Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1920-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1920-luku. Näytä kaikki tekstit
tiistai 14. lokakuuta 2014
Astra ja Union - vanhojen elokuvateatterien uusi elämä
Nyt on tapahtumassa hyviä asioita vanhojen elokuvateatterien ystäville Helsingissä. Kaupunkihan on täynnä tiloja, jotka ovat entisiä elokuvateattereita. Osa niistä on ollut huikean loisteliaita elokuvapalatseja ja osa vaatimattomampia korttelikinoja.
Muistelen kun vielä 1990-luvun lopulla ennen multiplex-teattereiden ylivaltaa Helsinki oli täynnä pieniä indie-elokuvateattereita ja Finnkinonkin salit persoonallisia. Silloin tuli käytyä mm. Nordeassa, Presidentissä, Bio Biossa, Forumissa, Gloriassa, Dianassa ja Bio Cityssä (jossa yksi saleista oli pikkuruinen, ehkä 8-paikkainen sali). Kaupunki tuli miellettyä karttana jota elokuvateatterit määrittelivät. Korkeintaan muutaman korttelin kävelyllä keskustassa pääsi leffaan. Vanhoista leffateattereista taitaa olla alkuperäiskäytössä enää Kino Engel, Andorra ja Finnkinon Maxim. Bio Rex taitaa nykyisin olla poissa aktiivikäytöstä ja liittyy itselläni ennemminkin lapsuuden elokuvaelämyksiin ja Lasiapalatsin kunnostuksen myötä 1990-luvun lopun uuteen tulemiseen, välissä toiminta taisi olla olematonta. (Edit: Ja tietenkin Orion, jota pidin niin itsestään selvänä etten muistanut lisätä sitä listaan!)
Omat aktiiviset indie-leffateatterimuistoni liittyvät kultaiselle 1990-luvulle, mutta jo silloin leffateatterien määrä kaupungissamme oli romahtanut. 1960-luvulla yleistynyt televisio lienee tappanut elokuvateatterien kannattavuuden tehokkaimmin, sitten iskivät multiplexit, ja nykyään naulaa elokuvateatterien arkkuun hakkaavat nettipalvelut, joissa leffoja voi katsella lähes rajattomasti.
Käytöstä poistetuissa elokuvateattereissa on toki uutta toimintaa, yllättävän usein ne toimivat kuntosaleina (esim. Adlon). Lisäksi on teattereita ja monitoiminäyttämöitä joissa periaatteessa leffojenkin esittäminen lienee mahdollista (esim. Arena, Allotria ja Gloria), yökerhoja (entinen Capitol, sittemmin Forum, nyk. Apollo), biljarisaleja (esim. Ritz), erilaisten uskonnollisten yhteisöjen kokoontumissaleja, ja niin edelleen.
Aika ajoin herää suunnitelmia palauttaa vanha elokuvateatteritila alkuperäiseen käyttöönsä, mutta karu totuus taitaa olla, ettei pelkällä leffojen pyörittämisellä tässä kaupungissa saa kannattavaa liiketoimintaa aikaan. Päälle pitää kehittää siis muita toimintoja, kuten esitystaidetta ja tilavuokrausta. Pari vuotta sitten Töölössä yritettiin herättää henkiin joukkorahoituksella Kino Axaa, mutta se hanke kaatui omaan mahdottomuuteensa. Miljoonan euron kerääminen elokuvateatteria varten joukkorahoituksella on oikeasti haastavaa, vaikka arvostan hankkeen ympärille kehittynyttä innostusta.
Pienimuotoisena uuden tulemisen on saanut töölöläinen Kino Astra, nykyinen Q-teatteri, jossa on järjestetty leffabrunsseja ja ilmaisnäytöksiä kuluvan vuoden kesästä alkaen. Olen käynyt parilla leffabrunssilla, jonka tarjoilee aina vaihtuva ravintola, kuluvana syksynä Bergga ja Bar Favela. Kesällä näytettiin nuorisokulttuuriin liittyviä elokuvia ja nyt syksyllä teemana on eskapismi. Tähän mennessä sarja on ollut nimensä veroinen, ja Astran kankaalla on nähty The Wizard of Ozin trippailua ja viime sunnuntaina huikea satu Pan's Labyrinth. Tilana Q-teatterin aula on todella viihtyisä, tunnelmallinen ja autenttista 1920-lukua henkivä. Kirjoituksen kuvat ovat Q-teatterin aulasta.
