Astra ja Union - vanhojen elokuvateatterien uusi elämä

Nyt on tapahtumassa hyviä asioita vanhojen elokuvateatterien ystäville Helsingissä. Kaupunkihan on täynnä tiloja, jotka ovat entisiä elokuvateattereita. Osa niistä on ollut huikean loisteliaita elokuvapalatseja ja osa vaatimattomampia korttelikinoja.

Muistelen kun vielä 1990-luvun lopulla ennen multiplex-teattereiden ylivaltaa Helsinki oli täynnä pieniä indie-elokuvateattereita ja Finnkinonkin salit persoonallisia. Silloin tuli käytyä mm. Nordeassa, Presidentissä, Bio Biossa, Forumissa, Gloriassa, Dianassa ja Bio Cityssä (jossa yksi saleista oli pikkuruinen, ehkä 8-paikkainen sali). Kaupunki tuli miellettyä karttana jota elokuvateatterit määrittelivät. Korkeintaan muutaman korttelin kävelyllä keskustassa pääsi leffaan. Vanhoista leffateattereista taitaa olla alkuperäiskäytössä enää Kino Engel, Andorra  ja Finnkinon Maxim. Bio Rex taitaa nykyisin olla poissa aktiivikäytöstä ja liittyy itselläni ennemminkin lapsuuden elokuvaelämyksiin ja Lasiapalatsin kunnostuksen myötä 1990-luvun lopun uuteen tulemiseen, välissä toiminta taisi olla olematonta. (Edit: Ja tietenkin Orion, jota pidin niin itsestään selvänä etten muistanut lisätä sitä listaan!)

Omat aktiiviset indie-leffateatterimuistoni liittyvät kultaiselle 1990-luvulle, mutta jo silloin leffateatterien määrä kaupungissamme oli romahtanut. 1960-luvulla yleistynyt televisio lienee tappanut elokuvateatterien kannattavuuden tehokkaimmin, sitten iskivät multiplexit, ja nykyään naulaa elokuvateatterien arkkuun hakkaavat nettipalvelut, joissa leffoja voi katsella lähes rajattomasti.

Käytöstä poistetuissa elokuvateattereissa on toki uutta toimintaa, yllättävän usein ne toimivat kuntosaleina (esim. Adlon). Lisäksi on teattereita ja monitoiminäyttämöitä joissa periaatteessa leffojenkin esittäminen lienee mahdollista (esim. Arena, Allotria ja Gloria), yökerhoja (entinen Capitol, sittemmin Forum, nyk. Apollo), biljarisaleja (esim. Ritz), erilaisten uskonnollisten yhteisöjen kokoontumissaleja, ja niin edelleen.

Aika ajoin herää suunnitelmia palauttaa vanha elokuvateatteritila alkuperäiseen käyttöönsä, mutta karu totuus taitaa olla, ettei pelkällä leffojen pyörittämisellä tässä kaupungissa saa kannattavaa liiketoimintaa aikaan. Päälle pitää kehittää siis muita toimintoja, kuten esitystaidetta ja tilavuokrausta. Pari vuotta sitten Töölössä yritettiin herättää henkiin joukkorahoituksella Kino Axaa, mutta se hanke kaatui omaan mahdottomuuteensa. Miljoonan euron kerääminen elokuvateatteria varten joukkorahoituksella on oikeasti haastavaa, vaikka arvostan hankkeen ympärille kehittynyttä innostusta.

Pienimuotoisena uuden tulemisen on saanut töölöläinen Kino Astra, nykyinen Q-teatteri, jossa on järjestetty leffabrunsseja ja ilmaisnäytöksiä kuluvan vuoden kesästä alkaen. Olen käynyt parilla leffabrunssilla, jonka tarjoilee aina vaihtuva ravintola, kuluvana syksynä Bergga ja Bar Favela. Kesällä näytettiin nuorisokulttuuriin liittyviä elokuvia ja nyt syksyllä teemana on eskapismi. Tähän mennessä sarja on ollut nimensä veroinen, ja Astran kankaalla on nähty The Wizard of Ozin trippailua ja viime sunnuntaina huikea satu Pan's Labyrinth. Tilana Q-teatterin aula on todella viihtyisä, tunnelmallinen ja autenttista 1920-lukua henkivä. Kirjoituksen kuvat ovat Q-teatterin aulasta.

