 -luvuilla matkanjohtajana toimineen Eva Lillen tarkkanäköiset havainnot avasivat uusia inhimillisiä näkökulmia Viru-hotellin historiaan.

Viru - tarinoita hotellista saa teatteriensi-iltansa 1.3.2013.

Tavarataivas (Petri Luukkainen 2012) on ollut viime aikojen tapaus kotimaisella elokuvakentällä. Siinä ohjaaja Petri Luukkainen ahdistuu haalimastaan tavarasta ja tekee radikaalin päätöksen luopua siitä - ainakin väliaikaisesti. Hän pakkaa omaisuutensa vaatteita myöten ja kotinsa irtaimiston varastoon vuoden ajaksi, ja noutaa sieltä yhden tavaran päivässä. Projekti, kuten Luukkainen itse ihmiskoettaan kutsuu, aiheuttaa tietenkin aluksi paljon ihmetystä läheisten piirissä ja myös paljon arkipäivän komiikkaa.

Melko pian Luukkainen toteaa, että hän ei todellisuudessa tarvitse kovin paljoa. Tunne elämän tyhjyydestä juontuu muualta. Päähenkilön isoäiti antaa hyviä jalat maassa -neuvoja. Muutenkin elokuvassa korostuu Luukkaisen lähipiirin merkitys hänen elämässään, jota tavara ei enää määritä. Tyttöystäväkin löytyy kaiken keskellä. Kohtaus, jossa avataan fillarinlukkoa ensitreffejä varten on lyömättömän hauska.

Elokuvaa on kuulemma kritisoitu epäaitoudesta ja siitä että se vaikuttaa liian käsikirjoitetulta. Näitä kommentteja on vaikea ymmärtää elokuvan nähtyäni - tarkoittaako aitous automaattisesti heiluvaa ja tuhnuista kameranjälkeä? Mielestäni oli hyvä ja tyylikäs valinta keskittyä itse aiheeseen eikä päälleliimattuun reality-dokumentaarisuuteen, ja kuvata elokuva jalustoilta staattisesti ja toteavasti.

Varsinaista kulutuskriittistä tai ympäristönäkökulmaa elokuva ei tietoisesti tuo esiin, mutta Luukkainen ei pysty peittämään turhautuneisuuttaan kohtauksessa, jossa hän joutuu viemään tyttöystävänsä hajonneen jääkaapin jäteasemalle - koska sitä "ei kannata korjata". Itselleni ainakin Tavarataivas antoi paljon ajattelemisen aihetta siitä, mitä tarvitsen, millä pärjään, ja mitä edes haluan omistaa.

Luukkainen itse sanoo, että projektivuodestaan hän kaipaa selkeyttä ja helppoutta jonka tavarattomuus toi tullessaan. Sekä lämpöpatteria, jonka vieressä hän ensimmäiset yönsä nukkui, vain päällystakkiin kietoutuneena.

Ennen teatteriensi-iltaansa 1.2.2013 Tavarataivas on nähtävissä vielä DocPointissa sunnuntaina 27.1.2013 Maxim 1:ssä klo 21.

(Kaikki kuvat DocPoint)

Jäniksenä Varkaudessa

"Haluanko todella elää tällaista elämää, joka on niin tarkasti säädelty kehdosta hautaan?" kysyi ohjaajan kertojanääni elokuvassa Jäniksenä Varkaudessa (Matleena Jänis 2013) . "Paperimiehen pojasta tulee paperimies, insinöörin pojasta tulee insinööri, tuleeko valokuvaajan pojasta valokuvaaja?" Valokuvaajan tyttärestä (ja pojantyttärestä ja pojanpojantyttärestä) tuli elokuvaohjaaja - ja sivutoiminen valokuvaaja. Paikka vaihtuu, mutta ammatti pysyy, tässä tapauksessa. Mutta Matleena Jäniksen koulutovereiden vanhempien liikkeet menivät konkurssiin, autot ja talot myytiin, kun rakennemuutos kouraisi Varkautta.

