5 syytä rakastaa elokuuta

1. Espoo Ciné

Romanttiset pimenevät elokuiset leffaillat tulevat taas! Espoon leffafestareiden ohjelmisto on ainoastaan parantunut vuosien saatossa. Tällä kertaa ohjelmisto on jaettu inhoamini hashtagein, mutta ne ovat yllättävän toimivia keinotekoisen maateemoittelun sijaan. Tänä vuonna kiinnostaa erityisesti Ingrid Bergman -dokkari, Thomas Vinterbergin ohjaama ja ihanan Carey Mulliganin tähdittämä epookki, Q-teatterista elokuvaversioksi sovitettu Häiriötekijä, Kim Longinotton rakkausteemainen dokkari, Pixarin uutuus, ylistetty Inside Out, Helen Mirrenin ja Gustav Klimtin yhdistävä Kultainen nainen, Freudin ja vampyyrit kutkuttavalla tavalla naittava Therapy for a Vampire sekä tietysti melkoinen tapaus festarivierailuineen ja suomalaisroolituksineen, Peter Greenawayn Eisenstein in Guanajuato.


2. Flow Festival

En koe liioittelevani todetessani, että tulevana viikonloppuna Suvilahdessa on kaikkien aikojen line-up: Beck, Shamir, Pet Shop Boys, War on Drugs, Belle & Sebastian, Chic feat. Nile Rodgers, Future Islands, Todd Terje ja himmeä setti parhaita kotimaisia! Mitämitämitä?!? Aivan kuin Flow'n ohjelmaryhmä olisi lähtenyt toteuttamaan villeimpiä unelmiani.


3. Kesäloma

Elokuu on paras lomakuukausi.


4. Helsingin Juhlaviikot

Itselleni aina hieman epämääräisenä osallistumiseni puolesta näyttäytyvä, mutta silti kaupungin tunnelmaan olennaisesti vaikuttava tapahtumakokonaisuus. Joka paikassa tuntuu tapahtuvan, matalalla kynnyksellä esimerkiksi Taiteiden Yö, Art Goes Kapakka ja lukuisat ilmaistapahtumat. Juhlaviikkojen monipuolisuus hengästyttää; sirkusta Shanghaista, Helsinki Night Marketin herkut Teurastamolla, Suomen taiteen uudistajia sadan vuoden takaa Didrichsenin taidemuseossa, Yasmine Hamdan ja Giorgio Moroder Huvila-teltassa sekä Akse Petterssonin western Stage-festivaalilla. Mikä ihana runsaudenpula!


5.  Lemonatorin jäähyväiskeikka

Tavastialla vietetään 29.8. epäilemättä erään aikakauden loppua, vaikkakin odotettavissa ollutta. Siellä entiset nuoret nostalgisoivat aikakautensa yhtä parasta bändiä. Ennustan melkoisia kokoontumisajoja, paljon riemua ja vähän kyyneleitä. TJEU: Lemonator - Over Now.



(Kuva: Espoo Ciné)

Astra ja Union - vanhojen elokuvateatterien uusi elämä

Nyt on tapahtumassa hyviä asioita vanhojen elokuvateatterien ystäville Helsingissä. Kaupunkihan on täynnä tiloja, jotka ovat entisiä elokuvateattereita. Osa niistä on ollut huikean loisteliaita elokuvapalatseja ja osa vaatimattomampia korttelikinoja.

Muistelen kun vielä 1990-luvun lopulla ennen multiplex-teattereiden ylivaltaa Helsinki oli täynnä pieniä indie-elokuvateattereita ja Finnkinonkin salit persoonallisia. Silloin tuli käytyä mm. Nordeassa, Presidentissä, Bio Biossa, Forumissa, Gloriassa, Dianassa ja Bio Cityssä (jossa yksi saleista oli pikkuruinen, ehkä 8-paikkainen sali). Kaupunki tuli miellettyä karttana jota elokuvateatterit määrittelivät. Korkeintaan muutaman korttelin kävelyllä keskustassa pääsi leffaan. Vanhoista leffateattereista taitaa olla alkuperäiskäytössä enää Kino Engel, Andorra  ja Finnkinon Maxim. Bio Rex taitaa nykyisin olla poissa aktiivikäytöstä ja liittyy itselläni ennemminkin lapsuuden elokuvaelämyksiin ja Lasiapalatsin kunnostuksen myötä 1990-luvun lopun uuteen tulemiseen, välissä toiminta taisi olla olematonta. (Edit: Ja tietenkin Orion, jota pidin niin itsestään selvänä etten muistanut lisätä sitä listaan!)