Toinen ilouutinen liittyy toiselle puolelle kantakaupunkia, nimittäin Siltavuorenrantaan Kruununhakaan avataan tänään virallisesti Teatteri WHS Union. Paikalla on ollut aiemmin mm. Union- ja New York -nimiset elokuvateatterit sekä KOKO-teatteri. 1990-luvulta vielä muistetaan Hesarin takaosan leffailmoituksista käyneen ilmi, että New York oli ihan ehta non stop -pornoteatteri, jonka asiakkaiden voi kuvitella etsiytyneen paikalle ympärilleen pälyillen poplarin kaulukset tukevasti pystyssä.

Teatteri WHS Unionin uusi idea on olla näyttämönä visuaaliselle teatterille, eläville kuville ja poikkitaiteellisille esityksille, eli esitystaiteelle aika laajassa merkityksessä. Toiminta pyörittää visuaalisen teatterin ja uuden sirkuksen ryhmä WHS, jonka perustajiin kuuluvat Kalle Nio, Ville Walo ja Anne Jämsä. Avajaisissa nähdään alkuperäisen elokuvateatterin ohjelmiston vuonna 1922 avannut saksalainen mykkäfilmi Kuningattaren rakastaja, mikä ihana idea! Luvassa tänä syksynä on esimerkiksi Jimi Tenorin ja Jori Hulkkosen sci-fi -leffa/äänimaailma Nuntius, joka nähdään osana Night Visionsin ohjelmistoa.

Ilahdun, kun vanhoja elokuvateatteritiloja avataan jälleen leffojen tai muun esitystaiteen käyttöön. Parhaimmillaan niiden tunnelma voi olla vielä lähellä autenttista, edes aulatilojen osalta. Samalla ne täydentävät hienosti kaupunkimme kulttuuripöhinää.

Asiasta kiinnostuneille, KAVI on tehnyt kulttuurityön kokoamalla listan Helsingin elokuvateattereista, se on nähtävissä täällä. Varhaisten leffateatterien nimet, kuten Ihmeitten maailma ja Maailman kuvat ovat hurmaavia ja kuvaavat hienosti, minkälaisia kokemuksia elokuvateattereista on haettu ja haetaan edelleenkin.

Näyttelyvinkkejä kevättalvelle 2014

Otso Kaijaluoto herätteli keskustelua blogissaan Taide ja Kansa museonäyttelyiden löydettävyydestä, ja ehdotti jonkinlaisen visuaalisuuteen perustuvan sovelluksen perustamista, johon voitaisiin koota museonäyttelyiden teasereita. Etenkin taidemuseoiden kohdalla tällainen sovellus voisi olla erittäin toimiva. Toki itse kaipaan myös kontekstia ja taustoitusta, mutta edellä mainittu sovellus voisi helpottaa aivan uusien yleisöjen näyttelysaleihin saamista.

Kirjoituksesta inspiroituneena päätin listata sekä omaksi muistilistaksi että muidenkin iloksi tärppejä menossa oleviin, kohta loppuviin tai pian avautuviin museonäyttelyihin, jotka ovat must-kamaa itselleni.

Pian avautuvat:

Helsingin taidemuseon Chaplin-näyttely avataan kuluvan viikon perjantaina. Olen aivan Chaplin-hullu, rakastan hänen elokuviaan, kulkurin hahmo puhuttelee sekä Chaplinin oman elämän vaiheet kiinnostavat minua kovasti. Suosittelen elokuvan historiasta ja varhaisesta tähtikulttuurista kiinnostuneelle.

Suunnitellessani matkaa Turkuun huomasin Turun taidemuseossa pian avautuvan kiinnostavan oloisen kokoelmanäyttelyn nimeltä Kootut teokset. Toteavan nimen takaa löytyy useita kiinnostavia teemoja, kuten länsimaisen kulttuurin kantatarinat ja mytologia, kauhu ja surrealismi sekä satu- ja fantasiamaailma. Näitä teemoja tarkastellaan laajalla ajallisella skaalalla, teokset ovat peräisin 1800-luvulta aina 2000-luvulle saakka. Turun taidemuseon tarjonnassa kiinnostaa myös Mika Karhun kiinnostavan häiriintyneen ja pelottavan oloiselta vaikuttava tussi- ja hiilipiirrosnäyttely. Menossa on myös Emil Wikströmin veistostaidetta esittelevä näyttely.