Toinen ilouutinen liittyy toiselle puolelle kantakaupunkia, nimittäin Siltavuorenrantaan Kruununhakaan avataan tänään virallisesti Teatteri WHS Union. Paikalla on ollut aiemmin mm. Union- ja New York -nimiset elokuvateatterit sekä KOKO-teatteri. 1990-luvulta vielä muistetaan Hesarin takaosan leffailmoituksista käyneen ilmi, että New York oli ihan ehta non stop -pornoteatteri, jonka asiakkaiden voi kuvitella etsiytyneen paikalle ympärilleen pälyillen poplarin kaulukset tukevasti pystyssä.
Teatteri WHS Unionin uusi idea on olla näyttämönä visuaaliselle teatterille, eläville kuville ja poikkitaiteellisille esityksille, eli esitystaiteelle aika laajassa merkityksessä. Toiminta pyörittää visuaalisen teatterin ja uuden sirkuksen ryhmä WHS, jonka perustajiin kuuluvat Kalle Nio, Ville Walo ja Anne Jämsä. Avajaisissa nähdään alkuperäisen elokuvateatterin ohjelmiston vuonna 1922 avannut saksalainen mykkäfilmi Kuningattaren rakastaja, mikä ihana idea! Luvassa tänä syksynä on esimerkiksi Jimi Tenorin ja Jori Hulkkosen sci-fi -leffa/äänimaailma Nuntius, joka nähdään osana Night Visionsin ohjelmistoa.
Ilahdun, kun vanhoja elokuvateatteritiloja avataan jälleen leffojen tai muun esitystaiteen käyttöön. Parhaimmillaan niiden tunnelma voi olla vielä lähellä autenttista, edes aulatilojen osalta. Samalla ne täydentävät hienosti kaupunkimme kulttuuripöhinää.
Asiasta kiinnostuneille, KAVI on tehnyt kulttuurityön kokoamalla listan Helsingin elokuvateattereista, se on nähtävissä täällä. Varhaisten leffateatterien nimet, kuten Ihmeitten maailma ja Maailman kuvat ovat hurmaavia ja kuvaavat hienosti, minkälaisia kokemuksia elokuvateattereista on haettu ja haetaan edelleenkin.
perjantai 29. elokuuta 2014
Nihilisti-illusionisti lankeaa taikaan
Espoo Cinéssä on perinteisesti esitetty Woody Allenin
uutuuselokuvat ennakkoensi-iltoina, niin kävi myös tänä vuonna kun Magic in the Moonlight esitettiin viime lauantaina Tapiolasalissa. Tänään luvassa on varsinainen teatteriensi-ilta. Aivan viime vuosien huippujen, kuten
suloisen eskapistisen 1920-lukutrippailu Midnight in Parisin ja sydäntäsärkevän
Blue Jasminen veroinen Allenin uutuus ei ole, mutta kiva pieni hyvän mielen elokuva
kuitenkin.
Magic in the Moonlight sijoittuu vuoden 1928 Côte
d’Azurille, mutta periaatteessa tarina voisi tapahtua missä ajassa tai paikassa
tahansa. Epookki ja lokaatio jää hieman ulkokohtaiseksi, ja lienee valittu
lähinnä Allenin rakastaman ragtime- ja dixieland-musiikin vuoksi. Illusionistiteema on ainoa, joka kaipaa hieman menneisyyden havinaa ympärilleen, ja olin toki
itsekin innoissani menevästä soundtrackista.
Colin Firthin esittämä Wei Ling Soo alias Stanley Crawford on suuri
taikurimestari, joka on valloittanut taikashow’llaan Euroopan yleisöjä puolelleen
jo vuosia. Itseään nihilistiksi ja misantroopiksi kuvaileva Stanley saa tehtäväkseen matkustaa Etelä-Ranskaan paljastamaan
amerikkalaisen huijarimeedion, mutta pääsee yllätyksekseen kokemaan
elämässään aivan uusia asioita ja saa palasen aitoa taikaa elämäänsä. Samalla
käsitykset uskosta, tieteestä – elämän perusasioista kääntyvät päälaelleen,
komedian keinoin.
Harmiton komedia nousee kuoliaaksinaurattavaan lentoon vain harvoin, mutta
etenkin Stanleyn ja hänen Vanessa-tätinsä väliset kohtaukset ovat nerokkaita - täynnä
ihailtavaa kemiaa ja nokkelaa sanailua. Myös lopun rakkaudentunnustuksen
lomassa esiin tulevat ilmiselvät mr. Darcymaiset töksähtelevät eleet hauskuuttivat. Magic
in the Moonlight ei jääne historiaan komedian merkkiteoksena, mutta ei sen
tarvitsekaan. Pieni ja yksinkertainen tarina on viehättävä pakopaikka arjesta. Siitä jäi hyvä mieli, ja vei hetkeksi romanttisen taian maailmaan.