A. Ahlströmin 1900-luvun alussa perustama sellutehdas oli se yhteinen hiili, jonka ympärille Varkaus kasvoi ja johon kaikki kaupunkilaiset puhalsivat. Seurasi konepaja ja veneveistämö. Tehtaan piipuista noussut savu haisi rahalta. Jäniksen valokuvausliike tallensi tehtaan elämää filmille, mutta vain niinä päivinä kun tehtaan piipuista nousi valkeaa vesihöyryä. Mustasta savusta, saastuneista vesistä ja muista ikävistä asioista ei saanut puhua. Tehtaan toiminta ja sen ympärille muodostuneen yhteisön elämä kuvattiin kuten se haluttiin esittää. Varkaus vastaanotti vieraita kuten presidentti Urho Kekkosen ja Ahlströmin asiakkaita ympäri maailmaa. Klubilla tanssittiin ja syötiin "parhaita ruokia", työntekijän elämä oli selkeää ja turvallista. Kaikkea tätä tallensi Jäniksen valokuvaamo kolmen sukupolven ajan. Säilynyt kuvasto edustaa romantisoitua ja idyllistä yhtenäiskulttuuria - mutta paljon tilaa se ei tehtaan vaikutuspiirissä olleille, käytännössä koko kaupungin asukkaille antanut. Työ, vapaa-aika, opinnot, vanhuus - kaikki oli säädeltyä. Elämä pyöri tehtaan ja työn ympärillä.

Jäniksenä Varkaudessa on mielenkiintoinen ikkuna ohjaajan henkilökohtaiseen suhteeseen kotikaupunkiaan kohtaan, mutta samalla se avaa ajankuvaa suvun, teollisuuskaupungin yhteisön ja oikeastaan koko maan suhteesta vanhan ajan savupiipputeollisuuteen, sekä siihen, mitkä ovat tämän teollisuuden päättymisen seuraukset, kun monet käsiparit jäävät tarpeettomiksi. Nykypäivän kuvat Varkaudesta ovat surullisia. Niissä näkyy se, mikä joskus oli vauras ja eläväinen teollisuuskaupunki.

Jäniksenä Varkaudessa on nähtävillä DocPointissa vielä perjantaina 25.1. Maxim 2:ssa klo 20:45.

(Kaikki kuvat: DocPoint 2013)

Optimistin elämä

Roman Polanski - A  Film Memoir (Laurent Bouzereau 2011) on muodoltaan aika tavallinen henkilödokumentti, mutta erityisen siitä tekee sen kohde, hänen elämänsä poikkeuksellisen dramaattiset käänteet. Ratkaisevassa roolissa Roman Polanskin elämässä on ollut sattuma, että hän tai hänen läheisensä ovat olleet oikeassa - tai väärässä - paikassa juuri tietyllä hetkellä.

Jos pientä Romania ei olisi lähetetty ghetosta oikeaan aikaan turvaan tuttavaperheen luo - hänen elämänsä ei olisi jatkunut.
Jos hän ei olisi rakentanut radiovastaanotinta itse - hänestä ei olisi tullut lapsinäyttelijää, taidekoululaista eikä todennäköisesti elokuvaopiskelijaakaan.
Jos hän olisi valinnut Los Angelesista toisen vuokra-asunnon - hänen puolisoaan ja syntymätöntä lastaan ei olisi murhattu.

Roman Polanski Pianistin kuvauksissa.

Varsovan ghetosta svengaavan Lontoon kautta Hollywood-ohjaaksi. Vaimon raaka murha ja siitä toipuminen. Tuomio alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, maanpako ja median ajojahti, joka sai päätöksensä vasta 2010, jolloin Sveitsi kieltäytyi luovuttamasta Polanskia Yhdysvaltoihin ja julisti hänet vapaaksi mieheksi. Tällaisia poikkeuksellisen dramaattisia käänteitä pitää sisällään yhden menestyksekkäimmän elokuvaohjaajan henkilökohtainen elämä. Kaiken keskellä Polanski on tehnyt kuitenkin jatkuvasti elokuvia, kuten Veitsi vedessä, Cul-de-sac, Vampyyrintappajat, Inho, Vuokralainen, Rosemaryn painajainen, Chinatown, Tess, Katkera kuu, Yhdeksäs portti ja Pianisti.