Omat aktiiviset indie-leffateatterimuistoni liittyvät kultaiselle 1990-luvulle, mutta jo silloin leffateatterien määrä kaupungissamme oli romahtanut. 1960-luvulla yleistynyt televisio lienee tappanut elokuvateatterien kannattavuuden tehokkaimmin, sitten iskivät multiplexit, ja nykyään naulaa elokuvateatterien arkkuun hakkaavat nettipalvelut, joissa leffoja voi katsella lähes rajattomasti.

Käytöstä poistetuissa elokuvateattereissa on toki uutta toimintaa, yllättävän usein ne toimivat kuntosaleina (esim. Adlon). Lisäksi on teattereita ja monitoiminäyttämöitä joissa periaatteessa leffojenkin esittäminen lienee mahdollista (esim. Arena, Allotria ja Gloria), yökerhoja (entinen Capitol, sittemmin Forum, nyk. Apollo), biljarisaleja (esim. Ritz), erilaisten uskonnollisten yhteisöjen kokoontumissaleja, ja niin edelleen.

Aika ajoin herää suunnitelmia palauttaa vanha elokuvateatteritila alkuperäiseen käyttöönsä, mutta karu totuus taitaa olla, ettei pelkällä leffojen pyörittämisellä tässä kaupungissa saa kannattavaa liiketoimintaa aikaan. Päälle pitää kehittää siis muita toimintoja, kuten esitystaidetta ja tilavuokrausta. Pari vuotta sitten Töölössä yritettiin herättää henkiin joukkorahoituksella Kino Axaa, mutta se hanke kaatui omaan mahdottomuuteensa. Miljoonan euron kerääminen elokuvateatteria varten joukkorahoituksella on oikeasti haastavaa, vaikka arvostan hankkeen ympärille kehittynyttä innostusta.

Pienimuotoisena uuden tulemisen on saanut töölöläinen Kino Astra, nykyinen Q-teatteri, jossa on järjestetty leffabrunsseja ja ilmaisnäytöksiä kuluvan vuoden kesästä alkaen. Olen käynyt parilla leffabrunssilla, jonka tarjoilee aina vaihtuva ravintola, kuluvana syksynä Bergga ja Bar Favela. Kesällä näytettiin nuorisokulttuuriin liittyviä elokuvia ja nyt syksyllä teemana on eskapismi. Tähän mennessä sarja on ollut nimensä veroinen, ja Astran kankaalla on nähty The Wizard of Ozin trippailua ja viime sunnuntaina huikea satu Pan's Labyrinth. Tilana Q-teatterin aula on todella viihtyisä, tunnelmallinen ja autenttista 1920-lukua henkivä. Kirjoituksen kuvat ovat Q-teatterin aulasta.

Toinen ilouutinen liittyy toiselle puolelle kantakaupunkia, nimittäin Siltavuorenrantaan Kruununhakaan avataan tänään virallisesti Teatteri WHS Union. Paikalla on ollut aiemmin mm. Union- ja New York -nimiset elokuvateatterit sekä KOKO-teatteri. 1990-luvulta vielä muistetaan Hesarin takaosan leffailmoituksista käyneen ilmi, että New York oli ihan ehta non stop -pornoteatteri, jonka asiakkaiden voi kuvitella etsiytyneen paikalle ympärilleen pälyillen poplarin kaulukset tukevasti pystyssä.

Teatteri WHS Unionin uusi idea on olla näyttämönä visuaaliselle teatterille, eläville kuville ja poikkitaiteellisille esityksille, eli esitystaiteelle aika laajassa merkityksessä. Toiminta pyörittää visuaalisen teatterin ja uuden sirkuksen ryhmä WHS, jonka perustajiin kuuluvat Kalle Nio, Ville Walo ja Anne Jämsä. Avajaisissa nähdään alkuperäisen elokuvateatterin ohjelmiston vuonna 1922 avannut saksalainen mykkäfilmi Kuningattaren rakastaja, mikä ihana idea! Luvassa tänä syksynä on esimerkiksi Jimi Tenorin ja Jori Hulkkosen sci-fi -leffa/äänimaailma Nuntius, joka nähdään osana Night Visionsin ohjelmistoa.

Ilahdun, kun vanhoja elokuvateatteritiloja avataan jälleen leffojen tai muun esitystaiteen käyttöön. Parhaimmillaan niiden tunnelma voi olla vielä lähellä autenttista, edes aulatilojen osalta. Samalla ne täydentävät hienosti kaupunkimme kulttuuripöhinää.

Asiasta kiinnostuneille, KAVI on tehnyt kulttuurityön kokoamalla listan Helsingin elokuvateattereista, se on nähtävissä täällä. Varhaisten leffateatterien nimet, kuten Ihmeitten maailma ja Maailman kuvat ovat hurmaavia ja kuvaavat hienosti, minkälaisia kokemuksia elokuvateattereista on haettu ja haetaan edelleenkin.