Helmikuun lopulla avautuva, Vitra-designmuseon tuottama näyttely Arjen muotoilija - Rudolf Steiner EMMAssa keskittyy Steinerin monipuoliseen vaikutukseen useilla elämän- ja kulttuurin aloilla. Tarjolla "Steinerin aikaansaannoksia niin kuvataiteen, arkkitehtuurin, muotoilun kuin näyttämötaiteiden alalla. Näyttely esittelee myös Steinerilta vaikutteita saanutta aikalaistaidetta sekä Steinerin ajatuksista edelleenkin inspiroituvaa nykydesignia."

Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttely avataan Ateneumissa maaliskuun puolessavälissä. Janssonin monipuolista uraa esittelevä näyttely tarjoaa muumien ja sarjakuvan lisäksi siis maalaustaidetta, kirjallisuutta, poliittisia pilapiirroksia ja kuvituksia.

Vielä ehtii:

Helsingin kaupunginmuseon Art Nouveaun luonto -näyttely on sulkeutumassa tämän viikon lopulla. Näyttelyssä nähdään kuinka Art Nouveaun ja Jugendin kasviornamentiikka on vallannut taiteen ja arkkitehtuurin 1800-1900 -luvun vaihteen Suomessa ja Euroopassa.

Maaliskuulle asti jatkavat myös Kansallismuseon Aho & Soldan - Autot & Helsinki, joka johdattaa kaupunkiautoilun historiaan valokuvien avulla ja Miranda - mustalaisten holokausti, kuka pelkää valkolaista?, joka avaa Euroopan lähihistoriaa ja nykyisyyttä romanien näkökulmasta.

Tallinnan Lennusadam-museon Titanic: tarina, löydöt, legendat -näyttely alkuperäisesineineen on nähtävissä maaliskuun loppuun saakka. Näyttelyssä on Titaniciin liittyvien esineiden ja tarinoiden lisäksi rekonstruoituna aluksen pääportaikko, ensimmäisen luokan käytävä ja eri hyttiluokkien hyttejä. Joku kaunis päivä ensi kuussa siis hyppään lauttaan ihan pelkästään tämän takia. Samalla reissulla voinkin tutustua paljon hehkutettuun Kalamajan alueeseen.

Juuri avutunut Ars Fennica -näyttely Kiasmassa on avoinna huhtikuun loppupuolelle asti. Ars Fennica -ehdokkaat ovat taiteilijapari IC -98 (Patrik Söderlund ja Visa Suonpää), Riitta Ikonen, taiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen, Leena Nio sekä Pauliina Turakka Purhonen.

Mikäli olet tykästynyt Arppeanum-rakennuksessa toimivan Helsingin yliopistomuseon upeaan valurautaportaikkoon ja historiaa huokuviin saleihin, tai et ole koskaan käynyt siellä, nyt on aika. Helsingin yliopistomuseo nimittäin luopuu nykyisistä Arppeanumin tiloistaan 1.6.2014. Perusnäyttely on suositeltava, ja Kulttuurien museon kanssa yhteistyössä järjestetty näyttely Siperiaan! M. A. Castrénin 200-vuotisjuhlanäyttely, johon tutustuin viime joulukuussa on kiinnostava katsaus varhaiseen alkuperäiskansojen tutkimukseen. Näyttelyssä oli myös hauskoja visuaalisia elementtejä, kuten aineettoman oloinen siimoista rakennettu kota. Mutta kuten mainitsin, pelkkä rakennus ja sen interiööri on todellinen elämys ja vierailun arvoinen, kun sinne vielä kerran pääsee. Rakennuksen tulevaisuuden käytöstä ei ollut tietoa kun viime vierailulla asiasta kyselin.

Tässä sitä on savottaa tuleville kuukausille! Vinkatkaa ihmeessä omia näyttelysuosituksianne tuonne kommentteihin - myös muilla paikkakunnilla asuvat, jos vaikka saisin innoituksen museoretkeen! Tarjonta on kuitenkin niin suuri, että jotain kiinnostavaa saattaa mennä ohitse.



Kaikki kuvat Helsingin yliopistomuseo Arppeanumin Siperiaan! -näyttelystä.
Kuvat: Helsingin yliopistomuseo / Timo Huvilinna.

