Astra ja Union - vanhojen elokuvateatterien uusi elämä

Nyt on tapahtumassa hyviä asioita vanhojen elokuvateatterien ystäville Helsingissä. Kaupunkihan on täynnä tiloja, jotka ovat entisiä elokuvateattereita. Osa niistä on ollut huikean loisteliaita elokuvapalatseja ja osa vaatimattomampia korttelikinoja.

Muistelen kun vielä 1990-luvun lopulla ennen multiplex-teattereiden ylivaltaa Helsinki oli täynnä pieniä indie-elokuvateattereita ja Finnkinonkin salit persoonallisia. Silloin tuli käytyä mm. Nordeassa, Presidentissä, Bio Biossa, Forumissa, Gloriassa, Dianassa ja Bio Cityssä (jossa yksi saleista oli pikkuruinen, ehkä 8-paikkainen sali). Kaupunki tuli miellettyä karttana jota elokuvateatterit määrittelivät. Korkeintaan muutaman korttelin kävelyllä keskustassa pääsi leffaan. Vanhoista leffateattereista taitaa olla alkuperäiskäytössä enää Kino Engel, Andorra  ja Finnkinon Maxim. Bio Rex taitaa nykyisin olla poissa aktiivikäytöstä ja liittyy itselläni ennemminkin lapsuuden elokuvaelämyksiin ja Lasiapalatsin kunnostuksen myötä 1990-luvun lopun uuteen tulemiseen, välissä toiminta taisi olla olematonta. (Edit: Ja tietenkin Orion, jota pidin niin itsestään selvänä etten muistanut lisätä sitä listaan!)

Omat aktiiviset indie-leffateatterimuistoni liittyvät kultaiselle 1990-luvulle, mutta jo silloin leffateatterien määrä kaupungissamme oli romahtanut. 1960-luvulla yleistynyt televisio lienee tappanut elokuvateatterien kannattavuuden tehokkaimmin, sitten iskivät multiplexit, ja nykyään naulaa elokuvateatterien arkkuun hakkaavat nettipalvelut, joissa leffoja voi katsella lähes rajattomasti.

Käytöstä poistetuissa elokuvateattereissa on toki uutta toimintaa, yllättävän usein ne toimivat kuntosaleina (esim. Adlon). Lisäksi on teattereita ja monitoiminäyttämöitä joissa periaatteessa leffojenkin esittäminen lienee mahdollista (esim. Arena, Allotria ja Gloria), yökerhoja (entinen Capitol, sittemmin Forum, nyk. Apollo), biljarisaleja (esim. Ritz), erilaisten uskonnollisten yhteisöjen kokoontumissaleja, ja niin edelleen.

Aika ajoin herää suunnitelmia palauttaa vanha elokuvateatteritila alkuperäiseen käyttöönsä, mutta karu totuus taitaa olla, ettei pelkällä leffojen pyörittämisellä tässä kaupungissa saa kannattavaa liiketoimintaa aikaan. Päälle pitää kehittää siis muita toimintoja, kuten esitystaidetta ja tilavuokrausta. Pari vuotta sitten Töölössä yritettiin herättää henkiin joukkorahoituksella Kino Axaa, mutta se hanke kaatui omaan mahdottomuuteensa. Miljoonan euron kerääminen elokuvateatteria varten joukkorahoituksella on oikeasti haastavaa, vaikka arvostan hankkeen ympärille kehittynyttä innostusta.

Pienimuotoisena uuden tulemisen on saanut töölöläinen Kino Astra, nykyinen Q-teatteri, jossa on järjestetty leffabrunsseja ja ilmaisnäytöksiä kuluvan vuoden kesästä alkaen. Olen käynyt parilla leffabrunssilla, jonka tarjoilee aina vaihtuva ravintola, kuluvana syksynä Bergga ja Bar Favela. Kesällä näytettiin nuorisokulttuuriin liittyviä elokuvia ja nyt syksyllä teemana on eskapismi. Tähän mennessä sarja on ollut nimensä veroinen, ja Astran kankaalla on nähty The Wizard of Ozin trippailua ja viime sunnuntaina huikea satu Pan's Labyrinth. Tilana Q-teatterin aula on todella viihtyisä, tunnelmallinen ja autenttista 1920-lukua henkivä. Kirjoituksen kuvat ovat Q-teatterin aulasta.

