Töissä Antarktiksella

Viime viikolla DocPointissa näkemäni Antarctica – a year on ice on visuaalisesti hätkähdyttävän upea ja psykologisesti kiehtova dokumenttielokuva sekä Etelämantereen luonnon ihmeistä että siellä työskentelevien ihmisten elämästä. Elokuva seuraa Antarktiksella sijaitsevien McMurdon ja Scott Basen tutkimusasemien vuodenkiertoa alkaen paikallisesta keväästä lokakuussa, jolloin saapuvat kesäkomennukselle tulevat työntekijät. Kesäaikana Antarktiksella työskentelee yhteensä noin 5 000 henkilöä. Joukkoon lukeutuu muitakin ammattikuntia kuin tutkijoita, kuten tarvittavia huoltotöitä tekeviä mekaanikkoja, helikopterinkuljettajia, palomiehiä, kaupan kassoja ja kokkeja. Talvella asukkaiden määrä vähenee kahdeksaansataan.

Dokumentaristi ja päähenkilö on Antarktiksella työskentelevä Anthony Powell, joka vapaa-ajallaan harrastaa time lapse -kuvaamista, jonka avulla saa hyvän käsityksen ilmaston vaihtelusta, toisaalta kesän ja talven monotonisuudesta. Väri ja valo leikkivät maagisella tavalla pitkissä kuva-ajoissa.

Elokuvassa kuvataan tavattoman kiehtovasti ihmisten psykologisia reaktioita eristäytymiseen, rajoitettuun elinpiiriin ja suhteesta pieneen yhteisöön, mutta myös suhteesta äärimmäisiin ilmasto- ja luonnonolosuhteisiin. Kesäaikaan aurinko ei laske neljään kuukauteen, ja vastaavasti talvella aurinko ei nouse neljään kuukauteen. Kaksi kuukautta talvesta on pilkkopimeää.

Antarktiksen jylhän karu kauneus käy käsi kädessä hurtin huumorin kanssa – työhön valittavilla henkilöillä tulee olla riittävän avoin ja joustava asenne pärjätäkseen henkisesti ja fyysisesti vaativissa olosuhteissa. Dokumentti seuraa myös vuodenkierron mukana tulevia erilaisia juhlallisuuksia ja humoristisia ajantappokeinoja. Ankaruus asettaa myös mielelle haasteita – pitkä talvi aiheuttaa masennusta ja unohtelua, samat naamat alkavat ärsyttää. Toisaalta kun uudet kesäkomennukselle tulevat saapuvat, talviasukkaiden reaktiot ovat ristiriitaisia; innostus lomittuu torjuntaan.

Dokumentissa huomioidaan myös Antarktiksen ainutlaatuisuus vielä suhteellisen koskemattomana mantereena. Väliaikaisten asukkaiden huoli tulevaisuudesta visioi turismin ja hyödyntavoittelun tunkevan vielä puhtaalle mantereelle. Vielä kuitenkin asiat ovat hyvin, sillä kaikki mikä mantereelle ihmisten läsnäolosta tulee, viedään pois – jopa asukkaiden jätökset. Luonnonoloihin asukkaat eivät saa puuttua, esimerkiksi liian kauas mantereelle eksyneet hylkeet on jätettävä oman onnensa nojaan, vaikka kaikki tietävät mikä eläinten kohtalo tulee väistämättä olemaan.

Elokuvassa lomittuu asukkaiden ihastus ja vieraus mannerta kohtaan. Alun seikkailunhalu muuttuu kokemuksen myötä arvostukseksi hijaisuutta ja eristäytyneisyyttä kohtaan. Vaikka mykistävät luonnonihmeet ovat heidän takapihallaan, arkielämää kotona kaivataan. Etenkin läheisiä, vaihtelevampia vuodenaikoja ja tietenkin erilaisia tuoreruokia, joita ei ole saatavilla moneen kuukauteen.

Antarctica – a year on ice avaa ikkunan paikkaan, joka on yksi viimeisiä tuntemattomia alueita maapallollamme. Nähtyäni elokuvan ja astuttuani ulos elokuvateatterista soisin että asiaintila ei muuttuisi.


(Kaikki kuvat: DocPoint 2014 )