Poliakoffin paikat

Tänään on luvassa ihanaa Teema-herkkua eli pitkästä aikaa Stephen Poliakoffin tv-elokuva Edistyksen hinta! Yle Teemahan on kunnostautunut Poliakoffin esittämisessä viime vuosina ja suuri kiitos siitä. Stephen Poliakoff on englantilainen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja käsikirjoittaja, jonka usein itse käsikirjoittamia tv-elokuvia yhdistää yleensä vahva paikkaan, usein yksittäiseen rakennukseen liittyvä teema. Poliakoffin elokuvissa paikat ja rakennukset saavat usein yhden pääroolin aseman pelkän tapahtumien kehyksen sijasta. Historia, ihmissuhteet ja koko draama kietoutuvat niiden ympärille. Esimerkiksi Ystävät ja krokotiilit, Vuoden 39 salaliitto, Sukupuu, Arvoitusten talo, Lumottu Mary ja Talonvaltaajat liittyvät rakennuksiin, joilla on suuri merkitys tarinan kannalta. Poliakoffin näkökulma, jossa arkkitehtuuri saa suuren merkitykseen osana draamaa, on kiehtova etenkin kaltaiselleni arvoitus-, rakennus- ja historiafriikille. Poliakoffin kertomuksissa liikutaan usein pitkällä historiallisella aikajanalla, ja niissä käsitellään sukujen salaisuuksia ja kipupisteitä sekä muistamisen ja unohtamisen teemoja.

Onko kukaan muu hurahtanut Poliakoffiin?

Uimala ja yleisiä saunoja Helsingissä

Helsingin rannoilla on varmasti vilvoiteltu ja peseydytty siitä asti kun paikka on ollut asutettu. Erilaisia uimahuoneita ja kylpylaitoksia on myös käytetty vedessä kylpemistä helpottamaan. 1800-1900 -luvun taitteessa alkoi Helsingin niemelle syntyä uimalaitoksia, jotka vastasivat uimaopetuksen kasvavaan tarpeeseen. Ne olivat pienempiä tai suurempia puisia rakennelmia, joista pääsi hallitusti uimaan kivikkoisten rantojen sijaan. Tunnetuimpia näistä olivat Ursinin uimalaitos Etelä-Helsingissä ja Humallahden uimalaitos Taka-Töölön ja Meilahden liepeillä. Uimahallirakentamisen 1950-60 -luvuilta lähtien kasvanut suosio johti uimalaitoksien katoamiseen kaupunkikuvasta. Lähimmäksi uimalaitosten tunnelmaa päässee tänä päivänä esimerkiksi Seurasaaren uimalassa, josta tämän bloggauksen kuvat on otettu talvisen päivän jääkävelyllä.

Helsingillä on kunniakas historia myös kylpyläkulttuurin saralla, 1830-50 -luvuilla Ullanlinnan kylpylaitos oli Pietarin seurapiirien suosiossa. Siellä tosin tärkeämpää oli terveysvesien juominen ja sosiaalinen elämä, joten kylvyt ja meressä virkistäytyminen liittyivät enemmänkin terveyden edistämiseen kuin varsinaiseen uimiseen. Tämänhetkinen tutkimukseni kohdistuu nimenomaan helsinkiläisiin uimalaitoksiin, joten on hauskaa todeta, kuinka uimalaitokset ovat tulleet yllättäen ajankohtaisiksi aivan viime aikoina. Helsingissä on nimittäin tällä hetkellä kaksikin eri uimalahanketta vireillä. Aluksi molemmat havittelivat  Katajanokan Kanavaterminaalin tyhjää tonttia, mutta viimeisen ymmärrykseni mukaan Korjaamo Group, joka on neuvotellut Allas-nimellä kulkevasta uimalahankkeesta liikuntaviraston kanssa, on tarkentanut kohdevaihtoehdoikseen Arabianrannan, Töölönlahden ja Tokoinrannan. Myös Pohjoisrantaa ja Kaivopuistoa on väläytelty mahdollisina uimalan paikkoina. 

