Liikettä metsästämässä

Olen viikonlopun vietossa Turussa, joten heitän täältä pikavinkkinä turkulaisille tai siellä lähipäivinä aikaa viettäville: Heli Meklinin tuplateos In Your Mind ja Move the way you like because I love the way you move sai ensi-iltansa eilen ja esityksiä on vielä tänään sunnuntaina 23.2. ja ensi keskiviikkona 26.2. klo 19.

Koreografi Heli Meklin tutkii teoksissaan erilaisille ihmisille ominaista tapaa liikkua ja käyttää kehoaan. Tapauksina tällä kertaa ammattitanssija Anne Hiekkaranta ja "ei-minkäänlainen tanssija", teatteriohjaaja Ludovic Kerfendal, jonka työstä kirjoitin jo alkuvuodesta.

In Your Mind alkaa machotunnelmissa. Meklin ja Hiekkaranta ovat bootseissaan eräänlaisia nykiviä, vaivaantuneita ja epäluontevia cowboy-hahmoja. Liikekieli välittää macho-miehekkyyden humoristisena ja kömpelönä. Vastavoimana tälle esitys kääntää kelkkansa ja antautuu vapautuneeseen, lapsekkaaseen irrotteluun osuvasti valitun Arcade Firen Reflektorin tahtiin. Ilmeettömyys ja jäykkyys vaihtuu helpotuksen hymyksi, myös liikkeessä.

Move the way you want because I love the way you move esittää prosessin, jossa ei-tanssija ja koreografi pohtivat luontevaa liikettä. Koreografi haastaa hieman vastentahtoista ei-tanssijaa, josta kuitenkin löytyy liike, jopa rakastettava sellainen. Esityksen kaunis ja salliva johtoajatus on todeksi osoittautuva klisee, että kaikki osaavat tanssia, kaikki osaavat liikkua itselleen luonnollisella tavalla. Tärkeää on löytää itselleen oikea tunnelma ja elementti, oli se sitten yökerhopauhaus tai hurmaava Karelia-sarjaan perustuva ylitsepursuava musikaaliesitys. Loppukohtauksessa teki mieleni hypätä mukaan lavalle!

Heli Meklinistä ja hänen tanssijoistaan kuvastui lämpö, välittömyys, luontevuus ja teeskentelemätön läsnäolo. Teokset olivat helposti lähestyttäviä ja syvästi inhimillisiä. Aion pitää silmäni auki jatkossa, ja seurata Heli Meklinin edesottamuksia, hän teki suuren vaikutuksen teosparillaan.

Olen todella innoissani, että päätin lähteä Turkuun kokemaan tämän, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille muillekin. Esityksiä siis jäljellä vielä kaksi Turun Kutomossa, liput Ehkä-tuotanto.


Kuvat: Laurent Champoussin

Faux

Viime aikoina on käytetty muutama puheenvuoro elokuvakritiikistä, ja esimerkiksi esitetty vaatimus että elokuvakriitikon tulisi olla elokuva-alan ammattilainen. Itse en näin sisäsiittoista näkökulmaa pidä järin hedelmällisenä, vaan olen ennemminkin Kalle Kinnusen linjoilla asiassa. Yleissivistys on toki ehdoton vaatimus kaiken taiteen ja kulttuurin arvioinnissa ja siitä keskusteltaessa, mutta tärkeää on myös välittää, minkälaisia tunteita teos kokijassaan herättää. Mieluusti tosin toisin sanankääntein kuin "tää oli tosi hyvä/kauhee vaikka en mä kyllä tiiä miksi".

Vaikka itsekin kirjoittelen näkemistäni elokuvista ja muista kulttuuri- ja taide-elämyksistä, ei kirjoituksiani kritiikeiksi voi kutsua. Ensinnäkin, jos en pidä jostain teoksesta ollenkaan, luultavasti en edes tuhlaa omaa tai muiden aikaa kirjoittamalla siitä. Kirjoitan mielelläni kannustavaan, en latistavaan sävyyn, joten karsinta syntyy jo siinä vaiheessa, kun päätän tartunko näppikseen vai en. En koe myöskään pelkästään esitteleväni teoksia, koska tuon esiin myös henkilökohtaisia tuntemuksiani niihin liittyen. Siksi kirjoituksiani voisi kai kutsua kokemuksiksi.

Nyt seuraa siis nykytanssikokemus, jonka koin eilen. Nykytanssi on minulle vieraammaksi jäänyt kulttuurin alue, johon olen alkanut tutustumaan pikku hiljaa. Viime viikolla ensi-iltansa sai Alpo Aaltokoski Companyn tanssiteos Faux. Kävin jo viime syksynä katsomassa Aaltokosken Kancheli-trilogian ja innostuin nykytanssista taidemuotona. Minulla on myös ollut ilo olla kuluvan alkuvuoden aikana Aaltokosken nykytanssiopissa, joten pystyin edes aloittelijan elkein tulkitsemaan teoksen liikekieltä ja samaistumaan siihen henkilökohtaisemmin.