God Help The Girl

Belle & Sebastianin laulaja-lauluntekijä Stuart Murdochin ohjaama ja käsikirjoittama God Help The Girl oli nähtävissä  viime sunnuntaina päättyneen Rakkautta & Anarkiaa -leffafestarin ohjelmistossa. Ei yllättänyt, että samaan näytökseen saapui sattumalta myös kaverini, joka tutustutti minut Belle & Sebastianin musiikin saloihin joskus kultaisella 1990-luvulla.

Paksupohjaisia nauhakenkiä, sukkahousuja, sieviä mekkoja, baskereita ja villaneuleita söpöjen tyttöjen yllä. God Help The Girl on suoranaista pornoa nörttipoppareille. Leffa vertautui mielessäni taannoin näkemääni Håkan Hellströmin musiikin ympärille rakennettuun popmusikaaliin Känn ingen sorg. Päähenkilöiden asetelma on samantyyppinen, mutta God Help The Girlin tarina ja kerronta eivät ole samalla tavalla traagisia ja absurdin humoristisia kuin ruotsalaisleffassa.

Tarinointi on kepeää, näyttelijöiden luontevuuteen luottavaa, ja se musiikki! No ah, kaikki leffan biisit ovat täydellisiä popnumeroita. Tarjolla on barokkipoppia, 1960-lukulaisia pastisseja ja tietenkin Belle & Sebastian -tyylistä nokkelaa surumielistä söpöilyä. Viittauksia popkulttuuriin on luonnollisesti jonkin verran, ja tämä sai katsomon keski-ikäistyvät tädit ja sedät myhäilemään ne hoksatessaan.

Pääroolien nuoret naiset ovat kiinnostava vastapari, eksynyt ja syömishäiriöinen Eve on kirveellä veistetty ilmeetön, epätodellisen kaunis kipuileva kivikasvo. Cassie taas on hassu tahattomia one-linereita laukova, vastustamattoman sievä ja ilmeikäs, nasaalisti honottava nököhammas. Voisi jopa ajatella, että leffa esittää naiset tarpeettomasti ja vanhanaikaisesti yksioikoisina objekteina, popparin päiväunina. 

Eve ja Cassie ovat kuitenkin määrätietoisia musiikin suhteen, he haluavat perustaa bändin. Mukaan otetaan söpö rillinörtti James, joka on on umpirakastunut Eveen, muttei voi saada tätä – tietenkään. Jamesilla on voimakas visio musiikistaan eikä ole valmis kompromisseihin minkään paitsi Even suhteen, jonka antaa pompotella itseään estottomasti. Rumpalia ja basistia etsiessään he yllättäen hukkuvat innokkaaseen laumaan tulevia bändin jäseniä, ja lopputulos muistuttaa jousineen, ei niin yllättäen, Belle & Sebastiania.

 En odottanut leffalta tietoisesti mitään, koska pelkäsin sen olevan liian lälly ja naiivi, ja halusin yllättyä positiivisesti ja todeta leffan olevan raikas ja hyväntuulinen. Toisaalta rakastan musiikkileffoja ja musikaaleja, joten lällyyssietokykyni on melko korkea. Annoin siis leffan viedä mukanaan, ja se olikin silkkaa nautintoa alusta loppuun, pääosin musiikin takia, joka välitti hienosti tarinan riemua, mielen syvyyksiä, melankoliaa, kaipuuta ja sekavuutta. Musiikkikohtaukset pitivät tarinan kasassa, ja niissä näyttelijät olivat luontevimmillaan. Leffa tarjosi romanttisen hattaraisen nostalgiatripin jonnekin saavuttamattomaan nuoruuteen, jota ei ole tällä tavoin kokenut kuin päiväunelmissaan.

Känn ingen sorg

Måns Mårlindin ja Björn Steinin ohjaama Känn ingen sorg on elokuva Göteborgista Håkan Hellströmin sanoin ja sävelin, ja lienee lähes yhtä paljon rakkaudentunnustus kaupungille kuin kertomus päähenkilöidensä edesottamuksista. Varsinainen tarina on peruskertomus ystävyydestä, rakkaudesta ja petoksesta, niiden väkevimmissä muodoissaan. Kotimaassaan megasuositun Håkan Hellströmin lauluista tutut Johnny, Eva ja Lena muuttuvat lihaksi raikkaiden nuorten näyttelijöiden avulla. Taustalla Göteborgin rockskene sekä ylä- ja alamaailma luovat puitteet tapahtumille.

Känn ingen sorg on kiinnostava yhdistelmä hyvän mielen nuorisokuvausta ja traagista ”kun kaikki menee päin helvettiä’” -lumipalloefektitarinaa. Helposta lähestyttävyydestä huolimatta elokuva antaa katsojalleen arvoa eikä väännä rautalangasta, antaen tarinan kulkea omassa tahdissaan eteenpäin. Elokuvan varsin estoton päihteiden käyttö ja odottamaton, äkkiväärä huumori tuovat kaivattua särmää. Etenkin päähenkilö Pålin samanaikainen nolous, epäkorrektius ja ihastuttavuus aiheuttavat yllättäviä huumorinpyrskähdyksiä. 

