5 syytä rakastaa elokuuta

1. Espoo Ciné

Romanttiset pimenevät elokuiset leffaillat tulevat taas! Espoon leffafestareiden ohjelmisto on ainoastaan parantunut vuosien saatossa. Tällä kertaa ohjelmisto on jaettu inhoamini hashtagein, mutta ne ovat yllättävän toimivia keinotekoisen maateemoittelun sijaan. Tänä vuonna kiinnostaa erityisesti Ingrid Bergman -dokkari, Thomas Vinterbergin ohjaama ja ihanan Carey Mulliganin tähdittämä epookki, Q-teatterista elokuvaversioksi sovitettu Häiriötekijä, Kim Longinotton rakkausteemainen dokkari, Pixarin uutuus, ylistetty Inside Out, Helen Mirrenin ja Gustav Klimtin yhdistävä Kultainen nainen, Freudin ja vampyyrit kutkuttavalla tavalla naittava Therapy for a Vampire sekä tietysti melkoinen tapaus festarivierailuineen ja suomalaisroolituksineen, Peter Greenawayn Eisenstein in Guanajuato.


2. Flow Festival

En koe liioittelevani todetessani, että tulevana viikonloppuna Suvilahdessa on kaikkien aikojen line-up: Beck, Shamir, Pet Shop Boys, War on Drugs, Belle & Sebastian, Chic feat. Nile Rodgers, Future Islands, Todd Terje ja himmeä setti parhaita kotimaisia! Mitämitämitä?!? Aivan kuin Flow'n ohjelmaryhmä olisi lähtenyt toteuttamaan villeimpiä unelmiani.


3. Kesäloma

Elokuu on paras lomakuukausi.


4. Helsingin Juhlaviikot

Itselleni aina hieman epämääräisenä osallistumiseni puolesta näyttäytyvä, mutta silti kaupungin tunnelmaan olennaisesti vaikuttava tapahtumakokonaisuus. Joka paikassa tuntuu tapahtuvan, matalalla kynnyksellä esimerkiksi Taiteiden Yö, Art Goes Kapakka ja lukuisat ilmaistapahtumat. Juhlaviikkojen monipuolisuus hengästyttää; sirkusta Shanghaista, Helsinki Night Marketin herkut Teurastamolla, Suomen taiteen uudistajia sadan vuoden takaa Didrichsenin taidemuseossa, Yasmine Hamdan ja Giorgio Moroder Huvila-teltassa sekä Akse Petterssonin western Stage-festivaalilla. Mikä ihana runsaudenpula!


5.  Lemonatorin jäähyväiskeikka

Tavastialla vietetään 29.8. epäilemättä erään aikakauden loppua, vaikkakin odotettavissa ollutta. Siellä entiset nuoret nostalgisoivat aikakautensa yhtä parasta bändiä. Ennustan melkoisia kokoontumisajoja, paljon riemua ja vähän kyyneleitä. TJEU: Lemonator - Over Now.



(Kuva: Espoo Ciné)

Museokortti on vihdoin totta!

Olen toivonut jo vuosikaudet, että museoihin olisi olemassa jonkinlainen sarjakortti, siis sellainen joka mahdollistaisi museokäynnit missä tahansa, milloin tahansa. Ajatus tuntui pitkään utopistiselta, mutta Suomen museoliiton puuhakas väki teki tempun otettuaan mallia Hollannin toimivasta museokortti-järjestelmästä, ja Suomessa valtakunnallinen Museokortti otetaan käyttöön 5.5.2015!

Eilen järjestettiin Museokortin julkistamistilaisuus Ateneumissa, mikä olikin oivallinen paikka alleviivaamaan Museokortin merkittävyyttä - Atskissa museokävijä saa nauttia paitsi taiteesta melko laajalla spektrillä, myös laadukkaista kulttuurihistoriallisista näyttelyistä, sekä tietenkin itse museorakennuksen loistokkuudesta. Ateneumin lisäksi Museokorttiin liittyneitä museoita on lähes 200 ympäri Suomen, ja täydennystä lienee luvassa. Sormeni syyhyävät odottaen tulevaa kesää, jolloin maakuntamatkailu saa aivan uuden ulottuvuuden, kun suurimpaan osaan museoista pääsen sisään vilauttamalla yhtä ja samaa korttia. Tulevan kesän kohteideni mukaisesti näyttelylistalleni voisivat valikoitua esimerkiksi Turun linnan Tyttökuningas ja Kolin luontokeskus Ukon Koli kautta aikojen.

Museokortissa on mielestäni nimenomaan kysymys sen helppoudesta. Museokortti:

- madaltaa kynnystä käydä museoissa
- mahdollistaa uuden, joustavamman tavan tutustua museoihin (esim. pistäytymisen lempitaideteoksensa äärellä vaikka joka ikinen päivä, kuinka romanttista!)
- tulee semiaktiivisellekin museokävijälle edulliseksi vuoden aikana
- varmasti lisää haltijansa museovierailuja, myös sellaisiin paikkoihin joihin ei muuten tulisi mentyä
- antaa syyn vierailla museoissa ihastelemassa vaikkapa pelkkää arkkitehtuuria ja upeita sisätiloja

Museokortin toteutuminen Suomessa on merkittävä juttu, eikä vähiten sen vuoksi, kuinka sekalaisia taustaorganisaatioita ja pääsymaksukäytäntöjä suomalaisten museoiden joukkoon mahtuu. Mielestäni on kaunista, että museoala on hyvin konkreettisella tavalla osoittanut puhaltavansa yhteen hiileen. Ja lopputuloksena on myös asiakkaan etu.

Miten Museokorti käytännössä toimii? Museokortti otetaan käyttöön 5.5.2015, niitä myyvät Museokortti-järjestelmään liittyneet museot (linkki listaukseen yllä), Museot.fi-verkkokauppa (ei näemmä toimi ihan vielä) ja Tiketti.fi. Kulttuuri- ja virikesetelit käyvät kuulemma maksuvälineinä mikäli myyvä taho niitä vastaanottaa. Hinta on 54 euroa, väliaikaisen kortin saa käyttöön heti, ja verkossa rekisteröidyttyään varsinainen kortti tulee postissa kotiin. Kortti on siis voimassa vuoden ensimmäisestä käyttöpäivästä, ja sitä saa käyttää vapaasti mukana olevissa museoissa, ainoastaan sillä rajoituksella että käyntejä on yhdessä kohteessa maksimissaan yksi per päivä. Museokortti on esimerkiksi lahjaideana aivan huippu!

Lehdistötilaisuudessa sain käyttööni Museokortin vuodeksi, ja minua kutkuttaa ajatus projektista, jossa kirjoittaisin jokaisesta Museokortti-käynnistäni vuoden aikana jotain. Samalla konkretisoituisi kortin hyödyt ja sen käytön laajuus. Jätän asian hautumaan. Aivan ensimmäiseksi taidan hyödyntää Museokorttiani tsekkaamalla Kiasmassa Ismo Kajanderin näyttelyn ja "vielä ehtii" -teemalla Amos Andersonin taidemuseon Vilhelm Hammershoin näyttelyn. Kulttuurihistoriallisista näyttelyistä ensimmäisinä listallani ovat Kansallismuseon Finnskogar ja Uskontojen maailma sekä Tamminiemen museossa pian avattava epäilemättä kutkuttavaa ajankuvaa sisältävä Miss Universum 1975.