Faux'n teemat pyörivät nimensä mukaisesti keinotekoisen ja aidon suhteen ympärillä. Myös peittämisen ja paljastamisen aihe oli esillä, sekä ihmiskehon keino-osat erityisesti kahdessa ensimmäisessä osassa, joissa teknologialla, protetiikalla ja apuvälineillä oli suuri rooli kokonaisuudessa. Nykytanssissa on hauskaa ja haastavaa tasapainottelu sen välillä, heittäytyykö tunteidensa vietäväksi vai pyrkiikö ylitulkitsemaan ja järkeistämään teoksen sanomaa ja sisältöä. Tälläkin kertaa viihdyin molemmilla puolilla. Faux'n ensimmäisen osan kyborgit lisäkalloineen liikkuivat kuin ohjelmoituina, robottimaisesti, nukkemaisesti, jäykästi ja tahdottomasti. Ikään kuin heidän ohjelmoinnissaan olisi tapahtunut virhe. Tummat narisevat nahka-asut, ruumiillisuus kytkettynä teknologiaan ja rajoitettu liike luovat dystooppisen kuvan. Isolaatioita ja pysähdyksiä, yksi askel eteen tarkoittaakin kolme taakse. Täysin odottamatta, kuin ohjelmointivirheen seurauksena yksi hahmoista äityy hetkeksi jopa nopeisiin charlestonaskeliin. Toisinaan he nostavat joukkona käsivarret eteensä ja nojaavat rituaalinomaisesti taakse. Itsestään avautuvat ja sulkeutuvat lisäpään naamiot paljastavat jotain, mutta eivät kaikkea. Muuttuvatko hahmot inhimillisemmiksi tai vapaammiksi naamion auetessa? Kuka ohjailee naamioita?

Toisessa osassa protetiikka on kasvattanut mies- ja naishahmolle liioitellut lisäraajat, joita ylpeinä esitellään ja hyväillään. Toispuoleinen pitkä raaja vaikeuttaa liikkumista, mutta korostaa sukupuolisuutta. Visuaalisesti ja liikekielen kannalta apuvälineet ovat todella kiehtovia. Löytyy uusia tapoja liikkua, poseerata ja esitellä kehoaan - ja sen jatketta, koomisuuteen asti. Olin näkevinään tässä osassa humoristista kritiikkiä tarpeetonta kehonparantelua kohtaan, sitä kohtaa jossa ylitetään tarpeellisuuden, hyvän maun ja epäkäytännöllisyyden raja. Lopulta mies ja nainen kohtaavat toisensa ja ryhtyvät kiihkeään paritanssiin, jossa lisäraajan avulla päästään toista lähemmäs, ja saadaan partneri todella suljettuun otteeseen. Kuitenkin pariskunta päättää luopua ylimääräisistä raajoistaan ja vihdoin he yrittävät tanssia puhtaina kehoina. Jostain syystä kommunikaatio katkeaa ja he toistavat rahisevan ja tökkivän äänilevyn liikettä ja lopulta kadottavat toisensa.

Viimeisessä osassa liikutaan elokuvamaisissa tunnelmissa. Hidastettuina, kuin Lars Von Trierin Melancholiassa, jossa vakiintuneet luonnonlait eivät enää päde, kuusi hahmoa liikkuu eteenpäin. Tällä kertaa heillä ei ole enää ylimääräistä teknologiaa yllään. Ensin he ovat yksi ryhmä, seuraavaksi muodostuu kaksi ryhmää, jotka katsovat toistensa ohi, eivätkä kommunikoi lainkaan vaikka toistavat samaa liikettä. Äkkiä he kuitenkin löytävät omat väkinäiset ja pakotetut liikkeensä ja touhunsa, kuten ensimmäisessä osassa. Mikä heitä liikuttaa? Onko se aivan lopuksi ilmestyvä lähes paljas, korostetun fyysinen hahmo, sulavan voimakkaasti liikkuva ihmiskeho? Ruumiillisuus, joka rautaisella teknokourallaan ohjailee muita?

Faux teki minuun suuren vaikutuksen, ei pelkästään koreografiansa ja vaikuttavan tanssinsa puolesta, vaan liikkeen, läsnäolon, teknologian, äänisuunnittelun ja puvustuksen luoman kokonaisilluusion vuoksi. Suosittelen lämpimästi! Viimeiset kolme esitystä tämän viikon perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina.

Alpo Aaltokoski Company: Faux. Mediakeskus Lume, 21.4.2013 asti. Lipputiedot täältä.