Hellströmin musiikki uppoaa luontevasti tarinankuljetukseen, ja itkukanavia on vaikeaa pidätellä Nu kan du få mig så lätt -biisin ja En Midsommarnattsdrömin kohdalla. Känn ingen sorg oli yllättävän vaikuttava elämys, jopa siinä määrin etten voinut katsoa toista elokuvaa heti sen perään. Siinäpä taitaa olla yksi tärkeä hyvän elokuvan merkki.

Elokuu on ihmisen parasta aikaa

                                                    Näkymä Mäkrävaaralta Pieliselle.

Hitusen blogitaukoa työputken ja kesäloman vuoksi viettäneenä lienee vuoden paras aika palata linjoille. Elokuuhan on tunnetusti kulttuuritapahtumien superkuukausi Helsingin seudulla. Itse missasin reissujeni takia jo Flow Festivalin ja Kallio Block Partyn (jossa toimin tosin etä-dj:nä etukäteen laatimani pienen swingsetin avulla), mutta edessä odottaa vielä ainakin Helsingin juhlaviikot Art goes kapakkoineen ja Taiteiden öineen, Espoo Ciné (jonka sloganilta taisin varastaa otsikkoni), Torikortteleiden katujuhla, Helsinki Night Market sekä Ravintolapäivä.

Kesästä sen verran, että vaikka olen kulkenut ympäri Suomea upeissa kaupunki-, luonto- ja museokohteissa, ei lomailijan kiinnostus riittänyt niistä raportoimaan vaikka paljon kerrottavaa olisikin. Katsotaan, josko kirjoittelen niistä myöhemmin, tai sitten en. Blogi on hauska harrastus, joka selvästi elää vuodenaikojen ja oman ajankäyttötilanteeni mukaan, ja niin olkoon. Väkipakolla en halua kirjoittaa. Lukijaystävällisin ei tapani ole niille, jotka kaipaavat säännöllisiä päivityksiä ympäri vuoden, mutta uskon että aito motivaatio tuo myös laadukkuutta teksteihin.

Herajärven kierros, jossain Ryläyksen tienoilla.

Nyt vuodenajan kääntyessä hiljalleen loppukesään alkavat rutiinit palautua elämään ja sitä myöten taitaa blogikin aktivoitua. Jotain kesästäni kuitenkin alla:

Paras tapahtuma: H2Ö, Turku, mennen tullen. Upea, rosoinen ja tunnelmallinen tapahtuma-alue Ruissalon telakalla. Enemmän musiikkia, vähemmän samppanjabaareja, kiva yleistunnelma ja riittävän pieni ja intiimi tapahtuma. Hyvä kokoelma eri tyyppistä musiikkia, sopiva sekoitus mainstreamia ja ug:ta eri tyyleistä.

Paras luontoelämys: Herajärven kierros, Lieksa/Joensuu/Kontiolahti. Vaaroille nousuja ja niiltä avautuvia huikeita maisemia, vaihtelevia metsäympäristöjä sekä ihania vanhoja asutuspaikkoja. Tietysti myös mökillä oleilu ja kuikan huudon kuuntelu kuuluu tähän kategoriaan.

Paras museokäynti: Jo useita kertoja käyty Möhkön ruukkimuseo Ilomantsissa ja koko Möhkön alue on joka kerta elämys, kaikkina vuodenaikoina.

Paras teatterielämys: Kaspar Hauser, Q-teatteri, goes without saying. Sain liput kevään kuumimpaan näytelmään vasta kesäkuun alkuun. Iskee kovaa, tästä tunnistin sekä itseäni että muita sukupolveni edustajia. Huikeaa näyttelijäntyötä koko kolmikolta. Kokaiini- ja unettomuuskohtaukset menevät kaikkien aikojen hillittömimpien joukkoon.

Paras tv-sarja: Ikisuosikkini Stephen Poliakoffin Murtuva maailma tuli katsottua Yle Areenasta jälkikäteen. Ulkopuolisuus, eksentriset äveriäät hahmot, ajan vahva tuntu ja merkitykselliset paikat luovat taas hyvin poliakoffmaisen maailman 1930-luvun alun Lontooseen.

Möhkön ruukin paja.

MIAU!