Astra ja Union - vanhojen elokuvateatterien uusi elämä

Nyt on tapahtumassa hyviä asioita vanhojen elokuvateatterien ystäville Helsingissä. Kaupunkihan on täynnä tiloja, jotka ovat entisiä elokuvateattereita. Osa niistä on ollut huikean loisteliaita elokuvapalatseja ja osa vaatimattomampia korttelikinoja.

Muistelen kun vielä 1990-luvun lopulla ennen multiplex-teattereiden ylivaltaa Helsinki oli täynnä pieniä indie-elokuvateattereita ja Finnkinonkin salit persoonallisia. Silloin tuli käytyä mm. Nordeassa, Presidentissä, Bio Biossa, Forumissa, Gloriassa, Dianassa ja Bio Cityssä (jossa yksi saleista oli pikkuruinen, ehkä 8-paikkainen sali). Kaupunki tuli miellettyä karttana jota elokuvateatterit määrittelivät. Korkeintaan muutaman korttelin kävelyllä keskustassa pääsi leffaan. Vanhoista leffateattereista taitaa olla alkuperäiskäytössä enää Kino Engel, Andorra  ja Finnkinon Maxim. Bio Rex taitaa nykyisin olla poissa aktiivikäytöstä ja liittyy itselläni ennemminkin lapsuuden elokuvaelämyksiin ja Lasiapalatsin kunnostuksen myötä 1990-luvun lopun uuteen tulemiseen, välissä toiminta taisi olla olematonta. (Edit: Ja tietenkin Orion, jota pidin niin itsestään selvänä etten muistanut lisätä sitä listaan!)

Omat aktiiviset indie-leffateatterimuistoni liittyvät kultaiselle 1990-luvulle, mutta jo silloin leffateatterien määrä kaupungissamme oli romahtanut. 1960-luvulla yleistynyt televisio lienee tappanut elokuvateatterien kannattavuuden tehokkaimmin, sitten iskivät multiplexit, ja nykyään naulaa elokuvateatterien arkkuun hakkaavat nettipalvelut, joissa leffoja voi katsella lähes rajattomasti.

Käytöstä poistetuissa elokuvateattereissa on toki uutta toimintaa, yllättävän usein ne toimivat kuntosaleina (esim. Adlon). Lisäksi on teattereita ja monitoiminäyttämöitä joissa periaatteessa leffojenkin esittäminen lienee mahdollista (esim. Arena, Allotria ja Gloria), yökerhoja (entinen Capitol, sittemmin Forum, nyk. Apollo), biljarisaleja (esim. Ritz), erilaisten uskonnollisten yhteisöjen kokoontumissaleja, ja niin edelleen.

Aika ajoin herää suunnitelmia palauttaa vanha elokuvateatteritila alkuperäiseen käyttöönsä, mutta karu totuus taitaa olla, ettei pelkällä leffojen pyörittämisellä tässä kaupungissa saa kannattavaa liiketoimintaa aikaan. Päälle pitää kehittää siis muita toimintoja, kuten esitystaidetta ja tilavuokrausta. Pari vuotta sitten Töölössä yritettiin herättää henkiin joukkorahoituksella Kino Axaa, mutta se hanke kaatui omaan mahdottomuuteensa. Miljoonan euron kerääminen elokuvateatteria varten joukkorahoituksella on oikeasti haastavaa, vaikka arvostan hankkeen ympärille kehittynyttä innostusta.

Pienimuotoisena uuden tulemisen on saanut töölöläinen Kino Astra, nykyinen Q-teatteri, jossa on järjestetty leffabrunsseja ja ilmaisnäytöksiä kuluvan vuoden kesästä alkaen. Olen käynyt parilla leffabrunssilla, jonka tarjoilee aina vaihtuva ravintola, kuluvana syksynä Bergga ja Bar Favela. Kesällä näytettiin nuorisokulttuuriin liittyviä elokuvia ja nyt syksyllä teemana on eskapismi. Tähän mennessä sarja on ollut nimensä veroinen, ja Astran kankaalla on nähty The Wizard of Ozin trippailua ja viime sunnuntaina huikea satu Pan's Labyrinth. Tilana Q-teatterin aula on todella viihtyisä, tunnelmallinen ja autenttista 1920-lukua henkivä. Kirjoituksen kuvat ovat Q-teatterin aulasta.

Toinen ilouutinen liittyy toiselle puolelle kantakaupunkia, nimittäin Siltavuorenrantaan Kruununhakaan avataan tänään virallisesti Teatteri WHS Union. Paikalla on ollut aiemmin mm. Union- ja New York -nimiset elokuvateatterit sekä KOKO-teatteri. 1990-luvulta vielä muistetaan Hesarin takaosan leffailmoituksista käyneen ilmi, että New York oli ihan ehta non stop -pornoteatteri, jonka asiakkaiden voi kuvitella etsiytyneen paikalle ympärilleen pälyillen poplarin kaulukset tukevasti pystyssä.

Teatteri WHS Unionin uusi idea on olla näyttämönä visuaaliselle teatterille, eläville kuville ja poikkitaiteellisille esityksille, eli esitystaiteelle aika laajassa merkityksessä. Toiminta pyörittää visuaalisen teatterin ja uuden sirkuksen ryhmä WHS, jonka perustajiin kuuluvat Kalle Nio, Ville Walo ja Anne Jämsä. Avajaisissa nähdään alkuperäisen elokuvateatterin ohjelmiston vuonna 1922 avannut saksalainen mykkäfilmi Kuningattaren rakastaja, mikä ihana idea! Luvassa tänä syksynä on esimerkiksi Jimi Tenorin ja Jori Hulkkosen sci-fi -leffa/äänimaailma Nuntius, joka nähdään osana Night Visionsin ohjelmistoa.

Ilahdun, kun vanhoja elokuvateatteritiloja avataan jälleen leffojen tai muun esitystaiteen käyttöön. Parhaimmillaan niiden tunnelma voi olla vielä lähellä autenttista, edes aulatilojen osalta. Samalla ne täydentävät hienosti kaupunkimme kulttuuripöhinää.

Asiasta kiinnostuneille, KAVI on tehnyt kulttuurityön kokoamalla listan Helsingin elokuvateattereista, se on nähtävissä täällä. Varhaisten leffateatterien nimet, kuten Ihmeitten maailma ja Maailman kuvat ovat hurmaavia ja kuvaavat hienosti, minkälaisia kokemuksia elokuvateattereista on haettu ja haetaan edelleenkin.

Elokuu on ihmisen parasta aikaa

                                                    Näkymä Mäkrävaaralta Pieliselle.

