Faux

Viime aikoina on käytetty muutama puheenvuoro elokuvakritiikistä, ja esimerkiksi esitetty vaatimus että elokuvakriitikon tulisi olla elokuva-alan ammattilainen. Itse en näin sisäsiittoista näkökulmaa pidä järin hedelmällisenä, vaan olen ennemminkin Kalle Kinnusen linjoilla asiassa. Yleissivistys on toki ehdoton vaatimus kaiken taiteen ja kulttuurin arvioinnissa ja siitä keskusteltaessa, mutta tärkeää on myös välittää, minkälaisia tunteita teos kokijassaan herättää. Mieluusti tosin toisin sanankääntein kuin "tää oli tosi hyvä/kauhee vaikka en mä kyllä tiiä miksi".

Vaikka itsekin kirjoittelen näkemistäni elokuvista ja muista kulttuuri- ja taide-elämyksistä, ei kirjoituksiani kritiikeiksi voi kutsua. Ensinnäkin, jos en pidä jostain teoksesta ollenkaan, luultavasti en edes tuhlaa omaa tai muiden aikaa kirjoittamalla siitä. Kirjoitan mielelläni kannustavaan, en latistavaan sävyyn, joten karsinta syntyy jo siinä vaiheessa, kun päätän tartunko näppikseen vai en. En koe myöskään pelkästään esitteleväni teoksia, koska tuon esiin myös henkilökohtaisia tuntemuksiani niihin liittyen. Siksi kirjoituksiani voisi kai kutsua kokemuksiksi.

Nyt seuraa siis nykytanssikokemus, jonka koin eilen. Nykytanssi on minulle vieraammaksi jäänyt kulttuurin alue, johon olen alkanut tutustumaan pikku hiljaa. Viime viikolla ensi-iltansa sai Alpo Aaltokoski Companyn tanssiteos Faux. Kävin jo viime syksynä katsomassa Aaltokosken Kancheli-trilogian ja innostuin nykytanssista taidemuotona. Minulla on myös ollut ilo olla kuluvan alkuvuoden aikana Aaltokosken nykytanssiopissa, joten pystyin edes aloittelijan elkein tulkitsemaan teoksen liikekieltä ja samaistumaan siihen henkilökohtaisemmin.

Faux'n teemat pyörivät nimensä mukaisesti keinotekoisen ja aidon suhteen ympärillä. Myös peittämisen ja paljastamisen aihe oli esillä, sekä ihmiskehon keino-osat erityisesti kahdessa ensimmäisessä osassa, joissa teknologialla, protetiikalla ja apuvälineillä oli suuri rooli kokonaisuudessa. Nykytanssissa on hauskaa ja haastavaa tasapainottelu sen välillä, heittäytyykö tunteidensa vietäväksi vai pyrkiikö ylitulkitsemaan ja järkeistämään teoksen sanomaa ja sisältöä. Tälläkin kertaa viihdyin molemmilla puolilla. Faux'n ensimmäisen osan kyborgit lisäkalloineen liikkuivat kuin ohjelmoituina, robottimaisesti, nukkemaisesti, jäykästi ja tahdottomasti. Ikään kuin heidän ohjelmoinnissaan olisi tapahtunut virhe. Tummat narisevat nahka-asut, ruumiillisuus kytkettynä teknologiaan ja rajoitettu liike luovat dystooppisen kuvan. Isolaatioita ja pysähdyksiä, yksi askel eteen tarkoittaakin kolme taakse. Täysin odottamatta, kuin ohjelmointivirheen seurauksena yksi hahmoista äityy hetkeksi jopa nopeisiin charlestonaskeliin. Toisinaan he nostavat joukkona käsivarret eteensä ja nojaavat rituaalinomaisesti taakse. Itsestään avautuvat ja sulkeutuvat lisäpään naamiot paljastavat jotain, mutta eivät kaikkea. Muuttuvatko hahmot inhimillisemmiksi tai vapaammiksi naamion auetessa? Kuka ohjailee naamioita?

Toisessa osassa protetiikka on kasvattanut mies- ja naishahmolle liioitellut lisäraajat, joita ylpeinä esitellään ja hyväillään. Toispuoleinen pitkä raaja vaikeuttaa liikkumista, mutta korostaa sukupuolisuutta. Visuaalisesti ja liikekielen kannalta apuvälineet ovat todella kiehtovia. Löytyy uusia tapoja liikkua, poseerata ja esitellä kehoaan - ja sen jatketta, koomisuuteen asti. Olin näkevinään tässä osassa humoristista kritiikkiä tarpeetonta kehonparantelua kohtaan, sitä kohtaa jossa ylitetään tarpeellisuuden, hyvän maun ja epäkäytännöllisyyden raja. Lopulta mies ja nainen kohtaavat toisensa ja ryhtyvät kiihkeään paritanssiin, jossa lisäraajan avulla päästään toista lähemmäs, ja saadaan partneri todella suljettuun otteeseen. Kuitenkin pariskunta päättää luopua ylimääräisistä raajoistaan ja vihdoin he yrittävät tanssia puhtaina kehoina. Jostain syystä kommunikaatio katkeaa ja he toistavat rahisevan ja tökkivän äänilevyn liikettä ja lopulta kadottavat toisensa.

Viimeisessä osassa liikutaan elokuvamaisissa tunnelmissa. Hidastettuina, kuin Lars Von Trierin Melancholiassa, jossa vakiintuneet luonnonlait eivät enää päde, kuusi hahmoa liikkuu eteenpäin. Tällä kertaa heillä ei ole enää ylimääräistä teknologiaa yllään. Ensin he ovat yksi ryhmä, seuraavaksi muodostuu kaksi ryhmää, jotka katsovat toistensa ohi, eivätkä kommunikoi lainkaan vaikka toistavat samaa liikettä. Äkkiä he kuitenkin löytävät omat väkinäiset ja pakotetut liikkeensä ja touhunsa, kuten ensimmäisessä osassa. Mikä heitä liikuttaa? Onko se aivan lopuksi ilmestyvä lähes paljas, korostetun fyysinen hahmo, sulavan voimakkaasti liikkuva ihmiskeho? Ruumiillisuus, joka rautaisella teknokourallaan ohjailee muita?

Faux teki minuun suuren vaikutuksen, ei pelkästään koreografiansa ja vaikuttavan tanssinsa puolesta, vaan liikkeen, läsnäolon, teknologian, äänisuunnittelun ja puvustuksen luoman kokonaisilluusion vuoksi. Suosittelen lämpimästi! Viimeiset kolme esitystä tämän viikon perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina.

Alpo Aaltokoski Company: Faux. Mediakeskus Lume, 21.4.2013 asti. Lipputiedot täältä.

(Kaikki kuvat: Marko Mäkinen)