No niin, tärkeällä asialla ollaan tänään. Koska olen oman elämäni ylin euroviisuauktoriteetti, koen tehtäväkseni jakaa mielipiteitäni tämänvuotisista UMK-finalisteista. Huomenna siis ratkaistaan se artisti ja biisi, joka lähtee edustamaan Suomea Kööpenhaminassa toukokuussa järjestettäviin Euroviisuihin. Suhteestani Euroviisuihin ja viimevuotisista tunnelmistani voit lukea täältä. Vaikka viimevuotinen suosikkini ei voittanut, edusti Krista Siegfrids upeasti. Myös häneltä nähdään megaspektaakkeli huomisessa UMK-finaalissa.

Tämänvuotinen UMK-taival ei ole ollut itselleni kovin helppo. Ensimmäisissä esittelyjaksoissa olin yleisesti pettynyt tarjontaan, tosin löysin tuolloin muutamasta esityksestä potentiaalia, joista toiset lunastivat sittemmin odotukseni, kun taas osan kehitys meni vaan huonompaan suuntaan. Viimeviikkoinen semifinaali ns. räjäytti pankin parin artistin osalta ja nämä esitykset tuntuivat todella valmiilta, kiinnostavilta ja voimakkailta!

Ennen kuin esittelen omat suosikkini, vetoan teihin. Älkää äänestäkö tuttua, turvallista, keskitien poppia jota kuulee Radio Novasta. Se ei menesty Euroviisuissa, eivätkä ne esitykset ole kovin kiinnostavia katsella tai kuunnella muutenkaan. Äänestäkää sen sijaan jotain kiinnostavaa, vahvaa, rohkeaa, jopa ärsyttävää biisiä. Yleensä hieman ärsyttävä toimii, se jää mieleen. Euroviisut ei ole tapettien estradi. Mutta tärkeimpänä, äänestäkää biisiä joka kasvaa, jossa on draaman kaari alusta loppuun muutaman nostatuksen kautta. Suuruus, kasvu ja draama tekevät Euroviisun. Ennen tähän soppaan tarvittiin vielä modulaatio, mutta harmikseni niistä ollaan jo aika pitkälti luovuttu. Siinä kaikki, siispä suosikkeihini:


12 points...

MIAU - God/Drug

Suhteeni MIAUn esitykseen koki kovia pitkin UMK:ta. Ihan ensimmäisellä kerralla studioesiintymisen jälkeen rakastin biisiä, sitten eka live meni ihan pieleen lähinnä äänentoiston vuoksi, mutta onneksi viimeisin versio oli silkkaa kovuutta. Kisakatsomossamme tuuletettiin ja huudettiin voitonriemuisesti! Biisi imee heti mukaansa, on iskevä, rytmikäs, kiinnostava, jää päähän kerrasta. Biisi kasvaa, koukuttaa ja räjähtää! Sitä paitsi MIAUn naiset ovat todella cooleja ja lahjakkaita. Esitys on visuaalisuudenkin puolesta mietitty ja valmis. Plastic Pony -henkiset (muistaako kukaan?) taustatanssijat täydellistävät kokonaisuuden. Tässä on kaikki ainekset ihan oikeaan Euroviisumenestykseen, biisi on timanttisin uptempo-euroviisumme naismuistiin.  Aion äänestää monta kertaa. Teemu Keisteri on tehnyt mainion videon MIAUn biisiin, katso tästä.

10 points...

Lauri Mikkola - Going Down

Tämän kanssa mulla oli myös vaikeuksia. Tykkäsin biisistä heti sen kuultuani, mutta siitä tuntui puuttuvan tarvittava suurieleisyys, etenkin loppuun toivoin kasvua. Laurissa sinänsä ei ole mitään vikaa, upea laulaja ja tulkitsija sekä kerrassaan karismaattinen esiintyjä. Viime lauantaina esitys oli sitten kuin ihmeen kaupalla vedetty Euroviisu-suodattimen läpi riittävän mahtipontiseksi. Kotikatsomossa haukoimme henkeä. Myös tunnetasolla Lauri tuntui olevan aivan messissä.

8 points...

Softengine - Something Better

Mulla on heikkous näitä pohjanmaalaisia poikabändejä kohtaan. Hyvä biisi, ylisöpö laulaja jolla upea tulkinta. En kehu enempää, sillä oikeasti haluan MIAUn jatkoon, tai sitten Laurin.

Muita osallistujia en jaksa ruotia, koska mukana on jonkun verran "ihan hyviä" lauluja, jotka ovat mielestäni vaan vähän väärällä foorumilla, eli sopivat paremmin sinne Radio Novan soittolistoille kuin Euroviisuihin. Sitten on sellaisia joista en tykkää yhtään enkä halua lytätä enkä haukkua ketään. Peace & Love ja muistakaa äänestää (oikein)! Eli MIAU! Äänestysohjeet ja muuta fiilistelyä täällä.