Hitusen blogitaukoa työputken ja kesäloman vuoksi viettäneenä lienee vuoden paras aika palata linjoille. Elokuuhan on tunnetusti kulttuuritapahtumien superkuukausi Helsingin seudulla. Itse missasin reissujeni takia jo Flow Festivalin ja Kallio Block Partyn (jossa toimin tosin etä-dj:nä etukäteen laatimani pienen swingsetin avulla), mutta edessä odottaa vielä ainakin Helsingin juhlaviikot Art goes kapakkoineen ja Taiteiden öineen, Espoo Ciné (jonka sloganilta taisin varastaa otsikkoni), Torikortteleiden katujuhla, Helsinki Night Market sekä Ravintolapäivä.

Kesästä sen verran, että vaikka olen kulkenut ympäri Suomea upeissa kaupunki-, luonto- ja museokohteissa, ei lomailijan kiinnostus riittänyt niistä raportoimaan vaikka paljon kerrottavaa olisikin. Katsotaan, josko kirjoittelen niistä myöhemmin, tai sitten en. Blogi on hauska harrastus, joka selvästi elää vuodenaikojen ja oman ajankäyttötilanteeni mukaan, ja niin olkoon. Väkipakolla en halua kirjoittaa. Lukijaystävällisin ei tapani ole niille, jotka kaipaavat säännöllisiä päivityksiä ympäri vuoden, mutta uskon että aito motivaatio tuo myös laadukkuutta teksteihin.

Herajärven kierros, jossain Ryläyksen tienoilla.

Nyt vuodenajan kääntyessä hiljalleen loppukesään alkavat rutiinit palautua elämään ja sitä myöten taitaa blogikin aktivoitua. Jotain kesästäni kuitenkin alla:

Paras tapahtuma: H2Ö, Turku, mennen tullen. Upea, rosoinen ja tunnelmallinen tapahtuma-alue Ruissalon telakalla. Enemmän musiikkia, vähemmän samppanjabaareja, kiva yleistunnelma ja riittävän pieni ja intiimi tapahtuma. Hyvä kokoelma eri tyyppistä musiikkia, sopiva sekoitus mainstreamia ja ug:ta eri tyyleistä.

Paras luontoelämys: Herajärven kierros, Lieksa/Joensuu/Kontiolahti. Vaaroille nousuja ja niiltä avautuvia huikeita maisemia, vaihtelevia metsäympäristöjä sekä ihania vanhoja asutuspaikkoja. Tietysti myös mökillä oleilu ja kuikan huudon kuuntelu kuuluu tähän kategoriaan.

Paras museokäynti: Jo useita kertoja käyty Möhkön ruukkimuseo Ilomantsissa ja koko Möhkön alue on joka kerta elämys, kaikkina vuodenaikoina.

Paras teatterielämys: Kaspar Hauser, Q-teatteri, goes without saying. Sain liput kevään kuumimpaan näytelmään vasta kesäkuun alkuun. Iskee kovaa, tästä tunnistin sekä itseäni että muita sukupolveni edustajia. Huikeaa näyttelijäntyötä koko kolmikolta. Kokaiini- ja unettomuuskohtaukset menevät kaikkien aikojen hillittömimpien joukkoon.

Paras tv-sarja: Ikisuosikkini Stephen Poliakoffin Murtuva maailma tuli katsottua Yle Areenasta jälkikäteen. Ulkopuolisuus, eksentriset äveriäät hahmot, ajan vahva tuntu ja merkitykselliset paikat luovat taas hyvin poliakoffmaisen maailman 1930-luvun alun Lontooseen.

Möhkön ruukin paja.

Apocalypse Now - Hetken läsnä

Kuva: Laurent Champoussin

Eilen ensi-iltansa sai Okibu-teatteriryhmän teatteriteos Apocalypse Now - Hetken läsnä. Kyseessä on Sari Havaksen monologi, käsikirjoittajana ja ohjaajana toimii Ludovic Kerfendal. Ranskalais-suomalaisella Okibu-ryhmällä on kaksi sääntöä. Jokaisessa esityksessä tulee olla jotakin elementtejä sekä Suomesta että Ranskasta. Lisäksi jokaisen esityksen tekijöissä on oltava enemmän naisia kuin miehiä. Itselleni tämä teatterikäynti oli sekä miellyttävä perhevelvoite että muutoinkin kiinnostava tapaus. Sisareni on ollut työryhmässä mukana kääntäjänä, ja ohjaaja on tuttu vuosien takaa.

Näytelmän teemat pyörivät taiteilijaidentiteetin, todellisuuden kokemuksen, muistamisen ja läsnäolon ympärillä. Päähenkilö, ammatiltaan näyttelijä, on läsnä rooleissaan. On mutta ei ole. "Tämä on minun ruumiini. Tämä ei ole minun ruumiini." Kuinka olla läsnä läheisilleen, kuinka uskaltaisi? Kun olemassaolo rakentuu roolien, repliikkien ja esittämisen ympärille, mitä jää jäljelle kun todellisuus murtuu?

Monologi on vahva suoritus Sari Havakselta, joka on roolissaan muun muassa herkkä, diiva, flirttaileva, tyttömäinen, hämmentynyt ja pelokas. Ja vaikka mitä muuta. Tunneskaala on tavattoman laaja, läsnäolo herkeämätön. Oivallinen kehyksiin perustuva lavastus tukee monologia viemättä liikaa huomiota, valaistus herättää lavasteen paikoin vinhaan liikkeeseen. Uskottava, näyttelijän suuhun sopiva teksti näytelmälainoineen on kuitenkin monologin pääosassa.

Näytelmä on koskettava, aliarvioimatta katsojaansa ja kokijaansa. Lopun surrealistiset ja harhaiset vaiheet videoheijastuksineen jäävät mieleen kuin arvoitukseksi jonka saan ratkaista, ihan itse. Kyse on tietoisen ja alitajunnan häilyvästä, hengittävästä vuoropuhelusta.

Kiinnostavia detaljeja näytelmässä on vaatesuunnittelija Anna Ruohosen puvustus ja ohjaajan eleetön läsnäolo

Siispä, lämmin suositus. Apocalypse Now - Hetken läsnä esitetään Kaapelitehtaan Turbiinisalissa vielä 24.1.-2.2.2014. Liput Tiketistä.

Töölön Museomaraton ja Töölön Juhlaviikko

Kiirettä pitää uusien töiden ja kaikenlaisten projektien parissa, joten blogi on jäänyt vähemmälle huomiolle hetkeksi. Aionkin iskeä tällä postauksella kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja mainostan yhdessä kymmenen töölöläisen museon kanssa järjestämääni Töölön Museomaratonia, joka järjestetään ensi viikolla osana Töölön Juhlaviikkoa 12.-16.6.2013!

Tervetuloa siis tutustumaan töölöläisiin paikallismuseoihin, valinnanvaraa löytyy tunnetummista Kansallismuseosta ja Luonnontieteellisestä keskusmuseosta (tuttavallisemmin Eläinmuseosta) kotimuseoihin (Reitzin säätiön kokoelmat, Taidekoti Kirpilä ja Virkki -käsityömuseo) ja erikoismuseoihin, kuten Elisan puhelinmuseoon ja Lastenlinnan erityismuseoon. Mukana menossa ovat myös Suomen Urheilumuseo, Ratikkamuseo ja Hakasalmen huvila. jossa järjestetään muun muassa ihana Auroran hattupiknik! Kaikki vähintään kolmessa museossa viiden päivän aikana vierailleet osallistuvat arvontaan, jossa voi voittaa museojulkaisuja, vapaalippuja tai yksityisen museokierroksen!

