Aikakapseleita Pariisissa ja Lontoossa

Törmäsin pari viikkoa sitten vanhaan uutiseen, joka herätti minussa jotain. Sellaisen lapsenomaisen innostuksen, humahduksen vatsanpohjassa, kun käsillä on jotakin todella jännittävää. Uutinen kertoo Pariisissa sijaitsevasta asunnosta, joka on ollut noin seitsemänkymmentä vuotta lukittuna ja koskemattomana. Entisen asukkaan, joka pakeni asunnosta toista maailmansotaa Etelä-Ranskaan, perikunta avasi asunnon oven ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Ja vastassa oli tietenkin pölyinen, runsas ja kiehtova aikakapseli. Tummasävyiset, runsaasti sisustetut, tekstiilejä ja sekalaisia esineitä pursuavat huoneet yhdistettynä nopean lähdön tunteeseen jättävät mielikuvituksen laukkaamaan. Artikkeli löytyi muuten blogimuotoiselta nettisivulta Messy Nessy Chic, josta löytyy paljon muutakin mielikuvitusta stimuloivaa eli lisää aikakapseleita, hylättyjä ja muuten erikoisia paikkoja. Suosittelen tutustumaan!

Eskapismiin taipuvaisena olen aivan innoissani paikoista, jotka henkivät autenttisella tavalla menneitä aikoja. Huomasin tämän taipumuksen jo ollessani lapsi, ja varmaankin siitä syystä olen hakeutunut alalle, joka mahdollistaa työskentelyn historiallisten rakennuksien, valokuvien ja esineiden tutkimisen parissa. Koska todelliseen aikakapseliin en ole vielä päässyt kurkistamaan (lähimmäksi olen päässyt tutkiessani vanhojen rakennusten vinttejä ja kesähuoneita, sekä joissain vanhoissa putiikeissa), hyvin rakennetut kotimuseot vetoavat minuun kovasti. Paras esimerkki tällaisesta kokemuksesta on ehdottomasti Dennis Severs' House Lontoon Spitalfieldsissä, jossa kaikki kirjoitukseni kuvat on otettu. Paikka on hyvin pidetty salaisuus, ja mielelläni suosittelen Lontoon-vinkkejä kyselevälle vierailua sinne, ruuhkaisten järkäleiden kuten British Museumin ja Tate Modernin ohelle.

Dennis Severs' House on ihmeellinen paikka. Se on ja ei ole museo. Amerikkalaissyntyinen taiteilija Dennis Severs loi itse aktiivisesti rakennuksen huoneisiin historiallisen tunnelman siinä asuessaan vuosina 1979-1999, hänen kehittämänsä taustatarina on hugenotti-silkinkutojaperheen koti georgiaanisella ja viktoriaanisella ajalla. Dennis Severs' House ei perustu siis todelliseen, vaan luotuun historiaan. Se on paikka, jossa oikeasti tuntee astuvansa menneeseen ja pysyvänsä siellä koko vierailun ajan. Kokemus ei koostu pelkästään runsaasti sisustetuista ja ihanan sotkuisista huoneista, vaan myös tuoksuista, äänistä, pöydille jääneistä ruoan- ja juomantähteistä, elävässä tulessa kypsyvästä juurespadasta, petaamattomasta sängystä, romahtaneesta välipohjasta, vintillä kuivuvista pyykeistä, hämähäkinseiteistä ja pölystä. Kaikki yksityiskohdat on toteutettu suurella pieteetillä, esimerkiksi valonlähteenä ovat pelkät kynttilät, lyhdyt ja ikkunoista tuleva luonnonvalo. Talossa tuntuu todella siltä kuin sen asukkaat olisivat vain hetki sitten lähteneet ja jättäneet asunnon jälkeensä, vielä elämän lämpö rakennuksessa leijuen. Kokemuksen onnistumiseen vaikuttaa myös ehdoton vaatimus, että kävijät ovat vierailunsa aikana hiljaa. Tunnelmaan pääsemiseksi auttaa, että sisään otetaan vain rajallinen määrä ihmisiä kerrallaan.  Jos menet Lontoossa vain yhteen kohteeseen, valitse tämä! Luvassa on kokonaisvaltainen historiallinen elämys, mielikuvituksellinen aikakapseli.

(Kaikki kuvat kirjoittajan ottamia, älä käytä ilman lupaa.)