Artistikuvat: Tom Hakala / Anatom picture
Livekuva: Tomi Mikola
Lähde: Yle kuvapalvelu

Helsingin juhlaviikkojen ohjelmisto 2013

Eilen sitten julkaistiin elokuisten Helsingin juhlaviikkojen ohjelmisto. Tarjolla on kyllä taas todella kiinnostava ja monipuolinen valikoima eri taiteenlajeja, ja löysin useita juttuja, joita haluaisin käydä katsomassa. Esittelen tässä muutamia tapahtumia ja esityksiä, joista innostuin. Lajittelin ne teemoittain, että megalomaanista listausta olisi mukavampi lukea.

Teatteri

Kristian Smedsin kirjoittamalta, Dostojevskin Rikokseen ja Rangaistukseen pohjaavalta Sonjan monologilta Sad songs from the heart of Europe odotan suuria tunteita.

Raoul. Kuva: Richard Haughton.

Poikkitaiteelliset

Raoul
Surrealistista sirkusta!

Riehakkaat mykät
Koululaisten sävellyksiä Chaplinin varhaisiin mykkäelokuviin Orionissa.

Reddress. Kuva: Kate Elliott.

Reddress
Mitä kaikkea Aamu Songin kehittämä Reddress on? Ainakin pukusuunnittelua, arkkitehtuuria, muotoilua, esiintymispaikka, katsomo, olotila, turvallinen kolo, yhteisöllinen kokemus...
Olen pitkään haaveillut pääseväni sukeltamaan reddressin taskuihin, ja Pekka Kuusiston kuratoimassa ohjelmistossa kiehtoo eniten Jori Hulkkosen ja Juho Paalosmaan elektropopduo Sin Cos Tan, vanhan musiikin ilta Mari Palon kanssa sekä Yonan, Samuli Kosmisen ja Jukka Perkon jo viime vuoden Flow'ssa vakuuttanut Unela.

Helsinki-triptyykki/Viirus-teatteri. Kuva: Aarne Tapola.

Theatre goes movies: Helsinki-triptyykki
Jarmo Lampelan, KOM-teatterin, Ryhmäteatterin ja Viirus-teatterin yhteistyönä syntyneet Helsinki-aiheiset leffat on aivan pakko nähdä! Parasta, että näitä näytetään teattereiden omissa tiloissa eli vanhoissa leffateattereissa.


Musiikki

Soiva kaupunki
Soitinpuisto tuulen tahdissa Kaivopuistossa, barokkimusiikkia makuuasennossa Kaupungintalolla ja iltasoittoja kaupungin torneista. Kuulostaa kesäisen helpolta ja huolettomalta tavalta nauttia musiikkia kaupungissa!

Viapori Jazzin ohjelmistosta kiinnostavia poimintoja ovat Tuomon ja Emma Salokosken epäilemättä ihana Burt Bacharach -ilta ja Teppo Mäkysen Teddy and the West Coasters.

Valistuksen ajan orkesteri sukeltaa vaihteeksi 1800-luvun romantiikkaan.

Surrealismia ja silmänlumetta. Valokuvan julkasisija: B.K.L., Ranska.

Taide

Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun valokuvakorteissa
Suomen valokuvataiteen museossa on esillä old shool -kuvankäsittelyä, kollaasia ja illuusioita 1900-luvun postikorttitaiteessa. Pakko nähdä!

Taidetta Tullaamoon
Kalasatama, tyhjä varastorakennus, nuoria taiteilijoita kesäduunissa - can't go wrong.

Kiss & Cry. Kuva: Marteen Vanden Abeele.

Elokuvat

Reaaliajassa minilavasteesta valkokankaalle heijastettava Kiss & Cry on varsinainen tapaus ja yhteistyöesitys Espoo Cinén kanssa.

Walt Disneyn Fantasia kinokonserttina täyttäisi haaveet tämän äärimmäisen kunnianhimoisen ja psykedeelisen animaation näkemisestä säestyksen kanssa.  Harmi vaan, että episodeja on pätkitty sieltä täältä ja myös uudemmista versioista, eli alkuperäistä kokonaisuutta ei ole nähtävillä. No, mielenkiintoista joka tapauksessa.

Leffapiknik Kansalaistorilla, ohjelmisto julkistetaan elokuussa.


Huvila-teltta

Kalliosta rakkaudella -ilta tarjoaa kirjailijavieraiden lisäksi muun muassa hiljattain Kallio-teemalevyn julkaisseen Dalindèon musiikkia.

Timo Lassy Bandin hikinen jazz sopii varmasti mielettömän hyvin Huvilan elokuiseen iltaan.

Timo Lassy Band. Kuva: Junnu Lusa.