Museomaratonin ohjelma, yhteystiedot ja aukioloajat löytyvät täältä.

Töölön Museomaratonin Facebook-tapahtuma, jota saa mieluusti jakaa löytyy täältä.

Töölön Juhlaviikko tarjoaa Museomaratonin lisäksi muutakin todella monipuolista ja kiinnostavaa ohjelmaa, on saunaa, tapaskierrosta, elävää musiikkia ja vaikka mitä! Töölön Juhlaviikon koko ohjema täältä ja Facebook-tapahtuma täältä.

- - - - - - - -

Tunnetko Töölön museoita? Kansallismuseon, tietysti. Ehkä Luonnontieteellisen museon? Onko täällä muuta? Tee tutkimusretki Töölön runsaaseen ja osin tuntemattomaksi jääneeseen museomaailmaan, osallistu Töölön museomaratoniin ja saavu uusilla kokemuksilla palkittuna maaliin! Viisi päivää, kymmenen museota, kuinka monessa ehdit vierailla? Osa museoista on normaalisti auki ainoastaan tilauksesta, joten käytä tilaisuus hyväksesi. Tarjolla on henkistä huoltoa maratoonareille opastusten ja erikoisohjelman muodossa. Suurin osa museoista on maksuttomia, osa perii pienen pääsymaksun.

Töölön museomaraton järjestetään osana Töölön juhlaviikkoja 12.-16.6.2013. Kaikista osallistuvista museoista saat museomaratonpassin, joka leimataan museossa käydessäsi. Vähintään kolmessa museossa passinsa leimauttaneet osallistuvat arvontaan, jossa on palkintoina osallistuvien museoiden julkaisuja ja vapaalippuja. Avarra paikallistuntemustasi, avaa uusia ovia ja opi menneisyydestä yhdessä muiden kanssa. Tutustu taiteeseen, historiaan ja luonnonihmeisiin. Töölön museomaraton alkakoon!

Helsingin juhlaviikkojen ohjelmisto 2013

Eilen sitten julkaistiin elokuisten Helsingin juhlaviikkojen ohjelmisto. Tarjolla on kyllä taas todella kiinnostava ja monipuolinen valikoima eri taiteenlajeja, ja löysin useita juttuja, joita haluaisin käydä katsomassa. Esittelen tässä muutamia tapahtumia ja esityksiä, joista innostuin. Lajittelin ne teemoittain, että megalomaanista listausta olisi mukavampi lukea.

Teatteri

Kristian Smedsin kirjoittamalta, Dostojevskin Rikokseen ja Rangaistukseen pohjaavalta Sonjan monologilta Sad songs from the heart of Europe odotan suuria tunteita.

Raoul. Kuva: Richard Haughton.

Poikkitaiteelliset

Raoul
Surrealistista sirkusta!

Riehakkaat mykät
Koululaisten sävellyksiä Chaplinin varhaisiin mykkäelokuviin Orionissa.

Reddress. Kuva: Kate Elliott.

Reddress
Mitä kaikkea Aamu Songin kehittämä Reddress on? Ainakin pukusuunnittelua, arkkitehtuuria, muotoilua, esiintymispaikka, katsomo, olotila, turvallinen kolo, yhteisöllinen kokemus...
Olen pitkään haaveillut pääseväni sukeltamaan reddressin taskuihin, ja Pekka Kuusiston kuratoimassa ohjelmistossa kiehtoo eniten Jori Hulkkosen ja Juho Paalosmaan elektropopduo Sin Cos Tan, vanhan musiikin ilta Mari Palon kanssa sekä Yonan, Samuli Kosmisen ja Jukka Perkon jo viime vuoden Flow'ssa vakuuttanut Unela.

Helsinki-triptyykki/Viirus-teatteri. Kuva: Aarne Tapola.

Theatre goes movies: Helsinki-triptyykki
Jarmo Lampelan, KOM-teatterin, Ryhmäteatterin ja Viirus-teatterin yhteistyönä syntyneet Helsinki-aiheiset leffat on aivan pakko nähdä! Parasta, että näitä näytetään teattereiden omissa tiloissa eli vanhoissa leffateattereissa.


Musiikki

Soiva kaupunki
Soitinpuisto tuulen tahdissa Kaivopuistossa, barokkimusiikkia makuuasennossa Kaupungintalolla ja iltasoittoja kaupungin torneista. Kuulostaa kesäisen helpolta ja huolettomalta tavalta nauttia musiikkia kaupungissa!

Viapori Jazzin ohjelmistosta kiinnostavia poimintoja ovat Tuomon ja Emma Salokosken epäilemättä ihana Burt Bacharach -ilta ja Teppo Mäkysen Teddy and the West Coasters.

Valistuksen ajan orkesteri sukeltaa vaihteeksi 1800-luvun romantiikkaan.

Surrealismia ja silmänlumetta. Valokuvan julkasisija: B.K.L., Ranska.

Taide

Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun valokuvakorteissa
Suomen valokuvataiteen museossa on esillä old shool -kuvankäsittelyä, kollaasia ja illuusioita 1900-luvun postikorttitaiteessa. Pakko nähdä!

Taidetta Tullaamoon
Kalasatama, tyhjä varastorakennus, nuoria taiteilijoita kesäduunissa - can't go wrong.

Kiss & Cry. Kuva: Marteen Vanden Abeele.

Elokuvat

Reaaliajassa minilavasteesta valkokankaalle heijastettava Kiss & Cry on varsinainen tapaus ja yhteistyöesitys Espoo Cinén kanssa.

Walt Disneyn Fantasia kinokonserttina täyttäisi haaveet tämän äärimmäisen kunnianhimoisen ja psykedeelisen animaation näkemisestä säestyksen kanssa.  Harmi vaan, että episodeja on pätkitty sieltä täältä ja myös uudemmista versioista, eli alkuperäistä kokonaisuutta ei ole nähtävillä. No, mielenkiintoista joka tapauksessa.

Leffapiknik Kansalaistorilla, ohjelmisto julkistetaan elokuussa.


Huvila-teltta

Kalliosta rakkaudella -ilta tarjoaa kirjailijavieraiden lisäksi muun muassa hiljattain Kallio-teemalevyn julkaisseen Dalindèon musiikkia.

Timo Lassy Bandin hikinen jazz sopii varmasti mielettömän hyvin Huvilan elokuiseen iltaan.

Timo Lassy Band. Kuva: Junnu Lusa.

Ihanaa kun kesä lähenee, ja festarien tarjontaa aletaan julkistaa. Luonnollisesti aika eikä rahapussi kestä ihan tätä kaikkea, joten karsintaa ja harkintaa tulee harjoittaa. Onneksi suuri osa juhlaviikkojen tapahtumista on kuitenkin aina ilmaisia, joten spontaanimpiakin lähtöjä juhlaviikoille lienee myös tiedossa.