Tell no one

Lattiaan tuijottelu halveksivan tuomarin ja todistajien edessä. Vankijonossa kulkemista julkisesti Bethnal Greenillä. 1930-luvun linja-autoon sulloutuminen, matka tummennettujen ikkunoiden takana tuntemattomaan määränpäähän. Käsky riisuuntua alusvaatteisilleen ja pukea ylleen vankiunivormu. Paljain, märin jaloin asfaltilla vankijonossa kulkemista hyisessä lokakuun illassa. Yksilöstä ryhmän osaksi muuttuminen. Yllätyksiä yllätysten jälkeen. Haluaisitko kokea tämän vapaaehtoisesti? Maksaisitko siitä? Nämä hurjalta kuulostavat tapahtumat ovat saaneet ilta toisensa perään loppuunmyytyjä yleisöjä, tai paremminkin – osallistujia.

Secret Cinema on Lontoosta lähtöisin oleva nerokas elokuvaelämys, joka sopii yllätysten, kokemusten ja elokuvien ystäville. Rohkea seikkailuhenki lienee edellytys, vaikka tuskin aiemmin osallistujia on laitettu näin alttiiksi kuin viimesyksyisessä The Shawshank Redemption -esityksessä. Secret Cineman ideana on järjestää elokuvanäytäntöjä elokuvasta, jota ei ennalta kerrota yleisölle. Salaisuus halutaan säilyttää mahdollisimman hyvin, sillä näytösiltoja on useita. Siksi kävijöihin vedotaan infosähköposteissa ennen esitystä: "Tell no one". Salaisuuden säilyttämisen turvaamiseksi myöskään kuvaaminen ei ollut sallittua osallistujille, kaikki henkilökohtaiset tavarat ja tässä tapauksessa myös vaatteet tuli jättää säilytykseen.

Secret Cinemassa kyse ei ole kuitenkaan pelkästään elokuvan katselusta, vaan se on kokonaisvaltainen osallistava kokemus, joka lähentelee liveroolipelaamista. Ideana on kuitenkin se, että kaikki, mitä eteen tulee, on yllätystä ja odottamatonta. Valmistautua ei voi, muuten kuin juuri ennen näytöstä sähköpostitse annetuissa ohjeissa neuvotaan. Secret Cinema on tuottanut näytöksiä vuodesta 2007 lähtien Lontoon alueella. Kaiken takana on Future Cineman perustaja Fabien Riggall. Salaisia elokuvia ovat olleet muun muassa Funny Face, Ghostbusters, Blade Runner, Arabian Lawrence, Yksi lensi yli käenpesän, The Red Shoes, Prometheus ja viimeisimpänä tuotantona The Shawshank Redemption (Frank Darabont 1994), joka on suomeksi tunnettu nimellä Rita Hayworth – Avain pakoon. Vahvan teeman kuten sci-fi tai baletti, ja selkeän epookin omaavat elokuvat taitavat olla mielekkäimpiä toteuttaa, siksi niitä lienee suosittu elokuvavalinnoissa.

Jokaisen elokuvan yhteydessä on tarjolla elokuvan teemaan liittyvää oheistoimintaa, jota vetävät näyttelijät ja vapaaehtoiset. Esimerkiksi Shawshank Redemptionissa osallistujat kuljetettiin oikeudenkäynnin ja bussiajelun jälkeen Hackneyssa sijaitsevaan vanhaan katoliseen poikakouluun, joka muistutti erehdyttävästi oikeaa vankilaa. Vangeille oli kymmenkunta erilaista toimintapistettä, johon heitä aluksi aktiivisesti ohjattiin, mutta pelin hengen tajuttuamme ymmärsimme, että myös oma aktiivisuus palkitaan, ja aloimme tutkia ympäristöämme aktiivisesti ja hakeuduimme tapahtumiin myös oma-aloitteisesti. Tarjolla oli muun muassa sairastuvan psykologisia testejä, kynttilän valantaa ja muita käsitöitä, pyykin viikkausta pesulassa, papuateria ruokalassa ja liikuntatunti vankilan pihalla. Lisäarvoa toi, että näihin toimintoihin oli ujutettu mukaan hyväntekeväisyyttä. "Vankien" näytösiltoina pajoissaan valmistamat joulukortit, kynttilät ja huoneentaulut myytiin jälkikäteen, ja osa niiden tuotoista meni valittuihin hyväntekeväisyyskohteisiin. Samoin vankilan kirjastossa oli järjestetty mahdollisuus kirjoittaa vetoomuksia todellisten poliittisten vankien vapauttamiseksi PEN Internationalin toimesta.