Kaikki kuvat: Filmikamari
keskiviikko 27. elokuuta 2014
Aikahyppy 1920- ja 1930-lukujen ravintolaelämään
Missä helsinkiläisessä ravintolassa oli marokkolainen sali? Kuka taiteilija sisusti äitinsä Chat Doré -nimisen ravintolan? Minkälaisia paikkoja olivat Franciskaner ja Café Pagod?
Vastauksen saat Hotelli- ja ravintolamuseolle laatimassani verkkonäyttelyssä Moderni eksotiikka - 1920–1930 -luvun helsinkiläisravintoloiden sisustuksia, jossa pääsee tutustumaan jännittävän eksoottiseen 1920- ja 1930-luvun ravintolainteriöörien maailmaan.
Kieltolaista huolimatta 1920-luvulla panostettiin
kahviloiden ja ravintoloiden sisustuksiin. Niissä yhdistyivät ajan muoti-ilmiöt
art deco, orientalismi, klassismi ja varhainen funktionalismi. Uutuutena
ravintolaelämään astui jazzmusiikki, jota kuultiin illallistansseissa. Ravintolakulttuuri
vapautui hiljalleen tiukan etiketin kahleista ja ravintoloihin tultiin
nauttimaan. Myös ravintoloiden nimet kuten Alhambra ja Kairo kertoivat
eksotiikan ihannoinnista.
Näyttely perustuu pitkälti Hotelli-
ja ravintolamuseon omiin valokuva-, menu- ja esinekokoelmiin ja avaa näkymän
runsaisiin ja detaljirikkaisiin 1920- ja 1930-luvun ravintolainteriööreihin. Jos olet kiinnostunut ajan sisustustyyleistä ja Helsingin ravintolahistoriasta, suosittelen lämpimästi.
Moderni eksotiikka –
1920-1930-lukujen helsinkiläisravintoloiden sisustuksia on nähtävillä
osoitteessa www.modernieksotiikka.fi
Kaikki kuvat: Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmat
tiistai 21. tammikuuta 2014
Erkki Karu -retrospektiivi
Vuodenvaihteessa Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVA ja Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (MEKU) yhdistyivät Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI). Vaikka KAVA on nyt KAVI, Orion on edelleen Orion ja siellä esitetään myös kuluvalla kevätkaudella useita kiinnostavia sarjoja. Erityisen maininnan arvoinen esityssarja on Erkki Karu -retrospektiivi. Studiojohtajana ja elokuvaohjaajana merkittävän uran kotimaisen elokuvan parissa tehneen Karun ohjauksiin lukeutuu muun muassa Koskenlaskijan morsian, Nuori Luotsi ja Nummisuutarit. Varhaisen suomalaisen elokuvan historiasta kiinnostuneille sarja on oikea herkkupala.
Retrospektiivi alkoi jo toissa viikolla Anna-Liisan (1922) esityksellä, jonka ohjaaja Teuvo Puro on ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan Salaviinanpolttajat (1907) takana. Karu toimi tuottajana. Anna-Liisa on Minna Canthin näytelmään perustuva traaginen kuvaus salaisuuden kantamisesta ja naisen ahtaasta asemasta intohimon ja avioliittoaikeiden välimaastossa. Anna-Liisan esityksessä kuultiin mainio ääniraita, joka oli soitettu livenä improvisoiden ja äänitetty Forssan mykkäelokuvafestareilla viime kesänä. Näytöksessä olivat läsnä myös muusikot Mikko-Ville Luolajan-Mikkola, Eero Ojanen ja Teemu Hauta-Aho.