Löysitkö sinä jotain kiinnostavaa, mikä on kuuminta juhlaviikkojen tämänvuotisessa ohjelmistossa?

Faux

Viime aikoina on käytetty muutama puheenvuoro elokuvakritiikistä, ja esimerkiksi esitetty vaatimus että elokuvakriitikon tulisi olla elokuva-alan ammattilainen. Itse en näin sisäsiittoista näkökulmaa pidä järin hedelmällisenä, vaan olen ennemminkin Kalle Kinnusen linjoilla asiassa. Yleissivistys on toki ehdoton vaatimus kaiken taiteen ja kulttuurin arvioinnissa ja siitä keskusteltaessa, mutta tärkeää on myös välittää, minkälaisia tunteita teos kokijassaan herättää. Mieluusti tosin toisin sanankääntein kuin "tää oli tosi hyvä/kauhee vaikka en mä kyllä tiiä miksi".

Vaikka itsekin kirjoittelen näkemistäni elokuvista ja muista kulttuuri- ja taide-elämyksistä, ei kirjoituksiani kritiikeiksi voi kutsua. Ensinnäkin, jos en pidä jostain teoksesta ollenkaan, luultavasti en edes tuhlaa omaa tai muiden aikaa kirjoittamalla siitä. Kirjoitan mielelläni kannustavaan, en latistavaan sävyyn, joten karsinta syntyy jo siinä vaiheessa, kun päätän tartunko näppikseen vai en. En koe myöskään pelkästään esitteleväni teoksia, koska tuon esiin myös henkilökohtaisia tuntemuksiani niihin liittyen. Siksi kirjoituksiani voisi kai kutsua kokemuksiksi.

Nyt seuraa siis nykytanssikokemus, jonka koin eilen. Nykytanssi on minulle vieraammaksi jäänyt kulttuurin alue, johon olen alkanut tutustumaan pikku hiljaa. Viime viikolla ensi-iltansa sai Alpo Aaltokoski Companyn tanssiteos Faux. Kävin jo viime syksynä katsomassa Aaltokosken Kancheli-trilogian ja innostuin nykytanssista taidemuotona. Minulla on myös ollut ilo olla kuluvan alkuvuoden aikana Aaltokosken nykytanssiopissa, joten pystyin edes aloittelijan elkein tulkitsemaan teoksen liikekieltä ja samaistumaan siihen henkilökohtaisemmin.

Faux'n teemat pyörivät nimensä mukaisesti keinotekoisen ja aidon suhteen ympärillä. Myös peittämisen ja paljastamisen aihe oli esillä, sekä ihmiskehon keino-osat erityisesti kahdessa ensimmäisessä osassa, joissa teknologialla, protetiikalla ja apuvälineillä oli suuri rooli kokonaisuudessa. Nykytanssissa on hauskaa ja haastavaa tasapainottelu sen välillä, heittäytyykö tunteidensa vietäväksi vai pyrkiikö ylitulkitsemaan ja järkeistämään teoksen sanomaa ja sisältöä. Tälläkin kertaa viihdyin molemmilla puolilla. Faux'n ensimmäisen osan kyborgit lisäkalloineen liikkuivat kuin ohjelmoituina, robottimaisesti, nukkemaisesti, jäykästi ja tahdottomasti. Ikään kuin heidän ohjelmoinnissaan olisi tapahtunut virhe. Tummat narisevat nahka-asut, ruumiillisuus kytkettynä teknologiaan ja rajoitettu liike luovat dystooppisen kuvan. Isolaatioita ja pysähdyksiä, yksi askel eteen tarkoittaakin kolme taakse. Täysin odottamatta, kuin ohjelmointivirheen seurauksena yksi hahmoista äityy hetkeksi jopa nopeisiin charlestonaskeliin. Toisinaan he nostavat joukkona käsivarret eteensä ja nojaavat rituaalinomaisesti taakse. Itsestään avautuvat ja sulkeutuvat lisäpään naamiot paljastavat jotain, mutta eivät kaikkea. Muuttuvatko hahmot inhimillisemmiksi tai vapaammiksi naamion auetessa? Kuka ohjailee naamioita?

Toisessa osassa protetiikka on kasvattanut mies- ja naishahmolle liioitellut lisäraajat, joita ylpeinä esitellään ja hyväillään. Toispuoleinen pitkä raaja vaikeuttaa liikkumista, mutta korostaa sukupuolisuutta. Visuaalisesti ja liikekielen kannalta apuvälineet ovat todella kiehtovia. Löytyy uusia tapoja liikkua, poseerata ja esitellä kehoaan - ja sen jatketta, koomisuuteen asti. Olin näkevinään tässä osassa humoristista kritiikkiä tarpeetonta kehonparantelua kohtaan, sitä kohtaa jossa ylitetään tarpeellisuuden, hyvän maun ja epäkäytännöllisyyden raja. Lopulta mies ja nainen kohtaavat toisensa ja ryhtyvät kiihkeään paritanssiin, jossa lisäraajan avulla päästään toista lähemmäs, ja saadaan partneri todella suljettuun otteeseen. Kuitenkin pariskunta päättää luopua ylimääräisistä raajoistaan ja vihdoin he yrittävät tanssia puhtaina kehoina. Jostain syystä kommunikaatio katkeaa ja he toistavat rahisevan ja tökkivän äänilevyn liikettä ja lopulta kadottavat toisensa.

Viimeisessä osassa liikutaan elokuvamaisissa tunnelmissa. Hidastettuina, kuin Lars Von Trierin Melancholiassa, jossa vakiintuneet luonnonlait eivät enää päde, kuusi hahmoa liikkuu eteenpäin. Tällä kertaa heillä ei ole enää ylimääräistä teknologiaa yllään. Ensin he ovat yksi ryhmä, seuraavaksi muodostuu kaksi ryhmää, jotka katsovat toistensa ohi, eivätkä kommunikoi lainkaan vaikka toistavat samaa liikettä. Äkkiä he kuitenkin löytävät omat väkinäiset ja pakotetut liikkeensä ja touhunsa, kuten ensimmäisessä osassa. Mikä heitä liikuttaa? Onko se aivan lopuksi ilmestyvä lähes paljas, korostetun fyysinen hahmo, sulavan voimakkaasti liikkuva ihmiskeho? Ruumiillisuus, joka rautaisella teknokourallaan ohjailee muita?

Faux teki minuun suuren vaikutuksen, ei pelkästään koreografiansa ja vaikuttavan tanssinsa puolesta, vaan liikkeen, läsnäolon, teknologian, äänisuunnittelun ja puvustuksen luoman kokonaisilluusion vuoksi. Suosittelen lämpimästi! Viimeiset kolme esitystä tämän viikon perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina.

Alpo Aaltokoski Company: Faux. Mediakeskus Lume, 21.4.2013 asti. Lipputiedot täältä.