 (Kuva: http://www.secretcinema.org/newsletter/XIX/newsletter-image-top.jpg)

Vankien ruoka- ja juomahuollosta vastasivat vankinäyttelijät, joiden avulla sai ”diilattua” itselleen syötävää ja juotavaa alussa hankittua ”kirjastokorttia” vastaan. Vankilassa oli myös erittäin viehättävä kirjasto, jossa vangit pitivät salakapakkaa. Jopa elävää musiikkia saimme kokea aika ajoin. Mainittavaa on se, kuinka nopeasti juonesta pääsi kiinni, ja eläytyminen oli suorastaan pakollista, niin uskottavasti vanginvartijat näyttelivät roolinsa, amerikkalaista aksenttia ja näyteltyjä rangaistuksia myöten. Muutaman tunnin aikana, jolloin oli toiminnallista ohjelmaa (aika kului kuin siivillä, kiinnostavaa tekemistä oli jatkuvasti), ehdin seuralaisieni kanssa selvästi jo hieman laitostua. Ymmärsimme siis pelin hengen, osasimme vältellä tiettyjen vanginvartijoiden katseita, salakuljettaa juomiamme, veljeillä huomaamattomasti ja ymmärtää pitää asiallisen ja nöyristelevän ulkokuoren vartijoiden kanssa asioidessamme. 

Elämyksen onnistumisen edellytys on tarpeeksi suuri tuotanto, jolloin lavasteista ja kokonaisuudesta saa tarpeeksi uskottavan tapahtumapaikan ja epookin kannalta. Tarpeen on myös riittävän paljon osallistujia, hyvät näyttelijät, tarinaan sopiva lokaatio ja hyvin valittu elokuva. Lontoon kaltaisessa suurkaupungissa tällainen suurten volyymien yleisön mukaan saaminen, ja sitä myötä suurten ja uskottavien tuotantojen tekeminen on mahdollista. Idean voi toki viedä pienemmillekin paikkakunnille, mutta toki vaatimattomammin, tai lippujen hinta kohoaisi kohtuuttomaksi. Lisäksi pienemmissä kaupungeissa näytöspaikan salassapitäminen olisi myös vaikeampaa.

Näytellyn vankilakapinan jälkeen pääsimme vihdoin katsomaan illan elokuvaa, jonka olimme illan aikana päätelleet olevan The Shawshank Redemption. Yksi unohtumattomimpia hetkiä oli täydellisesti ajoitettu olutpullojen tarjoilu kesken elokuvan, täsmällisesti samaan aikaan kohtauksen kanssa, jossa kattotöissä olleet vangit saavat palkkio-oluensa ja tuntevat hetkellistä vapauden tunnetta laitoksessa. Jopa elokuvan päättymisen jälkeen ohjelma jatkui, joten tunnelma ei päässyt latistumaan, vaan elämys vietiin loppuun asti. Vangit vapautettiin, ja kunhan olimme taas omia itsejämme, kysyimme pihalla päivystävältä vanginvartijalta, missä oikein mahdamme olla. Saimme tietää, että olemme Hackneyssa, ja hyvät ohjeet bussipysäkille. Minä ja seuralaiseni vietimme mahtavan illan ja saimme kokea yhden unohtumattomimmista elämyksistämme. Koko illan tunsimme olevamme kuin aikakoneella vietyinä johonkin toiseen todellisuuteen.

The Shawshank Redemptionin salaiset näytökset loppuivat joulukuun alussa, joten aiheesta on jo luvallista kertoa ja kirjoittaa. Tapana on myös järjestää muutama näytös samasta elokuvasta jälkikäteen, jolloin uudet osallistujat tietävät jo elokuvan ja pelin hengen. Jos siis ei ole rohkeutta astua täysin tuntemattomaan, voi elämyksestä nauttia jälkikäteen, tosin ilman yllätysmomenttia. Näitä jälkinäytöksiä tehdään uskoakseni myös taloudellisista syistä, sillä tuotanto oli niin valtava ja näyttelijöitä niin paljon, että sen tekeminen on varmasti hyvin kallista. Muuta elokuvien oheisohjelmaa ovat olleet muun muassa Secret Restaurant ja Secret Hotel. Seuraava Secret Cinema järjestetään huhtikuussa Lontoossa, Ateenassa ja New Yorkissa. Jos rakastat seikkailua ja elokuvia, suosittelen lämpimästi!

Myös Elina Hakanen on kirjoittanut Mondon blogiin kokemuksestaan The Red Shoes -elokuvassa.

Oletko itse osallistunut Secret Cinemaan tai vastaavaan tilaisuuteen ja mitä pidit?

Eksentrikon koti

On aina hauskaa löytää itselleen entuudestaan tuntematon kotimuseo, jota on asuttanut jossain määrin erikoinen persoonallisuus. Viime aikoina olen vieraillut muun muassa Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa, jonka kotimuseo-osuus on ylitsepursuavassa runsaudessaan lähellä Lontoossa sijaitsevaa Sir John Soane's museumia, jossa vierailin myös taannoin. Kuten suurkaupungeissa yleensä, museoon saa ainakin jossain vaiheessa päivää jonottaa. Tällä kertaa pääsin vähällä.