Erkki Karu -sarjassa on myös harvinainen tilaisuus nähdä Karun lyhytelokuvia sekä katkelmia vain osin säilyneistä elokuvista. Huomenna keskiviikkona sarja käynnistyy toden teolla teemaa taustoittavalla dokumenttielokuvalla Erkki Karu, suomalaisen elokuvatuotannon uranuurtaja.
tiistai 7. toukokuuta 2013
Maailmanlopun bileet eli The Great Gatsby, vol.1
Vihdoin on kevät koittanut, kun kovasti odottamani uudelleenfilmatisointi The Great Gatsbysta saa ensi-iltansa. Reilu kuukausi sitten näin Season Film Festivalilla edellisen filmiversion aiheesta, eli Jack Claytonin ohjauksen vuodelta 1974, jota tähdittivät Mia Farrow ja Robert Redford. Claytonin Gatsby oli mielestäni hyvin uskollinen F. Scott Fitzgeraldin romaanin tarinalle, ja elokuva etenkin lavastuksellaan välitti hienosti kolmen tapahtumapaikan, Long Islandin, maantiehuoltamon ja New York Cityn luonteet ja erot.
1970-luvun versiossa oli annettu paljon tilaa yksityiskohdille. Jay Gatsbyn kartano ja sen sisustus alkujakson ylellisyystarvikkeineen oli asiaankuuluvasti todella loisteliaasti kuvattu, ja Gatsbyn iltajuhlissa oli sananmukaisesti maailmanlopun meininki; nopeaa ja hikistä charlestonia sukat säärissä valuen, orkesteri soittaa kuin viimeistä päivää, päihtyneet ihmiset nojailevat toisiinsa, samppanja virtaa, pulloja ei lasketa, kuuman kesäyön tanssit siirtyvät suihkulähteeseen, sade pakottaa tanssit sisälle ja tarjoilijat saavat tilaisuuden jatkaa omia juhliaan ulkona. Parhaimmillaan juhlajaksot ovat todella luontevasti kuvattuja, ja ah, musiikki on juuri sitä nopeaa charlestonia mitä itsekin rakastan tanssia!
Robert Redford välitti mainiosti Gatsbyn pidättyväisyyden ja erakkomaisuuden, Sam Waterston taas tulkitsi vähäeleisesti Nick Carrawayn hahmon luonteen tapahtumien tarkkailijana ja kertojana, ja lopulta myös toiminnan mahdollistajana sekä Gatsbyn uskottuna. Jay Gatsbyn ainoa motiivi järjestää juhliaan ja kerätä omaisuuttaan oli saada Daisy, jonka esittäjä Mia Farrow sen sijaan esitti roolinsa ärsyttävän kautta. Vaikka romaanissa Daisya kohtaan pystyy tämän pinnallisuudesta ja opportunismista huolimatta tuntemaan aitoa myötätuntoa, Farrow'n tulkinta oli ainoastaan kylmä ja negatiivinen. Siksi odotankin innolla Carey Mulliganin tulkintaa Daisysta, jonka uskon olevan moniulotteisempi roolissaan.
Lois Chiles sen sijaan tulkitsi itsenäisen, rohkean ja aistillisen jazztyttö Jordan Bakerin roolin upealla tavalla. Myös Karen Blackin näyttelemä Myrtle Wilson oli kaikessa irvokkuudessaan ja vastenmielisyydessään aivan täysosuma, yhtä rujona koin hahmon myös kirjaa lukiessani. Kuten aina epookeissa, elokuvan valmistumisajankohta tuli todella vahvasti läpi esimerkiksi naisroolien maskeerauksessa, etenkin Daisyn kohdalla se oli häiritsevää. Lisäksi 1970-lukulainen vaseliinilinssi ja tähtifiltterit loivat ylellisyyden sijaan toisinaan hieman tahattoman koomisen vaikutelman. Elokuva oli kuitenkin kokonaisuudessaan todella onnistunut, se vangitsi olennaisen alkuperäistarinasta ja 1920-luvun mielentilasta sekä myös ankarasta luokkien kohtaamisesta, myös rikkaiden sisällä. Kun vanha raha kohtaa uuden rahan, ei spekulaatioilta voida välttyä.
Baz Luhrmannin The Great Gatsby, jota malttamattomana odotin jo tammikuussa, saa siis ensi-iltansa ensi viikon perjantaina. Elokuvan markkintointikampanjaan liittyvä kuvanäyttely oli ainakin eilen meneillään Keskuskadun kävelyosuudella, tämä vinkiksi Helsingissä liikkujille! Season Film Festivalilla esitetyn 1970-luvun filmiversion esityksen aluksi näin myös Luhrmannin elokuvan trailerin, joka oli Luhrmannille luonteenomaisesti armotonta audiovisuaalista tykitystä alusta loppuun. Odotukseni ovat kahdenlaiset; toisaalta haluan nähdä elokuvan kovasti, ja sen pääosavalinnat Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan ja Tobey Maguire tuntuvat harvinaisen osuvilta. Luvassa lienee loistelias visuaalinen elämys, jossa yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota.