(Kaikki kuvat: Marko Mäkinen)

Kohtauksia, asetelmia ja ratikoita

Piipahdin Korjaamolla katsomassa mitä näyttelyitä siellä on meneillään. Pidän Korjaamon toiminta-ajatuksesta, siellä on niin monenlaista toimintaa, että on todella matala kynnys mennä katselemaan  esillä olevia taidenäyttelyitä, Korjaamo Shopin tai siellä kulloinkin olevan pop up -shopin tarjontaa tai vaikka istahtaa lounaalle, kahville tai lasilliselle. Toiselta puolelta Korjaamoa löytyy Ratikkamuseon näyttely, jossa ihastuttavat vanhat vaunut vievät matkalle menneiden vuosikymmenten Helsinkiin ja raitiovaunujen eläväiseen historiaan. Ratikkamuseoon on ilmainen sisäänpääsy, joten vanhojen ratikoiden kyydissä voi käydä istumassa ja tunnelmoimassa vuonna 1900 valmistuneen vaunuhallin ilmapiiriä milloin tahansa ohikulkiessaan. Iltaisin Korjaamo tarjoaa muun muassa teatteria, klubeja ja konsertteja.

Tällä hetkellä Korjaamolla on meneillään Mari Hokkasen Set & Setting -näyttely. Kuudesta teoksesta koostuva näyttely herätti mielenkiintoni ja viivyin vedoksien äärellä melko pitkään. Hokkanen on valokuvaaja jonka aiempi tuotanto on itselleni täysin tuntematon. Hän toimii usein itse omien kuviensa mallina joka korostaa hänen töidensä performatiivisuutta. Set & Setting tarjoaa värikylläisen ja materialistisesti runsaan, tosin tulkintani mukaan elämän köyhiä ja onttoja puolia kritisoivan ilmaisupaletin. Näkisin, että Hokkanen korostetun lavastetuilla ja konstruoiduilla huonetiloillaan pyrkii luomaan asetelmallisen kuvan vieraantuneisuudesta, oli kyse sitten luonnosta, yhteisöstä tai mistä tahansa vieraantumisesta. Kuvia voisi sanoa inhofantastisiksi, ne tulevat silmille runsaina, räiskyvinä, rumina ja paljastavina, kuitenkin selvästi lavastettuina kohtauksina.

Kuvien henkilöt ovat kuin torsoja, silmiä ei koskaan näytetä, usein koko pään peittää jokin asia, kuten kukkapuska tai lahjapaketti. Toisinaan päähenkilöltä puuttuu kokonainen raaja, tai puuttuva käsi saattaa osoittaa häntä yöpöydällä aseella. Roskaa oksentava nainen, häämatkallaan hukassa oleva morsian, onkiva pikkuvesseli, naulakkoon kasviköynnöksellä hirttäytynyt - Hokkasen kameran kautta välittyvissä kertomuksissa elämä on asetelmallista, yksinäistä, vieraantunutta, materialistisesti runsasta mutta henkisesti onttoa. Näiden kuvien äärelle on kiehtovaa ja herkullista pysähtyä. Katsojalle syntyy tarve tulkita kuvattua tilannetta. Tulee tunne, että kaikki voisi olla toisin, jotain on menetetty, tähänkin olisi jonkun pitänyt puuttua.

Mari Hokkasen Set & Setting Korjaamo Galleriassa 21.4.2013 asti.


(Kaikki kuvat Mari Hokkanen, lähde: http://marihokkanen.blogspot.fi/)

Kevätuhri, sadan vuoden jälkeen

Kävin eilen Oopperassa kolmen tanssiesityksen illassa Nijinsky-Elo-Inger. Pääsyy vierailuun oli toki Igor Stravinskyn Kevätuhri ja Vaslav Nijinskyn alkuperäinen koreografia vuodelta 1913. Konservatiivit tuohduttanut kantaesitys Pariisiin Champs-Elysées -teatterissa toukokuussa 1913 oli aikanaan todellinen tapaus, ja nyt koko esityksen kuulleena, nähneenä ja kokeneena - rekonstruoituine koreografioineen, pukuineen ja maskeerauksineen - voin vain todeta kuinka hämmästyttävän modernilta ja tuoreelta sekä musiikki että tanssi tuntuivat, näin sata vuotta jälkikäteen. Voin vain kuvitella aikalaiskonservatiivien hampaiden kiristyksen ja vastenmielisyyden Stravinskyn riitasointuista ja uudenlaista musiikkia sekä Nijinskyn liikeilmaisua kohtaan, toisaalta modernimpien katselijoiden vapautuneisuuden ja kiinnostuksen tätä kaikkea uutta kohtaan. Baletti kun on edelleenkin hyvin perinnetietoinen ja perusilmaisultaan muuttumaton taiteenlaji. Nijinskyn koreografiaa taidetaankin pitää modernin ja nykytanssin ensimmäisenä esimerkkinä, joka rikkoi ensi kertaa baletin kaavaa. Toisin kuin baletin keveyteen ja pehmeyteen pyrkivä ilmaisu, Nijinsky korosti liikkeen raskautta ja painovoimaa etenkin jalkojen tömistelyn ja hyppyjen kautta. Sisäänpäin kääntyneet raajat ja suorina sojottavat kädet sotivat myös perinteistä liikekieltä vastaan.

Kevätuhrin kantaesityksen jälkeen teos esitettiin vain kahdeksan kertaa ja jäi unohduksiin pitkäksi aikaa. Koreografia rekonstruoitiin koreografi/tanssihistorioitsija Millicent Hodsonin ja taidehistorioitsija Kenneth Archerin toimesta vasta vuonna 1987 Joffrey-baletin esittämänä. Tutkimustyössä apuna olivat kantaesityksen elossa olevat tanssijat, muusikot ja katsojat sekä alkuperäisesityksestä säilyneitä luonnoksia, valokuvia, pukuja ja pianopartituuri. Kansallisbaletti esitti teoksen ensi kerran vuonna 1994, kolmantena ryhmänä maailmassa. Kansallisbaletti saa kunnian viedä esityksen myös Kevätuhrin 100-vuotisjuhliin Moskovan Bolšoi-teatteriin ensi kuussa. Mutta palataanpa esityksen aiheuttamiin tuntemuksiin. Kevätuhrin alkuperäiskoreografia sulaa täydellisesti yhteen musiikin kanssa, toistaen ja tulkiten sen ankaraa rytmisyyttä. Valitun neidon (Mira Ollila) uhritanssi loppukohtauksessa oli todella riipaiseva rytmikkäine hyppyineen, joita soolossa on peräti 126 kappaletta. Pidän Stravinskyn musiikista kovasti, siinä tapahtuu niin paljon, se on samanaikaisesti kaunista ja kieroa, sen rytmisyys on vetoavaa, voimakasta ja alkuvoimaista.

Muista esityksistä Jorma Elon nykytanssiin kallistuva Double Evil oli todella vaikuttava, nukkemaisine isolaatio- ja aksenttiliikeineen ja mielettömän kauniine musiikkeineen. Suosikkitanssijani Eun-Ji Ha loisti taas kirkkaimpana. Hänen tekninen osaamisensa, tarkkuutensa, taitavuutensa ja tulkintansa nousee aina ylitse muiden. Johan Ingerin Walking Madissakin oli hetkensä, mutta en saanut teoksesta oikein otetta. Lavaste oli merkittävässä roolissa, mistä pidin. Ravelin maanisen monotonista ja kasvavaa Boleroa tietenkin kuuntelen aina mielelläni. Sekä Double Evilissä että Walking Madissa tanssineen Terhi Räsäsen tulkinta jäi mieleen.