Polanski kertoo itse elämänsä vaiheista, ilmeikkäästi, innostuen ja toisinaan syystäkin sanattomaksi liikuttuen. Jos vastapuolella ei istuisi vanha, läheinen ystävä Andrew Braunsberg, tätä dokumenttia tuskin oltaisiin tehty. Elokuva filmattiin, kun Polanski oli kotiarestissa Sveitsissä - ehkäpä hän halusi haastattelun avulla sulkea ympyrän 1970-luvulta kummittelemaan tulleen seksiskandaalin osalta. Oman henkilökohtaisen elämänsä ohella hän kertoo elokuvauransa alusta, lapsuutensa ja nuoruutensa ilmeisestä monilahjakkuudesta ja kekseliäisyydestä sekä myöhemmin värikkään ja menestyksekkään filmiuransa etenemisestä.

Kaiken jälkeen Polanski sanoo olevansa optimisti. Hän toteaa perheensä rakkauden ja filmien tekemisen olevan tärkein asia hänen elämässään, ja olevansa tyytyväinen elämäänsä, vaikka tilanne kuvaushetkellä koriarestissa oli vielä epäselvä. Toivottavasti Polanskin optimismi ja työ jatkuu, Polanskin viimeisetkin työt The Ghost Writer ja Carnage ovat nimittäin olleet erinomaisia elokuvia.

Elokuvan Roman Polanski - A Film Memoir voi nähdä DocPointissa vielä sunnuntaina 27.1. Andorrassa klo 21.

(Kaikki kuvat: DocPoint)

Tärppejä vuoden 2013 DocPoint -festivaalille

Jostain syystä blogini on ajautunut viime aikoina enemmän elokuva-aiheisiin, mutta olkoon niin. Lupaan raportoida myös tulevista muista kulttuurielämyksistä ja ajatuksistani kunhan ne tulevat ajankohtaisiksi. Tällä kertaa luvassa siis vielä elokuvia, tarkemmin sanottuna dokumenttielokuvia. Mainio DocPoint -festivaali on jo yli kymmenen vuoden ajan tuonut nähtäville laajan otannan dokumenttielokuvia sekä Suomesta että maailmalta. Festivaalin elokuvatarjonta on paisunut kiitettävän suureksi, joten sen joukosta löytää kiinnostavia tapauksia, jopa hieman liikaakin - edessä on siis raakaa oman ohjelmiston karsintaa kuten syksyisin Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin kohdalla on tapana. Valinnan vaikeudesta huolimatta nämä festivaalit ovat Helsingin elokuvatarjonnan suola, pääsemmehän tällä tavoin näkemään sellaisia elokuvia, mitä muuten ei koskaan teattereissamme esitettäisi. DocPoint 2013 esittää elokuvia ensi viikon tiistaista sunnuntaihin, ja lipunmyynti on käynnissä, joten aikaa on vielä laatia omaa valikoimaansa.

     Aluna                        

Tämän vuoden reilun kymmenen esityssarjan joukosta nousevat mielenkiintoisimpina esiin muun muassa Higher Ground, jonka alla käsitellään luonto- ja ympäristöteemoja. Esimerkiksi ilmakuvistaan tunnetun Yann Arthus-Bertrandin ja Michael Pitiot'n meren kauneudesta ja toisaalta sen hyväksikäytöstä kertovan Planet Ocean -elokuvan visuaalisuutta on kehuttu etukäteen kovasti. Saman sarjan Aluna (Alan Ereira) kertoo luonnon kiertokulun järkkymisestä Kolumbian rannikolla ja alkuperäiskansan ennustamasta ympäristötuhosta, toisaalta ratkaisuista sen ehkäisemiseksi.

     Men at Lunch

Kaleidoskooppi -esityssarja pitää sisällään nimensä mukaisesti vähän kaikkea jännittävää - itseäni kiinnostavat eniten vahvan historiallisen näkökulman omaavat Men at Lunch (Seán Ó Cualáin) ja Viru - tarinoita hotellista (Taru Mäkelä, Johanna Onnismaa). Ensin mainittu kurkistaa erään maailman tunnetuimman valokuvan taakse ja kertoo siirtotyöläisten todellisuudesta 1930-luvun New Yorkin rakennustyömailla, pilvenpiirtäjien huipulla. Jälkimmäisessä pureudutaan tarinoihin kylmän sodan aikana kahta kansaa yhdistäneessä paikassa - Tallinnan legendaarisessa Viru-hotellissa.