Ihanaa kun kesä lähenee, ja festarien tarjontaa aletaan julkistaa. Luonnollisesti aika eikä rahapussi kestä ihan tätä kaikkea, joten karsintaa ja harkintaa tulee harjoittaa. Onneksi suuri osa juhlaviikkojen tapahtumista on kuitenkin aina ilmaisia, joten spontaanimpiakin lähtöjä juhlaviikoille lienee myös tiedossa.

Löysitkö sinä jotain kiinnostavaa, mikä on kuuminta juhlaviikkojen tämänvuotisessa ohjelmistossa?

Kevätuhri, sadan vuoden jälkeen

Kävin eilen Oopperassa kolmen tanssiesityksen illassa Nijinsky-Elo-Inger. Pääsyy vierailuun oli toki Igor Stravinskyn Kevätuhri ja Vaslav Nijinskyn alkuperäinen koreografia vuodelta 1913. Konservatiivit tuohduttanut kantaesitys Pariisiin Champs-Elysées -teatterissa toukokuussa 1913 oli aikanaan todellinen tapaus, ja nyt koko esityksen kuulleena, nähneenä ja kokeneena - rekonstruoituine koreografioineen, pukuineen ja maskeerauksineen - voin vain todeta kuinka hämmästyttävän modernilta ja tuoreelta sekä musiikki että tanssi tuntuivat, näin sata vuotta jälkikäteen. Voin vain kuvitella aikalaiskonservatiivien hampaiden kiristyksen ja vastenmielisyyden Stravinskyn riitasointuista ja uudenlaista musiikkia sekä Nijinskyn liikeilmaisua kohtaan, toisaalta modernimpien katselijoiden vapautuneisuuden ja kiinnostuksen tätä kaikkea uutta kohtaan. Baletti kun on edelleenkin hyvin perinnetietoinen ja perusilmaisultaan muuttumaton taiteenlaji. Nijinskyn koreografiaa taidetaankin pitää modernin ja nykytanssin ensimmäisenä esimerkkinä, joka rikkoi ensi kertaa baletin kaavaa. Toisin kuin baletin keveyteen ja pehmeyteen pyrkivä ilmaisu, Nijinsky korosti liikkeen raskautta ja painovoimaa etenkin jalkojen tömistelyn ja hyppyjen kautta. Sisäänpäin kääntyneet raajat ja suorina sojottavat kädet sotivat myös perinteistä liikekieltä vastaan.

Kevätuhrin kantaesityksen jälkeen teos esitettiin vain kahdeksan kertaa ja jäi unohduksiin pitkäksi aikaa. Koreografia rekonstruoitiin koreografi/tanssihistorioitsija Millicent Hodsonin ja taidehistorioitsija Kenneth Archerin toimesta vasta vuonna 1987 Joffrey-baletin esittämänä. Tutkimustyössä apuna olivat kantaesityksen elossa olevat tanssijat, muusikot ja katsojat sekä alkuperäisesityksestä säilyneitä luonnoksia, valokuvia, pukuja ja pianopartituuri. Kansallisbaletti esitti teoksen ensi kerran vuonna 1994, kolmantena ryhmänä maailmassa. Kansallisbaletti saa kunnian viedä esityksen myös Kevätuhrin 100-vuotisjuhliin Moskovan Bolšoi-teatteriin ensi kuussa. Mutta palataanpa esityksen aiheuttamiin tuntemuksiin. Kevätuhrin alkuperäiskoreografia sulaa täydellisesti yhteen musiikin kanssa, toistaen ja tulkiten sen ankaraa rytmisyyttä. Valitun neidon (Mira Ollila) uhritanssi loppukohtauksessa oli todella riipaiseva rytmikkäine hyppyineen, joita soolossa on peräti 126 kappaletta. Pidän Stravinskyn musiikista kovasti, siinä tapahtuu niin paljon, se on samanaikaisesti kaunista ja kieroa, sen rytmisyys on vetoavaa, voimakasta ja alkuvoimaista.

Muista esityksistä Jorma Elon nykytanssiin kallistuva Double Evil oli todella vaikuttava, nukkemaisine isolaatio- ja aksenttiliikeineen ja mielettömän kauniine musiikkeineen. Suosikkitanssijani Eun-Ji Ha loisti taas kirkkaimpana. Hänen tekninen osaamisensa, tarkkuutensa, taitavuutensa ja tulkintansa nousee aina ylitse muiden. Johan Ingerin Walking Madissakin oli hetkensä, mutta en saanut teoksesta oikein otetta. Lavaste oli merkittävässä roolissa, mistä pidin. Ravelin maanisen monotonista ja kasvavaa Boleroa tietenkin kuuntelen aina mielelläni. Sekä Double Evilissä että Walking Madissa tanssineen Terhi Räsäsen tulkinta jäi mieleen.