Kevätuhrista lisää voi kuunnella Yleisradion Kantapöytä-ohjelmasta täältä noin kuukauden ajan. Haastateltavana muun muassa Valitun neidon roolin tanssija Mira Ollila. Nijinskyn koreografia ja ensi-illan skandalöösit tunnelmat on rekonstruoitu myös valkokankaalle Jan Kounenin elokuvassa Coco Chanel & Igor Stravinsky vuodelta 2009. Baletista olen kirjoittanut aiemmin täällä.

(Kaikki kuvat: www.ooppera.fi)

Joutsenlammella

Balettia sen suuremmin tuntemattakin voinen sanoa, että Joutsenlampi on todellinen klassikkobaletti. Se on läpäissyt myös populaarikulttuurin puolella itsensä esiin. Joutsenlammen musiikkiteeman tuntenevat kaikki; kaunis, suureellinen, tunteikas ja haikea Pjotr Tšaikovskin musiikki teokseen on yksi klassisen musiikin tunnetuimmista. Joutsenlampi toimii myös kehysaiheena Darren Aronofskyn Black Swan -elokuvassa vuodelta 2010. Paljon kehuttu ja palkittu, toisaalta ristiriitaisia arvioita saanut elokuva oli itselleni aika kammottava katselukokemus - ei aiheen näennäisen rankkuuden, vaan kertakaikkisen kehnouden ja omaperäisyyden puutteen vuoksi. Elokuvan katsoneiden jyrkästi jakautuneet mielipiteet ovat kyllä hämmentäviä, itse en ylistykseen valitettavasti voi yhtyä. Olin ihmeissäni tarinankerronnan tahmeudesta, henkilöhahmojen epäaitoudesta, liiallisesti alleviivatusta symboliikasta ja etenkin visuaalisesta kierrätyksestä, joka oli liian ilmiselvää ollakseen mielenkiintoista. Esimerkiksi päähenkilön mielen särkymiseen viittaavat murentuvat seinät ja muut kauhuelementit olivat suoraan kopioitu Roman Polanskin Inhosta vuodelta 1965, joka on huikean intensiivinen urbaanin vieraantuneisuuden ja seksuaalisen ahdistuksen sekä klaustrofobinen mielen kontrollin menettämisen kuvaus. No, lopputulos on että en pitänyt Black Swan -elokuvasta lainkaan, jos toiset pitivät, olkoon niin.

Palatakseni itse Joutsenlampi-balettiin, kävin katsomassa sen eilisiltana Kansallisoopperassa. Alleviivaan viimeistään tässä kohdassa, etten ole todellakaan mikään baletin ja tanssin erikoisasiantuntija. Rakkauteni tanssia kohtaan juontuu jo lapsuudesta ja musikaalielokuvien ahkerasta katselemisesta. Kuitenkin tanssi-innostukseni on konkretisoitunut teoiksi vasta aivan viime vuosina, jolloin olen uskaltautunut kokeilemaan itsekin erilaisia tanssilajeja ja päästänyt mieleni kahleet vapaaksi, oppinut että koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää itse. Sama pätee myös tanssin katselemiseen, jostain syystä kävin katsomassa balettiesityksen ensi kertaa vasta viime vuonna - mikä kaunis ja kiehtova, uusi maailma minulle avautuikaan! Ensikokemuksena Bajadeeri oli runsas, eksoottinen ja kiihkeä. Eilen esitetty Joutsenlampi oli herkempi, mutta hyvin tunteellinen ja intensiivinen. Mielettömän kaunis ja tuttu musiikki auttoi tunnelmaan pääsemisessä. Päätanssijat ja joutsenjoukko olivat todella hyviä tehtävissään, samoin kasakkatanssijat ja "käärmenainen" jäivät taitavuudessaan mieleen. Ymmärtääkseni Kenneth Greven koreografia oli hyvin perinteinen, perustuen Petipa-Ivanovin versioon vuodelta 1895. Tämä sopi minulle - tanssi oli ilmaisuvoimaista ja linnun olemuksen vangitsevaa. Eun-Ji Ha Odette/Odile -pääroolissa oli huikean taitava ja vaikuttava esiintyjä.

Baletissa pidän ensinnäkin tanssista - kauniista kehon liikkeistä ja sen hallinnasta. Yksilösuoritusten taitavuus ja ryhmätanssien synkronia ja näyttävyys ovat yhtä lailla vaikuttavia. Toinen tärkeä asia balettikokemuksessa on musiikki, joka luo pohjan tanssitulkinnalle ja vahvistaa siitä välittyvää tunnetta. Puvut, lavasteet ja muut visuaaliset elementit luovat tanssin ja musiikin kanssa yhdessä ikkunan toiseen todellisuuteen, unelmiin, tarinoihin ja tunteisiin. Baletti on suloista eskapismia, dramaattisten tunteiden kirjoa, visuaalista karkkia ja upeita eri alojen taidonnäytteitä yhdessä paketissa. Tuoreen Joutsenlampi-kokemuksen innoittamana alankin suunnittelemaan seuraavaa balettivierailuani.

Kuuntele myös Figaron kiinnostava juttu balettimusiikin säveltämisestä ja baletin kuriositeettiolemuksesta 1800-luvun lopulla ja Tšaikovskin Jousenlammen merkityksestä baletille. Ohjelmassa soitetaan paljon Joutsenlammen ihanaa musiikkia ja se on kuunneltavissa vielä 19 päivän ajan.

Tärppejä vuoden 2013 DocPoint -festivaalille

Jostain syystä blogini on ajautunut viime aikoina enemmän elokuva-aiheisiin, mutta olkoon niin. Lupaan raportoida myös tulevista muista kulttuurielämyksistä ja ajatuksistani kunhan ne tulevat ajankohtaisiksi. Tällä kertaa luvassa siis vielä elokuvia, tarkemmin sanottuna dokumenttielokuvia. Mainio DocPoint -festivaali on jo yli kymmenen vuoden ajan tuonut nähtäville laajan otannan dokumenttielokuvia sekä Suomesta että maailmalta. Festivaalin elokuvatarjonta on paisunut kiitettävän suureksi, joten sen joukosta löytää kiinnostavia tapauksia, jopa hieman liikaakin - edessä on siis raakaa oman ohjelmiston karsintaa kuten syksyisin Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin kohdalla on tapana. Valinnan vaikeudesta huolimatta nämä festivaalit ovat Helsingin elokuvatarjonnan suola, pääsemmehän tällä tavoin näkemään sellaisia elokuvia, mitä muuten ei koskaan teattereissamme esitettäisi. DocPoint 2013 esittää elokuvia ensi viikon tiistaista sunnuntaihin, ja lipunmyynti on käynnissä, joten aikaa on vielä laatia omaa valikoimaansa.

