DocPointin kotimaisia: Viru ja Tavarataivas

DocPointissa on viime päivinä tullut nähtyä pari hyvää kotimaista dokumenttia. Viru - tarinoita hotellista (Taru Mäkelä ja Johanna Onnismaa 2013) kertoo Tallinnan Viru-hotellin vaiheista aina 1960-luvun heräävästä Tallinnan-turismista ja sen myötä kasvaneesta hotellitarpeesta itse rakennusprojektiin ja hotellin arkeen. Rakentamisvaiheessa suomalainen työvoima oli merkittävässä roolissa, ja haastateltavia on löydetty kiitettävästi sekä suomalaisrakentajista ja -turisteista että virolaisista Viruun liittyvistä henkilöistä. Harmi kyllä venäläistä rakennustyövoimaa ei tähän dokumenttiin haastateltu, mutta kuulemma tulossa on virolaisten tekemä sisardokumentti samasta aiheesta, joka saa ensi-iltansa maaliskuussa. Jään odottamaan sitä innolla!

Hotelli Viru symboloi samanaikaisesti valvontaa ja kontrollia sekä toisaalta moderniutta, länsimaisuutta ja kommunikaation mahdollisuutta. Jos portieereina toimi puna-armeijan vanhoja upseereita, talossa toimi aktiivisesti KGB ja samanaikaisesti harjoitettiin suomalais-virolaista kulttuurivaihtoa sukkahousujen ja sifonkihuivien tasolta aina seksikauppaan asti, voidaan sanoa Viru-hotellin olleen poikkeuksellisen kiinnostava tapaus. Elokuvassa oli paljon kiehtovaa arkistomateriaalia hotellin rakentamisvaiheesta ja myöhemmästä elämästä. Nykypäivänä Viru on toimiva hotelli, mutta samalla neuvostoajan symboli ja kuriositeetti KGB-museoineen. Dokumentin tarinat, etenkin 1960-70 -luvuilla matkanjohtajana toimineen Eva Lillen tarkkanäköiset havainnot avasivat uusia inhimillisiä näkökulmia Viru-hotellin historiaan.

Viru - tarinoita hotellista saa teatteriensi-iltansa 1.3.2013.

Tavarataivas (Petri Luukkainen 2012) on ollut viime aikojen tapaus kotimaisella elokuvakentällä. Siinä ohjaaja Petri Luukkainen ahdistuu haalimastaan tavarasta ja tekee radikaalin päätöksen luopua siitä - ainakin väliaikaisesti. Hän pakkaa omaisuutensa vaatteita myöten ja kotinsa irtaimiston varastoon vuoden ajaksi, ja noutaa sieltä yhden tavaran päivässä. Projekti, kuten Luukkainen itse ihmiskoettaan kutsuu, aiheuttaa tietenkin aluksi paljon ihmetystä läheisten piirissä ja myös paljon arkipäivän komiikkaa.

Melko pian Luukkainen toteaa, että hän ei todellisuudessa tarvitse kovin paljoa. Tunne elämän tyhjyydestä juontuu muualta. Päähenkilön isoäiti antaa hyviä jalat maassa -neuvoja. Muutenkin elokuvassa korostuu Luukkaisen lähipiirin merkitys hänen elämässään, jota tavara ei enää määritä. Tyttöystäväkin löytyy kaiken keskellä. Kohtaus, jossa avataan fillarinlukkoa ensitreffejä varten on lyömättömän hauska.

Elokuvaa on kuulemma kritisoitu epäaitoudesta ja siitä että se vaikuttaa liian käsikirjoitetulta. Näitä kommentteja on vaikea ymmärtää elokuvan nähtyäni - tarkoittaako aitous automaattisesti heiluvaa ja tuhnuista kameranjälkeä? Mielestäni oli hyvä ja tyylikäs valinta keskittyä itse aiheeseen eikä päälleliimattuun reality-dokumentaarisuuteen, ja kuvata elokuva jalustoilta staattisesti ja toteavasti.

Varsinaista kulutuskriittistä tai ympäristönäkökulmaa elokuva ei tietoisesti tuo esiin, mutta Luukkainen ei pysty peittämään turhautuneisuuttaan kohtauksessa, jossa hän joutuu viemään tyttöystävänsä hajonneen jääkaapin jäteasemalle - koska sitä "ei kannata korjata". Itselleni ainakin Tavarataivas antoi paljon ajattelemisen aihetta siitä, mitä tarvitsen, millä pärjään, ja mitä edes haluan omistaa.

Luukkainen itse sanoo, että projektivuodestaan hän kaipaa selkeyttä ja helppoutta jonka tavarattomuus toi tullessaan. Sekä lämpöpatteria, jonka vieressä hän ensimmäiset yönsä nukkui, vain päällystakkiin kietoutuneena.

Ennen teatteriensi-iltaansa 1.2.2013 Tavarataivas on nähtävissä vielä DocPointissa sunnuntaina 27.1.2013 Maxim 1:ssä klo 21.

(Kaikki kuvat DocPoint)