Sir John Soane (1753-1837) oli arkkitehti, joka vaikutti 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkuvuosikymmenien Englannissa. Hänen käsialaansa ovat muun muassa uusklassistiset The Bank of England, The Royal Academy ja merkittävät muutokset The Palace of Westminsteriin, joka on paremmin tunnettu The Houses of Parliament -nimellä.

Soanen Lincoln's Inn Fieldsissä sijaitsevan kotimuseon tekee erityiseksi useampikin seikka. Avainsanoja on peilit, valo, tavaranpaljous, mielikuvitusmunkki ja etevä pienten tilojen käyttö. Harmillista kyllä, sisätiloissa ei saanut kuvata. Rakennuksen fasadi alla.

Soane teki aikansa yläluokkaisen nuoren miehen kasvatukseen asiaankuuluvan Grand Tourin, joka  kohdistui Roomaan, kuten oli tyypillistä. Soane tosin oli muurarin poika ja matkusti stipendin turvin. Hänen tarkoituksenaan oli tutkia ja piirtää antiikin rakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Hän matkusti pari vuotta ympäri Italiaa havaintoja tehden ja materiaalia keräten.

Keräämistään aarteista Soane perusti jo elinaikanaan kotimuseon. Kiinnostavinta antia museossa on taitavasti rakennetut interiöörit, joissa peilien ja kattoikkunoiden avulla luodaan tilan tunnetta sekä suuriin että pienempiin huoneisiin. Ja näitä pieniä käytäviä ja pukeutumishuoneita on todella runsaasti. Esimerkiksi tutkijan huone on pelkkä kapea käytävä, jonka seinät ovat täynnä antiikin veistosmalleja, mutta tila ei tunnu niin ahtaalta kuin voisi olettaa. Soane on käyttänyt peilien ja kattoikkunoiden lisäksi hyväkseen ikkunoita ja ritilöitä tilojen välillä luodakseen avaruuden tuntua.

Erityisen kiinnostava huone museossa on The Picture Room, jossa säilytetään tilaekonomisesti väliseiniin kätkettynä valtavaa määrää Soanen keräämää maalaustaidetta. Museon henkilökuntaan kuuluneen herrasmiehen näytös, jossa hän avasi gallerian liikuteltavat seinäpaneelit, oli melkoinen spektaakkeli. Museosta löytyy myös Akropoliin innoittama pylväikkö johon on sijoitettu antiikin veistoksia, kuvitteellisen munkin kammio ja sisäpiha täynnä Soanen keräilemiä suuria rakennusdetaljeja. Pohjakerroksessa sijaitseva katakombien tunnelmaa henkivä krypta, jonne on sijoitettu Soanen Egyptin kuninkaiden laaksosta hankkima sarkofagi, saa myös osansa kattoikkunoiden tuottamasta valosta välipohjaan sijoitettujen metalliritilöiden välityksellä. Tilat ovat pieniä, kapeita ja täynnä esineitä - mutta eivät tunnu ahtailta.

Lincoln's Inn Fieldsin museo koostuu kolmesta eri rakennuksesta, jotka Soane hankki eri vaiheissa. Vuonna 1792 hän osti ensimmäisen talonsa, jonka hän uudelleensisusti asunnoksi perheelleen, Soanella oli vaimo ja kaksi poikaa. Kodin yhteydessä hän piti arkkitehtitoimistoaan. 1808 hän osti viereisen rakennuksen, jonka takaosan hän liitti osaksi kotitaloaan. Vuonna 1812 hän jatkoi ostamansa rakennuksen loppuosan kanssa, jonka muutti uudeksi kodikseen. Rakennuksen takaosan hän omisti kotimuseolleen, jossa hän säilytti matkoiltaan keräämiä rakennusdetaljeja, veistoksia ja taideteoksia. Tässä vaiheessa Soane oli arkkitehtuurin professori, joten hän koki tarpeelliseksi pitää kotonaan esillä kokoelmaa, jota arkkitehti- ja taideopiskelijat saattoivat käydä tarkastelemassa ja inspiroitumassa.

1823 rakennuskokonaisuus täydentyi viimeisellä naapurirakennuksella, jonka takaosat ja sisäpiha otettiin kotimuseon käyttöön. Tänne perustettiin uusi taidegalleria ja kuvitteellisen keskiaikaisen munkin huone, kellari ja piha. Neljä vuotta ennen kuolemaansa Soane testamenttasi kotinsa valtiolle, jonka halusi pidettävän museona, mahdollisimman samassa tilassa kuin hän sen jätti jälkeensä.