Pelkoni kohdistuu siihen, että aiemmista Luhrmannin elokuvista en ole pitänyt ollenkaan, niiden ylenpalttisuus menee mielestäni aina naurettavan ja epäuskottavan puolelle, ja pakonomainen hittien uudelleenkierrätys ääniraidalla tuntuu väkinäiseltä. Samoin uhkana on, että lavastuksen ja puvustuksen ylellinen rooli voi ottaa tilaa itse tarinalta. Mutta saa nähdä, ehkä tällä kertaa Luhrmann onnistuu sulattamaan sydämeni, ja mahdollisuudet siihen ovat hyvät, mikäli hän onnistuu kertomaan tarinan kaiken bling-blingin ja metelin keskellä. Jännityksellä siis odotan, mitä tuleman pitää. Elokuvasta on ilmeisesti tulossa myös 3D-versio, mikäli sellainen kiinnostaa. Itse menen katsomaan ainakin aluksi perinteisen version. Luvassa on siis vielä yksi kirjoitus Gatsby-aiheesta, kunhan uusi elokuva tulee nähtyä.
Baz Luhrmann: The Great Gatsby (2013) ensi-illassa 17.5.2013.
(Kaikki kuvat: Filmikamari)
torstai 28. maaliskuuta 2013
Season Film Festival 2013
Albatross
Mahtavaa! Vaikka rakkaassa kotikaupungissani piisaa ympäri vuoden lukuisia pienempiä ja suurempia eri aiheisiin keskittyviä elokuvafestivaaleja, erittäin hyvään saumaan tulee näin kevättalvella uusvanha Season Film Festival. Uusvanha siksi, että Season Film Festival on syntynyt 2001 perustetun Artisokka-festarin raunioille ja siihen on vielä liitetty Fashion Film Festival omaksi sarjakseen. Artisokka tarjoili naisnäkökulmaa ja laveampaa sukupuolikäsitystä, Season Film Festival jatkaa samaa linjaa alleviivaamatta, kuitenkin antaen tilaa naistekijöille ja sukupuolirooleja kyseenalaistaville teemoille. Ensivilkaisun perusteella Season Film Festivalin ohjelmistossa omiin ennakkosuosikkeihin lukeutuu Ulrich Seidlin Paratiisi-trilogiaan kuuluva Paradise:Faith (2012), Bollywood-trilleri Kahaani (Sujoy Ghosh, 2012) ja Niall MacCormickin Albatross (2011).
CloClo
Aiemmin itsenäisenä festivaalina toiminut Fashion Film Festival muodostaa siis tänä vuonna oman alasarjansa Season Film Festivalilla, ja sinne onkin kerätty huikean kiinnostava kokoelma elokuvia, joissa muoti ja muotoilu ovat jonkinlaisessa roolissa. Löyhä määritelmä takaa sen, että tarjonta on monipuolinen. Itseäni kiinnostaa FFF:n ohjelmistosta luonnollisesti eniten seuraavat elokuvatapaukset: CloClo (Florent Emilio Siri, 2012) ja The Great Gatsby. Ensimmäinen, mielestäni vähän oudosti My Way -nimelle käännetty elokuva kertoo kovasti fanittamastani 1960- ja 1970-luvuilla vaikuttaneesta ranskalaisesta supertähdestä, Claude Francois'sta. Popikoni vietti nopeaa ja kuluttavaa jetset -elämää tanssityttöjen ja fanien ympäröimänä. Kotimaista näkökulmaa Clauden elämään tuo suomalainen menestynyt malli Pia Sofia Kiukkonen, jonka kanssa Claude seurusteli 1970-luvulla ennen traagista kuolemaansa. Elokuvan käännösnimi viittaa Claude Francois'n säveltämään riipaisevaan Comme d´habitude -lauluun, jonka teki myöhemmin maailmanlaajuisesti tunnetuksi muun muassa Frank Sinatra nimellä My Way.
The Great Gatsby
The Great Gatsbyn uudesta, toukokuussa ensi-iltansa saavasta Baz Luhrmannin filmatisoinnista olen intoillutkin jo aiemmin. Mutta tällä kertaa esitetään Jack Claytonin ohjaama versio vuodelta 1974, päärooleissa Mia Farrow ja Robert Redford. Olen suuri 1920-lukuentusiasti ja rakastan F. Scott Fitzgeraldin romaania, jossa Jay Gatsby rakastaa Daisyaan 1920-luvun huolettomissa ja ylellisissä, mutta samalla hyvin surullisissa puitteissa. Tämä kevät tuleekin olemaan yhtä herkkua, kun tulen näkemään tunnetuimmat filmiversiot aiheesta.