Kevätuhrista lisää voi kuunnella Yleisradion Kantapöytä-ohjelmasta täältä noin kuukauden ajan. Haastateltavana muun muassa Valitun neidon roolin tanssija Mira Ollila. Nijinskyn koreografia ja ensi-illan skandalöösit tunnelmat on rekonstruoitu myös valkokankaalle Jan Kounenin elokuvassa Coco Chanel & Igor Stravinsky vuodelta 2009. Baletista olen kirjoittanut aiemmin täällä.

(Kaikki kuvat: www.ooppera.fi)

UMK vs Melodifestivalen

Raflaavasta otsikosta huolimatta en ala ruotimaan meikäläisten uudistuneen euroviisukarsinnan, Uuden musiikin kilpailun eli UMK:n ja naapurin megalomaanisen Melodifestivalenin eroja, sillä ne lienenevät ilmeisiä. Elämme kuitenkin tuota ihanaa aikaa vuodesta, kun euroviisukarsinnat ovat ajankohtaisia. Pidän itseäni jonkinasteisena viisufriikkinä. Se tarkoittaa sitä että suhtaudun Euroviisuihin lämmöllä, rakkaudella ja jopa vakavuudella, kisojen ilmiselvää camp-arvoa unohtamatta. Tosiasia on kuitenkin, että lukuisia hyviä viisuja on jäänyt elämään vuosikymmenten aikana, joina Euroviisuja on järjestetty.

Viisuentusiasmistani huolimatta en seuraa karsintavaiheita aktiivisesti kuin Suomen ja Ruotsin osalta. Oman maan edustuskappale ja siitä kisailu on luonnollisesti kiinnostavaa. Ruotsin Melodifestivalen on taas sen luokan show, että sitä katsoo ihan show'n itsensä takia. Show'n massiivisuus osakilpailuista lähtien on suuruudenhulluudessaan silkkaa ilotulitusta alusta loppuun. Alku- ja välinumerot, sketsit, valot, puvut, yleisön läsnäolo, esiintymislavojen mittakaava - kaikki on suurta ja mahtavaa. Puhumattakaan ammattimaisista, lahjakkaista, luontevista ja vitsikkäistä juontajista (miten tämä voi olla meillä niin vaikeaa?) ja todella hyvästä karsintabiisien tasosta. Liioittelun ja estraditaiteen ystävänä on pakko arvostaa länsinaapurin touhuja euroviisukarsintaprosessissa.

Tänä vuonna Melodifestivalenissa kisailee muun muassa ihastuttava Anna Järvinen ja herkullisen överi ikisuosikkini Army of Lovers. Melodifestivalen-konkareita on tänä vuonna tuttuun tapaan mukana useita, esimerkiksi viime vuodelta tutut huumoriartisti Sean Banan, Soldiers-viisullaan ihastuttanut Ulrik Munther ja viime vuotinen (Loreenin sekä Björn Ranelidin ohella) suosikkini David Lindgren. Mukana on myös vuonna 2009 Snälla, snälla -kappaleellaan täpärästi voittajalle hävinnyt Caroline af Ugglas.

Mikael Saari (kuva: anatom.fi)

Vielä sananen tämänvuotisesta UMK:sta. Monia yllättävän hyviä ja roimasti kehittyneitä esityksiä on joukossa ollut, mutta kaikki kannatusääneni menevät selkeästi yhteen osoitteeseen: Mikael Saarelle, joka pääsi karsintaesityksellään suoraan finaaliin. Tuon lahtelaismiehen We Should Be Through oli heti ensikuulemalta kiinnostava, toiselta kuulemalta tajunnanräjäyttävä ja näennäisestä vaikeudestaan huolimatta todella tarttuva viisu. Arvostan kappaleen rohkeutta olla oma itsensä, se ei kosiskele mitään kaavaa tai olettamusta siitä, minkälainen hyvän euroviisun tulee olla. Tällä itseluottamuksella yhdistettynä tavattoman vahvaan ja karismaattiseen ääneen ei voi mennä metsään. Sovituksen ollessa voimakas ja yksinkertainen, biisiä tukeva ja esityksen pysyessä riittävän yksinkertaisena, valoja ja lava-asetelmaa myöten, on Mikael Saarella kaikki mahdollisuudet menestykseen Malmössä asti. Ja menestystäkin tärkeämpää on saada uusi hyvä biisi ja omaehtoinen, mielenkiintoinen artisti suomalaiselle musiikkikentälle.

UMK:n finaali Espoon Barona Areenalta, jossa Suomen euroviisuedustaja (Mikael Saari!!! Toivokaamme!!) Malmön Euroviisuihin valitaan, tulee Yle TV2:lta lauantaina 9.2.2013 klo 21.


Melodifestivalenin osakilpailuja voi seurata FST5:llä lauantaista 2.2.2013 eteenpäin. Ruotsi valitsee euroviisuehdokkaansa kotikisoihin finaalissa lauantaina 9.3.2013.