Toinen ajankohtaisista uimalaehdotuksista on Platta, joka toteutuessaan toisi Katajanokan Kanavaterminaalin tontille väliaikaisen kelluvan uimarannan kahviloineen ja ravintoloineen. Suunnitteilla on terasseja ja tapahtumapaikkoja, ja paikka voisi talviaikaan palvella jääpuistona ja luisteluratana. Yksityisen rahoituksen turvin rahoitettava hanke on suunnittelijoiden sanoin pitkällä, ja avajaisia voitaisiin viettää jo kesällä 2014 mikäli rahoitus ja luvat saadaan kuntoon. Platta-hankkeen takana on N2 Helsinki -suunnittelutoimisto. Katajanokalle samaiselle tontille suunnitteilla olevan maailmanpyörän ei katsota sotivan Platta-suunnitelmia vastaan, vaan päinvastoin olen ymmärtänyt, että ainakin Platan puuhaajat kokevat uimala- ja maailmanpyörähankkeiden tukevan toisiaan. Sekä Allas- että Platta-uimalahanketta yhdistää se, että uimaloiden sijoituspaikkaa ja toimintoja ideoidaan aktiivisesti sosiaalisessa mediassa.

Kaupunkilaisena asiaa katsellen näen Platan kohdalla selkeitä etuja siinä, että nykyisin tyhjälle alueelle saadaan mahdollisimman monipuolisia, helposti lähestyttäviä ja toisiaan tukevia toimintoja. Ainoa, mikä arveluttaa kummassakin uimalahankkeessa, on meriveden puhtaus ja etenkin Platan kohdalla sijaintipaikka Katajanokalla erittäin vilkkaan matkustajalaiva-, saaristoristeilijä- ja lauttaliikenteen läheisyydessä. Allas havittelee selvästi suojaisempia vesiä. Maauimaloita ja uimarantoja Helsingistä löytyy vaikka kuinka, mutta ajatus hyvin suunnitellusta ja toteutetusta uimalarakennelmasta ympärivuotisine palveluineen on kiinnostava. Aika näyttää, toteutuuko kumpikaan hankkeista.

Mielelläni näkisin myös, että näihin uimaloihin mahdollisuuksien mukaan liitettäisiin myös yleisiä saunoja, ja toki talvella avantouintimahdollisuus. Tällä hetkellä Helsingin perinteisten yleisten saunojen tilanne on melko surkea - ainoastaan Arlan sauna, Kotiharjun sauna ja Hermannin sauna sinnittelevät vanhoina tekijöinä, vaikka joitain vuosikymmeniä taaksepäin yleisiä saunoja oli lähes joka korttelissa, kun asuntokohtaisia kylpyhuoneita ei vielä kaikilla ollut.  Parempi toki kolme yleistä saunaa kuin ei mitään, ja uimahallit toki tarjoavat mahdollisuuden saunomiseen, niistä paras miljöö on tietenkin Suomen vanhimmassa uimahallissa eli Yrjönkadun uimahallissa vuodelta 1928. Uutta ja mielenkiintoista saunakulttuuria edustaa Nene Tsuboin ja Tuomas Toivosen Merihakaan suunnittelema Kulttuurisauna, jonka pitäisi aueta lähiaikoina. Siellä on poikettava heti ensi tilassa, kunhan paikka saadaan auki. Olisi tietenkin mukavaa, jos saunakulttuuri leviäisi muuallekin Helsinkiin yhtä ilahduttavan elinvoimaisena, kuin se tällä hetkellä on Merihaka-Kallio-Hermanni -akselilla.

Aikakapseleita Pariisissa ja Lontoossa

Törmäsin pari viikkoa sitten vanhaan uutiseen, joka herätti minussa jotain. Sellaisen lapsenomaisen innostuksen, humahduksen vatsanpohjassa, kun käsillä on jotakin todella jännittävää. Uutinen kertoo Pariisissa sijaitsevasta asunnosta, joka on ollut noin seitsemänkymmentä vuotta lukittuna ja koskemattomana. Entisen asukkaan, joka pakeni asunnosta toista maailmansotaa Etelä-Ranskaan, perikunta avasi asunnon oven ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Ja vastassa oli tietenkin pölyinen, runsas ja kiehtova aikakapseli. Tummasävyiset, runsaasti sisustetut, tekstiilejä ja sekalaisia esineitä pursuavat huoneet yhdistettynä nopean lähdön tunteeseen jättävät mielikuvituksen laukkaamaan. Artikkeli löytyi muuten blogimuotoiselta nettisivulta Messy Nessy Chic, josta löytyy paljon muutakin mielikuvitusta stimuloivaa eli lisää aikakapseleita, hylättyjä ja muuten erikoisia paikkoja. Suosittelen tutustumaan!