Diana Vreeland: The Eye Has to Travel
Kiinnostavista elokuvista ehkä ainoa varsinaisesti muotiin liittyvä Diana Vreeland: The Eye Has to Travel (Lisa Immordino, 2011) on henkilökuva 1900-luvun muodin suunnannäyttäjästä, Vogueta 1960-luvulla päätoimittaneesta Diana Vreelandista. Elokuva on epäilemättä kiehtova matka muodin ja populaarikulttuurin lähihistoriaan. Farewell, My Queen (Benoît Jacuot, 2012) päässee myös katselulistalleni, heikkouteni epookkiin ja ylitsepursuavaan pukudraamaan saanee vastakaikua tästä Marie Antoinetten ja Ranskan hovin lopun alkuun keskittyvästä elokuvasta.
Farewell, My Queen
Löytyykö ohjelmistosta muita kiinnostavia elokuvia mainitsemieni lisäksi, mitä olette menossa katsomaan?
Season Film Festival Bio Rexissä ja Maximissa 4.-7.4.2013. Lipputiedot täältä.
(Kaikki kuvat: Filmikamari)
lauantai 5. tammikuuta 2013
The Great Gatsby
Visuaalista herkkua on luvassa, kun The Great Gatsbyn uudelleenfilmatisointi saa ensi-iltansa toukokuussa. Elokuvahan perustuu S. Scott Fitzgeraldin romaaniin vuodelta 1925, joka on suomennettu nimellä Kultahattu. Lempiromaaneihini kuuluva Kultahattu kertoo yksinäisen, surullisen ja upporikkaan Jay Gatsbyn rakkaudesta Daisya kohtaan, tapahtumapaikkana 1920-luvun Long Islandin huvilamiljöö ja New Yorkin kaupunkielämä. Aiheesta on tehty useampiakin elokuvasovituksia, tunnetuin lienee 1970-luvun versio, jossa Robert Redford ja Mia Farrow näyttelevät pääosia. Harmikseni en ole sitä koskaan nähnyt. Siksi olen erityisen innoissani että tulevassa elokuvassa pääosissa on epookeissakin kunnostautunut Leonardo DiCaprio ja super-ihana Carey Mulligan, suurelle yleisölle tuoreehko kasvo, jonka näyttelijänlahjat vakuuttivat minut ainakin elokuvissa The Education ja Never Let Me Go (Ole luonani aina).
(Kuva: Filmikamari)
Elokuvan on ohjannut muun muassa 1990-luvun Romeo ja Julian sekä Moulin Rougen takana oleva Baz Luhrmann, jonka suureellinen tyylitaju ei ole vakuuttanut minua aiemmin. Siksi onkin jännittävää, miten hän tulkitsee Gatsbya. Trailerin perusteella elokuvan art deco -henkinen yliampuva estetiikka kuitenkin toimii, ja onkin todellista visuaalista herkkua olematta niin överiä ja tyylitöntä kuin aiemmissa näkemissäni Baz Luhrmannin ohjauksissa. 1920-luvun ylellistä elämää tulkitsevat tyylipiirteet puvustuksessa ja lavasteissa näyttävät todella autenttisilta ja pieteetillä rakennetuilta. Toivon mukaan lopputulos on hyvä, jään odottelemaan ensi-iltaa ja palaan arvioineni asiaan myöhemmin.
(edit. 7.5.2013: vanha kuva ei toiminut, kuva vaihdettu)
Elokuvan on ohjannut muun muassa 1990-luvun Romeo ja Julian sekä Moulin Rougen takana oleva Baz Luhrmann, jonka suureellinen tyylitaju ei ole vakuuttanut minua aiemmin. Siksi onkin jännittävää, miten hän tulkitsee Gatsbya. Trailerin perusteella elokuvan art deco -henkinen yliampuva estetiikka kuitenkin toimii, ja onkin todellista visuaalista herkkua olematta niin överiä ja tyylitöntä kuin aiemmissa näkemissäni Baz Luhrmannin ohjauksissa. 1920-luvun ylellistä elämää tulkitsevat tyylipiirteet puvustuksessa ja lavasteissa näyttävät todella autenttisilta ja pieteetillä rakennetuilta. Toivon mukaan lopputulos on hyvä, jään odottelemaan ensi-iltaa ja palaan arvioineni asiaan myöhemmin.