                       Viru - Tarinoita hotellista

Tämä ei ole taidetta -sarja sisältää elokuvia taiteesta ja populaarikulttuurista, aiheina muun muassa rap-musiikki, Anton Corbijn, Roman Polanskin elämä ja elokuvat, Stanley Kubrickin Hohto -elokuva ja performanssitaiteilija Marina Abramovic.

    Jäniksenä Varkaudessa

Suurimmat odotukset itselläni on kuitenkin ehkä kotimaista esityssarjaa kohtaan, sen ohjelmisto vaikuttaa todella laadukkaalta. Aikeissa olisi katsoa ainakin Jäniksenä Varkaudessa (Matleena Jänis), jossa rakennemuutoksen kourissa olevaa teollisuuskaupunkia tarkastellaan paikallisen valokuvaamon linssien lävitse. Laulu koti-ikävästä (Mika Ronkainen) kietoo yhteen maahanmuuttajakokemuksen lahden takana, sukupolvien kohtaamisen ja musiikin yhdistävän voiman. Yleistä kulutuskritiikkiä, vai yksityisiä elämänvalintojako pohdiskeleva Tavarataivas vaikuttaa myös äärimmäisen mielenkiintoiselta dokumentilta, jossa ohjaaja Petri Luukkainen panee itsensä peliin.

 
    Tavarataivas

Sukupolvi (Ilkka Ruuhijärvi, Ulla Turunen) on seurantadokumentti 1970-luvun lopulla syntyneistä, Helsingin Merihaassa aikuisiksi kasvavista lapsista. Itseäni samaan sukupolveen kuuluvana kiinnostaa nähdä miten tutut, mutta taakse jääneet ilmiöt kasvun vuosilta näyttäytyvät elokuvassa.

    Sukupolvi

Paljon muutakin kiinnostavaa löytyy, etsikää omanne, ja kertokaa toki tuonne kommenttiosioon omista valinnoistanne!

Itse raportoin lisää elokuvia nähtyäni.

(Kaikki kuvat: DocPoint)

Grey Gardens

Kaikille, joita vähääkään kiehtoo muun muassa rappio, muutos, rakennukset, taiteilijahaaveet, Uuden Englannin seurapiirit ja persoonallisuudet, suosittelen lämpimästi illan Teemalauantaita Grey Gardens - tarua ja totta (Yle Teema klo 21).

Grey Gardens -dokumentti vuodelta 1975 (ohj. Albert ja David Maysles) kertoo oivallisesti vanhan maailman muutoksesta ja ihmisten sopeutumisesta elämään uudessa tilanteessa. Päähenkilöinä kaksi oman aikansa it-tyttöä, Edith Beale vanhempi ja nuorempi, jotka jatkavat omaa eksentristä tulkintaansa yläluokkaisesta elämästä rappeutuneessa talossa New Yorkin East Hamptonilla, tilanteessa jossa sekä status että raha ovat menneet menojaan jo aikapäiviä sitten.

Ensin Teemalauantai näyttää varsin onnistuneen fiktiivisen tulkinnan aiheesta vuodelta 2009, jossa muistaakseni käytetään myös dokumenttielokuvan kuvamateriaalia. Drew Barrymore ja Jessica Lange ovat loistavia pääosissa. Varsinainen dokumenttielokuva esitetään heti tämän elokuvan perään.

Valokuva dokumentin virallisilta sivuita: http://www.mayslesfilms.com/films/films/greygardens.html

 ----
Lisäys 12.11.2012: Muistin sekä oikein että väärin. Fiktiivisessä elokuvassa näytettiin pätkiä dokumenttielokuvasta, mutta ne olivat saman työryhmän dramatisointeja, eivät alkuperäisen dokumentin materiaalia.