Eskapismiin taipuvaisena olen aivan innoissani paikoista, jotka henkivät autenttisella tavalla menneitä aikoja. Huomasin tämän taipumuksen jo ollessani lapsi, ja varmaankin siitä syystä olen hakeutunut alalle, joka mahdollistaa työskentelyn historiallisten rakennuksien, valokuvien ja esineiden tutkimisen parissa. Koska todelliseen aikakapseliin en ole vielä päässyt kurkistamaan (lähimmäksi olen päässyt tutkiessani vanhojen rakennusten vinttejä ja kesähuoneita, sekä joissain vanhoissa putiikeissa), hyvin rakennetut kotimuseot vetoavat minuun kovasti. Paras esimerkki tällaisesta kokemuksesta on ehdottomasti Dennis Severs' House Lontoon Spitalfieldsissä, jossa kaikki kirjoitukseni kuvat on otettu. Paikka on hyvin pidetty salaisuus, ja mielelläni suosittelen Lontoon-vinkkejä kyselevälle vierailua sinne, ruuhkaisten järkäleiden kuten British Museumin ja Tate Modernin ohelle.

Dennis Severs' House on ihmeellinen paikka. Se on ja ei ole museo. Amerikkalaissyntyinen taiteilija Dennis Severs loi itse aktiivisesti rakennuksen huoneisiin historiallisen tunnelman siinä asuessaan vuosina 1979-1999, hänen kehittämänsä taustatarina on hugenotti-silkinkutojaperheen koti georgiaanisella ja viktoriaanisella ajalla. Dennis Severs' House ei perustu siis todelliseen, vaan luotuun historiaan. Se on paikka, jossa oikeasti tuntee astuvansa menneeseen ja pysyvänsä siellä koko vierailun ajan. Kokemus ei koostu pelkästään runsaasti sisustetuista ja ihanan sotkuisista huoneista, vaan myös tuoksuista, äänistä, pöydille jääneistä ruoan- ja juomantähteistä, elävässä tulessa kypsyvästä juurespadasta, petaamattomasta sängystä, romahtaneesta välipohjasta, vintillä kuivuvista pyykeistä, hämähäkinseiteistä ja pölystä. Kaikki yksityiskohdat on toteutettu suurella pieteetillä, esimerkiksi valonlähteenä ovat pelkät kynttilät, lyhdyt ja ikkunoista tuleva luonnonvalo. Talossa tuntuu todella siltä kuin sen asukkaat olisivat vain hetki sitten lähteneet ja jättäneet asunnon jälkeensä, vielä elämän lämpö rakennuksessa leijuen. Kokemuksen onnistumiseen vaikuttaa myös ehdoton vaatimus, että kävijät ovat vierailunsa aikana hiljaa. Tunnelmaan pääsemiseksi auttaa, että sisään otetaan vain rajallinen määrä ihmisiä kerrallaan.  Jos menet Lontoossa vain yhteen kohteeseen, valitse tämä! Luvassa on kokonaisvaltainen historiallinen elämys, mielikuvituksellinen aikakapseli.

(Kaikki kuvat kirjoittajan ottamia, älä käytä ilman lupaa.)

DocPointin kotimaisia: Viru ja Tavarataivas

DocPointissa on viime päivinä tullut nähtyä pari hyvää kotimaista dokumenttia. Viru - tarinoita hotellista (Taru Mäkelä ja Johanna Onnismaa 2013) kertoo Tallinnan Viru-hotellin vaiheista aina 1960-luvun heräävästä Tallinnan-turismista ja sen myötä kasvaneesta hotellitarpeesta itse rakennusprojektiin ja hotellin arkeen. Rakentamisvaiheessa suomalainen työvoima oli merkittävässä roolissa, ja haastateltavia on löydetty kiitettävästi sekä suomalaisrakentajista ja -turisteista että virolaisista Viruun liittyvistä henkilöistä. Harmi kyllä venäläistä rakennustyövoimaa ei tähän dokumenttiin haastateltu, mutta kuulemma tulossa on virolaisten tekemä sisardokumentti samasta aiheesta, joka saa ensi-iltansa maaliskuussa. Jään odottamaan sitä innolla!