(edit. 7.5.2013: vanha kuva ei toiminut, kuva vaihdettu)
Enemmän glamouria!
Muistutus Matti Myöhäisille, että Helsingin kaupunginmuseossa kesällä avautunut näyttely Enemmän funkista, Reino! on avoinna 13.1.2013 asti, vielä on siis aikaa vierailla! Näyttely on kiehtova aiheeltaan ja kerrassaan virkistävä toteutukseltaan. Sain näyttelyvierailulla aimo annoksen eskapismia ja glamouria pelkästään astumalla näyttelytilaan.
Huomasin ilokseni, että uudessa näyttelyssä Sofiankatu 4:n upea interiööri oli otettu paremmin haltuun ja näyttelyrakentaminen teki sisätilalle paremmin oikeutta, kuin vanha perusnäyttely Horisontissa Helsinki, joka ehti olla paikalla vuosia. Edellinen näyttely perustui pitkälti suuriin kaksikerroksisiin vitriineihin, jotka oli sijoitettu pääsalin keskelle siten, että ne muodostivat vitriinikierroksen sekä alakertaan että yläkerran parvelle. Vahinko tässä asettelussa oli se, että vanha tavaratalomiljöö, entinen Stockmannin kauppahuone 1920-luvulta avoimine keskihalleineen oli peitossa eikä tilan kokonaisuutta voinut käsittää vitriinien peittäessä näkyvyyden. Tästä oli selvästi viisastuttu, kun Enemmän funkista, Reino! -näyttelyä oltiin alettu suunnitella.
Reino-näyttelyn perusidea
liittää elokuvat, Helsingin ja designin yhteen, onhan näyttely osa World Design
Capital 2012 -teemavuotta. Näyttelyssä designia lähestytään elokuvien kautta. Tarkastelun kohteena ovat niin arkkitehtuuri, interiöörit, lavasteet, puvustus,
kalustus kuin pienesineetkin, jotka kaikki osaltaan tekevät elokuvan rakentamasta illuusiosta
kokonaisen. Näyttely jakautuu osastoihin elokuvien avulla. Kullakin elokuvalla
tai elokuvasarjalla on oma pääplanssinsa, joka esittelee elokuvan juonen, sekä
siihen liittyviä faktoja kuvauspaikoista ja elokuvaan vaikuttaneista
tyyli-ihanteista. Seinillä tekstiä on ihailtavan vähän, sillä laaja
kuvamateriaali puhuu puolestaan, onhan kyseessä vahvasti visuaalisuudesta
ammentava näyttely. Monin paikoin oli myös laitettu esiin elokuvan hengessä
toteutettu kalustusasetelma tai muuta kontekstiin kuuluvaa esineistöä.
Päätila, kaksi kerrosta
korkea halli keskellä näyttelytilaa oli otettu mainiosti käyttöön asettamalla
ensimmäiseen kerrokseen sekä autenttisia elokuvissa käytettyjä naisten
iltapukuja, että elokuvista ja niiden epookista innoituksensa saaneita
uustuotantoa olevia iltapukuja. Myös suuret stillkuvaplanssit elokuvista ja
korkealla katossa roikkuvat kristallikruunut ja autenttiset elokuvateatterien
valaisimet istuvat kokonaisuuteen hienosti. Päähallissa taustalla pyörii
nonstoppina otteita tilassa esitellyistä elokuvista. 1920-lukulainen loistelias
ja hyvin säilynyt tavaratalointeriööri pylväineen ja portaikkoineen korostaa
elokuvatähtiin liittyvää glamoröösiä vaikutelmaa. Samoin tilan syvän punainen väritys tuo mieleen ylellisyyden ja toisaalta vanhojen
elokuvateattereiden intiimin ja hohdokkaan tunnelman.
Näyttely etenee mielestäni
viisaasti kronologisesti, siten designin ja sisustustyylien
kehityksestä, toisaalta kotimaisesta elokuvateollisuudesta kertovasta, rinnalla kulkevasta
tarinasta saa parhaan käsityksen. Alakerta keskittyy 1930-lukujen
elokuviin, yläkerran parvella siirrytään 1940-luvulta 1960-luvun alkuun.