     Aluna                        

Tämän vuoden reilun kymmenen esityssarjan joukosta nousevat mielenkiintoisimpina esiin muun muassa Higher Ground, jonka alla käsitellään luonto- ja ympäristöteemoja. Esimerkiksi ilmakuvistaan tunnetun Yann Arthus-Bertrandin ja Michael Pitiot'n meren kauneudesta ja toisaalta sen hyväksikäytöstä kertovan Planet Ocean -elokuvan visuaalisuutta on kehuttu etukäteen kovasti. Saman sarjan Aluna (Alan Ereira) kertoo luonnon kiertokulun järkkymisestä Kolumbian rannikolla ja alkuperäiskansan ennustamasta ympäristötuhosta, toisaalta ratkaisuista sen ehkäisemiseksi.

     Men at Lunch

Kaleidoskooppi -esityssarja pitää sisällään nimensä mukaisesti vähän kaikkea jännittävää - itseäni kiinnostavat eniten vahvan historiallisen näkökulman omaavat Men at Lunch (Seán Ó Cualáin) ja Viru - tarinoita hotellista (Taru Mäkelä, Johanna Onnismaa). Ensin mainittu kurkistaa erään maailman tunnetuimman valokuvan taakse ja kertoo siirtotyöläisten todellisuudesta 1930-luvun New Yorkin rakennustyömailla, pilvenpiirtäjien huipulla. Jälkimmäisessä pureudutaan tarinoihin kylmän sodan aikana kahta kansaa yhdistäneessä paikassa - Tallinnan legendaarisessa Viru-hotellissa.

                       Viru - Tarinoita hotellista

Tämä ei ole taidetta -sarja sisältää elokuvia taiteesta ja populaarikulttuurista, aiheina muun muassa rap-musiikki, Anton Corbijn, Roman Polanskin elämä ja elokuvat, Stanley Kubrickin Hohto -elokuva ja performanssitaiteilija Marina Abramovic.

    Jäniksenä Varkaudessa

Suurimmat odotukset itselläni on kuitenkin ehkä kotimaista esityssarjaa kohtaan, sen ohjelmisto vaikuttaa todella laadukkaalta. Aikeissa olisi katsoa ainakin Jäniksenä Varkaudessa (Matleena Jänis), jossa rakennemuutoksen kourissa olevaa teollisuuskaupunkia tarkastellaan paikallisen valokuvaamon linssien lävitse. Laulu koti-ikävästä (Mika Ronkainen) kietoo yhteen maahanmuuttajakokemuksen lahden takana, sukupolvien kohtaamisen ja musiikin yhdistävän voiman. Yleistä kulutuskritiikkiä, vai yksityisiä elämänvalintojako pohdiskeleva Tavarataivas vaikuttaa myös äärimmäisen mielenkiintoiselta dokumentilta, jossa ohjaaja Petri Luukkainen panee itsensä peliin.

 
    Tavarataivas

Sukupolvi (Ilkka Ruuhijärvi, Ulla Turunen) on seurantadokumentti 1970-luvun lopulla syntyneistä, Helsingin Merihaassa aikuisiksi kasvavista lapsista. Itseäni samaan sukupolveen kuuluvana kiinnostaa nähdä miten tutut, mutta taakse jääneet ilmiöt kasvun vuosilta näyttäytyvät elokuvassa.

    Sukupolvi

Paljon muutakin kiinnostavaa löytyy, etsikää omanne, ja kertokaa toki tuonne kommenttiosioon omista valinnoistanne!

Itse raportoin lisää elokuvia nähtyäni.

(Kaikki kuvat: DocPoint)

Love, anarchy & Haute Cuisine

Viime perjantaina se alkoi, omalta osaltani. Syksyisen Helsingin kohokohta - Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaali. Menneiden vuosien festareihin valmistautumiskokemukset, kuten kylmässä sateessa lippujonossa seisomiset, jonottajien välinen solidaarisuus ("pidätkö paikkaa, jos haen kahvin - mä jäädyn tähän muuten") ja leffa-aikataulujen tuskainen laatiminen pakollisine karsimisineen ovat osa muistojen kaupunkikarttaani. Ja mikä onkaan parempaa, kuin istua täydessä salissa näkemässä jotain sellaista, minkä tietää kokevansa todennäköisesti vain tämän yhden kerran. Elokuvien aiheuttamat tunnekuohut, pettymys, riemu ja hämmästys poistuttaessa salin hämärästä ovat parasta henkistä polttoainetta pimeään vuodenaikaan valmistauduttaessa. 

Oma R&A -urakkani alkoi siis perjantaina ranskalaisella Christian Vincentin ohjaamalla Haute Cuisinella vuodelta 2012. Eikä siinä vielä kaikki! Elokuva on osa uutta leffaillallinen-tapahtumasarjaa, jossa Kino Engelissä esitettävän ruoka- tai juoma-aiheisen elokuvan lisäksi nautitaan elokuvan teeman mukainen illallinen läheisessä ravintola Sunnissa. Haute Cuisinen lisäksi parista muustakin elokuvasta on leffaillallisia, ne löytyvät täältä tapahtumista. Sunn oli itselleni tuttu ainoastaan lounaspaikkana, mistä olikin jo hyvä kokemus, mutta illallinen ja sen sisältö olivat melkoinen mysteeri, tosin elokuva antoi odottaa, että luvassa on hyvin perinteikästä ja korkeatasoista ranskalaista keittiötä. 

Elokuva oli juuri sellainen kuin ruokaelokuvan tulee olla. Sopivan kepeä, saa veden kielelle. Pääosassa ruoka, kuten pitääkin. Tarinassa Ranskan presidentti haluaa lounaaksi yksinkertaista, perinteistä ranskalaista ruokaa, joka pystyy viemään hänet muistojensa lapsuuteen. Presidentin henkilökohtaisen keittiön kokkia esittävä Catherine Frot on viehkeydessään ja itsevarmuudessaan kuin Ranskan Pam Grier, itse presidenttiä näyttelevä kreivi Jean D’Ormesson taas valtavan sympaattinen ja luonteva. Elokuvan jälkeen Ravintola Sunn tarjosi loppuunmyydyn ensiluokkaisen illallisen, joka oli valmistettu rakkaudella ja intohimolla. Viinivalinnat olivat hämmästyttävän hienoja. Lisää tällaista? Ainakin lisänäytös ja –illallinen saatiin tulevalle lauantaille, mutta toivoisin esimerkiksi Kino Engelin tarttuvan tilaisuuteen ja järjestävän sopivien ruoka- tai viiniaiheisten elokuvien yhteydessä illallisia ja maisteluja vastaisuudessakin.

Palaan muihin näkemiini R&A -elokuviin tuonnempana.

Tänään alkoi myös jotain muuta ja aivan uutta, blogini. Kuvauksestani näet, mitkä asiat minua muun muassa kiehtovat. Mainituista aiheista ja niiden ympäriltä tarkoitukseni onkin kirjoittaa. Mihin tämä blogi minut vie ja mihin suuntaan kirjoitukseni alkavat suuntautumaan, näkee vain seuraamalla blogia. 

Tervetuloa mukaan ja mitä parhainta syksyä kaikille! 

M