Hotelli Viru symboloi samanaikaisesti valvontaa ja kontrollia sekä toisaalta moderniutta, länsimaisuutta ja kommunikaation mahdollisuutta. Jos portieereina toimi puna-armeijan vanhoja upseereita, talossa toimi aktiivisesti KGB ja samanaikaisesti harjoitettiin suomalais-virolaista kulttuurivaihtoa sukkahousujen ja sifonkihuivien tasolta aina seksikauppaan asti, voidaan sanoa Viru-hotellin olleen poikkeuksellisen kiinnostava tapaus. Elokuvassa oli paljon kiehtovaa arkistomateriaalia hotellin rakentamisvaiheesta ja myöhemmästä elämästä. Nykypäivänä Viru on toimiva hotelli, mutta samalla neuvostoajan symboli ja kuriositeetti KGB-museoineen. Dokumentin tarinat, etenkin 1960-70 -luvuilla matkanjohtajana toimineen Eva Lillen tarkkanäköiset havainnot avasivat uusia inhimillisiä näkökulmia Viru-hotellin historiaan.

Viru - tarinoita hotellista saa teatteriensi-iltansa 1.3.2013.

Tavarataivas (Petri Luukkainen 2012) on ollut viime aikojen tapaus kotimaisella elokuvakentällä. Siinä ohjaaja Petri Luukkainen ahdistuu haalimastaan tavarasta ja tekee radikaalin päätöksen luopua siitä - ainakin väliaikaisesti. Hän pakkaa omaisuutensa vaatteita myöten ja kotinsa irtaimiston varastoon vuoden ajaksi, ja noutaa sieltä yhden tavaran päivässä. Projekti, kuten Luukkainen itse ihmiskoettaan kutsuu, aiheuttaa tietenkin aluksi paljon ihmetystä läheisten piirissä ja myös paljon arkipäivän komiikkaa.

Melko pian Luukkainen toteaa, että hän ei todellisuudessa tarvitse kovin paljoa. Tunne elämän tyhjyydestä juontuu muualta. Päähenkilön isoäiti antaa hyviä jalat maassa -neuvoja. Muutenkin elokuvassa korostuu Luukkaisen lähipiirin merkitys hänen elämässään, jota tavara ei enää määritä. Tyttöystäväkin löytyy kaiken keskellä. Kohtaus, jossa avataan fillarinlukkoa ensitreffejä varten on lyömättömän hauska.

Elokuvaa on kuulemma kritisoitu epäaitoudesta ja siitä että se vaikuttaa liian käsikirjoitetulta. Näitä kommentteja on vaikea ymmärtää elokuvan nähtyäni - tarkoittaako aitous automaattisesti heiluvaa ja tuhnuista kameranjälkeä? Mielestäni oli hyvä ja tyylikäs valinta keskittyä itse aiheeseen eikä päälleliimattuun reality-dokumentaarisuuteen, ja kuvata elokuva jalustoilta staattisesti ja toteavasti.

Varsinaista kulutuskriittistä tai ympäristönäkökulmaa elokuva ei tietoisesti tuo esiin, mutta Luukkainen ei pysty peittämään turhautuneisuuttaan kohtauksessa, jossa hän joutuu viemään tyttöystävänsä hajonneen jääkaapin jäteasemalle - koska sitä "ei kannata korjata". Itselleni ainakin Tavarataivas antoi paljon ajattelemisen aihetta siitä, mitä tarvitsen, millä pärjään, ja mitä edes haluan omistaa.

Luukkainen itse sanoo, että projektivuodestaan hän kaipaa selkeyttä ja helppoutta jonka tavarattomuus toi tullessaan. Sekä lämpöpatteria, jonka vieressä hän ensimmäiset yönsä nukkui, vain päällystakkiin kietoutuneena.

Ennen teatteriensi-iltaansa 1.2.2013 Tavarataivas on nähtävissä vielä DocPointissa sunnuntaina 27.1.2013 Maxim 1:ssä klo 21.

(Kaikki kuvat DocPoint)

Eksentrikon koti

On aina hauskaa löytää itselleen entuudestaan tuntematon kotimuseo, jota on asuttanut jossain määrin erikoinen persoonallisuus. Viime aikoina olen vieraillut muun muassa Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa, jonka kotimuseo-osuus on ylitsepursuavassa runsaudessaan lähellä Lontoossa sijaitsevaa Sir John Soane's museumia, jossa vierailin myös taannoin. Kuten suurkaupungeissa yleensä, museoon saa ainakin jossain vaiheessa päivää jonottaa. Tällä kertaa pääsin vähällä.