Yläkerrassa on esillä myös filmitähtiin liittyvää esineistöä, kuten Regina
Linnanheimon asuja, kirjeitä ja muuta omaisuutta. Samoin varhaista tähtikulttia
käsitellään esimerkiksi filmitähtipaperinukkien kautta. Vaikuttavinta lienee
kuitenkin jo 1960-luvulla puretun Kinopalatsin pääovet, jotka on tuotu
näyttelytilaan. Samoin elokuvakatsomon penkit ja vanha valomainos toivat myös
elokuvan katsomiskokemuksen näyttelyn aiheeksi, olihan ennen television
yleistymistä elokuvateattereissa käynti hyvin yleistä, ja elokuvateatterit tärkeitä,
käytettyjä ja rakastettuja kaupunkitilan osasia. Nykyisten
multiplex-teattereiden aikana on ilo muistaa pienten teattereiden intiimiä ja
omaleimaista tunnelmaa.
Sivuhuoneessa mennään
näyttelyn tuoreimpaan antiin, 1960- 1970-lukujen elokuviin, jo modernistisempiin,
futuristisempiin ja surrealistisiin tunnelmiin sekä sisältönsä että
muotokielensä ja designinsa puolesta. Esitellyissä elokuvissa myös
yhteiskunnallinen kantaaottavuus tulee esiin, ja sen vuoksi on luontevaa, että
tilaksi on valikoitunut pelkistetympi tila pääsalin vierestä. Harmillisesti jo
vuosia Sofiankatu 4:n kiinteistöä vaivannut kattovuoto-ongelma oli taas
ajankohtainen, sillä sivuhuoneen takaosa oli jälleen suljettu vesivahingon
vuoksi. Muutaman elokuvan esittely jäi siis minulta näkemättä, mutta hieman
vajavaisenakin näyttely antoi kattavan kuvan designista kotimaisissa elokuvissa
aina Stockmannin tavaratalon art decon ja uusasiallisuuden tunnelmista
putkihuonekalujen, Komisario Palmu-elokuvien 1920–1930 -lukuisen epookin kautta
1960-luvun pastillituolien värittämään futuristiseen maailmankuvaan.
Näyttely yhdistää
ihailtavalla tavalla elokuvan ja kotimaisen elokuvateollisuuden historiaa ja
kehitystä, yhdistäen sen nerokkaasti designiin ja tähtikulttiin, mukanaan
ripaus nostalgiaa, olematta kuitenkaan sentimentaalinen. Esimerkkielokuvien
arkkitehtuuri, interiöörit ja puvustus olivat huolella valittua, tietoisesti
korostunutta ajankuvaa, joka tarjoili mallia suuresta maailmasta ja sen
muotivirtauksista. Tämän kuvitteellisen maailman esittelyssä ja analysoinnissa
näyttely onnistui mielestäni erinomaisesti. Samalla näyttely avasi kuin
sivulauseessa ja huomaamatta kontekstia kulloiseenkin aikakauteen ja sen
ilmiöihin sekä suomalaisen filmiteollisuuden vaiheisiin ja tekijöihin.
Tekijälähtöisyys korostui näyttelytekstien lisäksi laminoiduissa
lisätietolehtisissä, jotka kertoivat laajemmin esimerkiksi tietyn ohjaajan tai
lavastajan työstä. Näyttelyssä tuotiin hyvin ilmi, että Suomessa
elokuvateollisuus oli ennen television aikakautta todellakin teollisuutta, ja
mitä merkittävimmissä määrin taidokasta käsityötä taustallaan vaatinutta
toimintaa. Itselleni suuri osa esitellyistä elokuvista oli varsin tuttuja,
joten nämä lisätietolehtiset ja filmiteollisuuden sivuaihe toivat kaipaamaani
lisäsisältöä. Hyvää oli se, että halutessaan erilaiset museovierailijat saavat
vain kävellä tilan lävitse, ja nauttia kuvista ja tunnelmasta, ja toisessa
ääripäässä tietoa oli saatavissa hyvinkin paljon. Näyttely, sen rakenne ja
asettelu ei siis asettanut paineita ”oikeaan tapaan” tutustua näyttelyyn.
Jokaisessa näyttelytilassa
teeman mukaisesti pyörineet elokuvanäytteet herättivät näytteillä olleet stillkuvat, kalusteet ja
esineet henkiin, ja mahdollistivat viipymisen näyttelyssä halutessaan hyvinkin
pitkään. Helsingin kaupunginmuseoon on vapaa pääsy ja Enemmän funkista, Reino! -näyttely
vielä reilun viikon avoinna, joten suosittelen lämpimästi vierailua hienosti rakennettuun elokuvan eskapistiseen maailmaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)