(Kaikki kuvat: Marko Mäkinen)

Kevätuhri, sadan vuoden jälkeen

Kävin eilen Oopperassa kolmen tanssiesityksen illassa Nijinsky-Elo-Inger. Pääsyy vierailuun oli toki Igor Stravinskyn Kevätuhri ja Vaslav Nijinskyn alkuperäinen koreografia vuodelta 1913. Konservatiivit tuohduttanut kantaesitys Pariisiin Champs-Elysées -teatterissa toukokuussa 1913 oli aikanaan todellinen tapaus, ja nyt koko esityksen kuulleena, nähneenä ja kokeneena - rekonstruoituine koreografioineen, pukuineen ja maskeerauksineen - voin vain todeta kuinka hämmästyttävän modernilta ja tuoreelta sekä musiikki että tanssi tuntuivat, näin sata vuotta jälkikäteen. Voin vain kuvitella aikalaiskonservatiivien hampaiden kiristyksen ja vastenmielisyyden Stravinskyn riitasointuista ja uudenlaista musiikkia sekä Nijinskyn liikeilmaisua kohtaan, toisaalta modernimpien katselijoiden vapautuneisuuden ja kiinnostuksen tätä kaikkea uutta kohtaan. Baletti kun on edelleenkin hyvin perinnetietoinen ja perusilmaisultaan muuttumaton taiteenlaji. Nijinskyn koreografiaa taidetaankin pitää modernin ja nykytanssin ensimmäisenä esimerkkinä, joka rikkoi ensi kertaa baletin kaavaa. Toisin kuin baletin keveyteen ja pehmeyteen pyrkivä ilmaisu, Nijinsky korosti liikkeen raskautta ja painovoimaa etenkin jalkojen tömistelyn ja hyppyjen kautta. Sisäänpäin kääntyneet raajat ja suorina sojottavat kädet sotivat myös perinteistä liikekieltä vastaan.

Kevätuhrin kantaesityksen jälkeen teos esitettiin vain kahdeksan kertaa ja jäi unohduksiin pitkäksi aikaa. Koreografia rekonstruoitiin koreografi/tanssihistorioitsija Millicent Hodsonin ja taidehistorioitsija Kenneth Archerin toimesta vasta vuonna 1987 Joffrey-baletin esittämänä. Tutkimustyössä apuna olivat kantaesityksen elossa olevat tanssijat, muusikot ja katsojat sekä alkuperäisesityksestä säilyneitä luonnoksia, valokuvia, pukuja ja pianopartituuri. Kansallisbaletti esitti teoksen ensi kerran vuonna 1994, kolmantena ryhmänä maailmassa. Kansallisbaletti saa kunnian viedä esityksen myös Kevätuhrin 100-vuotisjuhliin Moskovan Bolšoi-teatteriin ensi kuussa. Mutta palataanpa esityksen aiheuttamiin tuntemuksiin. Kevätuhrin alkuperäiskoreografia sulaa täydellisesti yhteen musiikin kanssa, toistaen ja tulkiten sen ankaraa rytmisyyttä. Valitun neidon (Mira Ollila) uhritanssi loppukohtauksessa oli todella riipaiseva rytmikkäine hyppyineen, joita soolossa on peräti 126 kappaletta. Pidän Stravinskyn musiikista kovasti, siinä tapahtuu niin paljon, se on samanaikaisesti kaunista ja kieroa, sen rytmisyys on vetoavaa, voimakasta ja alkuvoimaista.

Muista esityksistä Jorma Elon nykytanssiin kallistuva Double Evil oli todella vaikuttava, nukkemaisine isolaatio- ja aksenttiliikeineen ja mielettömän kauniine musiikkeineen. Suosikkitanssijani Eun-Ji Ha loisti taas kirkkaimpana. Hänen tekninen osaamisensa, tarkkuutensa, taitavuutensa ja tulkintansa nousee aina ylitse muiden. Johan Ingerin Walking Madissakin oli hetkensä, mutta en saanut teoksesta oikein otetta. Lavaste oli merkittävässä roolissa, mistä pidin. Ravelin maanisen monotonista ja kasvavaa Boleroa tietenkin kuuntelen aina mielelläni. Sekä Double Evilissä että Walking Madissa tanssineen Terhi Räsäsen tulkinta jäi mieleen.

Kevätuhrista lisää voi kuunnella Yleisradion Kantapöytä-ohjelmasta täältä noin kuukauden ajan. Haastateltavana muun muassa Valitun neidon roolin tanssija Mira Ollila. Nijinskyn koreografia ja ensi-illan skandalöösit tunnelmat on rekonstruoitu myös valkokankaalle Jan Kounenin elokuvassa Coco Chanel & Igor Stravinsky vuodelta 2009. Baletista olen kirjoittanut aiemmin täällä.

(Kaikki kuvat: www.ooppera.fi)