Sir John Soane (1753-1837) oli arkkitehti, joka vaikutti 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkuvuosikymmenien Englannissa. Hänen käsialaansa ovat muun muassa uusklassistiset The Bank of England, The Royal Academy ja merkittävät muutokset The Palace of Westminsteriin, joka on paremmin tunnettu The Houses of Parliament -nimellä.

Soanen Lincoln's Inn Fieldsissä sijaitsevan kotimuseon tekee erityiseksi useampikin seikka. Avainsanoja on peilit, valo, tavaranpaljous, mielikuvitusmunkki ja etevä pienten tilojen käyttö. Harmillista kyllä, sisätiloissa ei saanut kuvata. Rakennuksen fasadi alla.

Soane teki aikansa yläluokkaisen nuoren miehen kasvatukseen asiaankuuluvan Grand Tourin, joka  kohdistui Roomaan, kuten oli tyypillistä. Soane tosin oli muurarin poika ja matkusti stipendin turvin. Hänen tarkoituksenaan oli tutkia ja piirtää antiikin rakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Hän matkusti pari vuotta ympäri Italiaa havaintoja tehden ja materiaalia keräten.

Keräämistään aarteista Soane perusti jo elinaikanaan kotimuseon. Kiinnostavinta antia museossa on taitavasti rakennetut interiöörit, joissa peilien ja kattoikkunoiden avulla luodaan tilan tunnetta sekä suuriin että pienempiin huoneisiin. Ja näitä pieniä käytäviä ja pukeutumishuoneita on todella runsaasti. Esimerkiksi tutkijan huone on pelkkä kapea käytävä, jonka seinät ovat täynnä antiikin veistosmalleja, mutta tila ei tunnu niin ahtaalta kuin voisi olettaa. Soane on käyttänyt peilien ja kattoikkunoiden lisäksi hyväkseen ikkunoita ja ritilöitä tilojen välillä luodakseen avaruuden tuntua.

Erityisen kiinnostava huone museossa on The Picture Room, jossa säilytetään tilaekonomisesti väliseiniin kätkettynä valtavaa määrää Soanen keräämää maalaustaidetta. Museon henkilökuntaan kuuluneen herrasmiehen näytös, jossa hän avasi gallerian liikuteltavat seinäpaneelit, oli melkoinen spektaakkeli. Museosta löytyy myös Akropoliin innoittama pylväikkö johon on sijoitettu antiikin veistoksia, kuvitteellisen munkin kammio ja sisäpiha täynnä Soanen keräilemiä suuria rakennusdetaljeja. Pohjakerroksessa sijaitseva katakombien tunnelmaa henkivä krypta, jonne on sijoitettu Soanen Egyptin kuninkaiden laaksosta hankkima sarkofagi, saa myös osansa kattoikkunoiden tuottamasta valosta välipohjaan sijoitettujen metalliritilöiden välityksellä. Tilat ovat pieniä, kapeita ja täynnä esineitä - mutta eivät tunnu ahtailta.

Lincoln's Inn Fieldsin museo koostuu kolmesta eri rakennuksesta, jotka Soane hankki eri vaiheissa. Vuonna 1792 hän osti ensimmäisen talonsa, jonka hän uudelleensisusti asunnoksi perheelleen, Soanella oli vaimo ja kaksi poikaa. Kodin yhteydessä hän piti arkkitehtitoimistoaan. 1808 hän osti viereisen rakennuksen, jonka takaosan hän liitti osaksi kotitaloaan. Vuonna 1812 hän jatkoi ostamansa rakennuksen loppuosan kanssa, jonka muutti uudeksi kodikseen. Rakennuksen takaosan hän omisti kotimuseolleen, jossa hän säilytti matkoiltaan keräämiä rakennusdetaljeja, veistoksia ja taideteoksia. Tässä vaiheessa Soane oli arkkitehtuurin professori, joten hän koki tarpeelliseksi pitää kotonaan esillä kokoelmaa, jota arkkitehti- ja taideopiskelijat saattoivat käydä tarkastelemassa ja inspiroitumassa.

1823 rakennuskokonaisuus täydentyi viimeisellä naapurirakennuksella, jonka takaosat ja sisäpiha otettiin kotimuseon käyttöön. Tänne perustettiin uusi taidegalleria ja kuvitteellisen keskiaikaisen munkin huone, kellari ja piha. Neljä vuotta ennen kuolemaansa Soane testamenttasi kotinsa valtiolle, jonka halusi pidettävän museona, mahdollisimman samassa tilassa kuin hän sen jätti jälkeensä.