Toinen ilouutinen liittyy toiselle puolelle kantakaupunkia, nimittäin Siltavuorenrantaan Kruununhakaan avataan tänään virallisesti Teatteri WHS Union. Paikalla on ollut aiemmin mm. Union- ja New York -nimiset elokuvateatterit sekä KOKO-teatteri. 1990-luvulta vielä muistetaan Hesarin takaosan leffailmoituksista käyneen ilmi, että New York oli ihan ehta non stop -pornoteatteri, jonka asiakkaiden voi kuvitella etsiytyneen paikalle ympärilleen pälyillen poplarin kaulukset tukevasti pystyssä.

Teatteri WHS Unionin uusi idea on olla näyttämönä visuaaliselle teatterille, eläville kuville ja poikkitaiteellisille esityksille, eli esitystaiteelle aika laajassa merkityksessä. Toiminta pyörittää visuaalisen teatterin ja uuden sirkuksen ryhmä WHS, jonka perustajiin kuuluvat Kalle Nio, Ville Walo ja Anne Jämsä. Avajaisissa nähdään alkuperäisen elokuvateatterin ohjelmiston vuonna 1922 avannut saksalainen mykkäfilmi Kuningattaren rakastaja, mikä ihana idea! Luvassa tänä syksynä on esimerkiksi Jimi Tenorin ja Jori Hulkkosen sci-fi -leffa/äänimaailma Nuntius, joka nähdään osana Night Visionsin ohjelmistoa.

Ilahdun, kun vanhoja elokuvateatteritiloja avataan jälleen leffojen tai muun esitystaiteen käyttöön. Parhaimmillaan niiden tunnelma voi olla vielä lähellä autenttista, edes aulatilojen osalta. Samalla ne täydentävät hienosti kaupunkimme kulttuuripöhinää.

Asiasta kiinnostuneille, KAVI on tehnyt kulttuurityön kokoamalla listan Helsingin elokuvateattereista, se on nähtävissä täällä. Varhaisten leffateatterien nimet, kuten Ihmeitten maailma ja Maailman kuvat ovat hurmaavia ja kuvaavat hienosti, minkälaisia kokemuksia elokuvateattereista on haettu ja haetaan edelleenkin.

God Help The Girl

Belle & Sebastianin laulaja-lauluntekijä Stuart Murdochin ohjaama ja käsikirjoittama God Help The Girl oli nähtävissä  viime sunnuntaina päättyneen Rakkautta & Anarkiaa -leffafestarin ohjelmistossa. Ei yllättänyt, että samaan näytökseen saapui sattumalta myös kaverini, joka tutustutti minut Belle & Sebastianin musiikin saloihin joskus kultaisella 1990-luvulla.

Paksupohjaisia nauhakenkiä, sukkahousuja, sieviä mekkoja, baskereita ja villaneuleita söpöjen tyttöjen yllä. God Help The Girl on suoranaista pornoa nörttipoppareille. Leffa vertautui mielessäni taannoin näkemääni Håkan Hellströmin musiikin ympärille rakennettuun popmusikaaliin Känn ingen sorg. Päähenkilöiden asetelma on samantyyppinen, mutta God Help The Girlin tarina ja kerronta eivät ole samalla tavalla traagisia ja absurdin humoristisia kuin ruotsalaisleffassa.

Tarinointi on kepeää, näyttelijöiden luontevuuteen luottavaa, ja se musiikki! No ah, kaikki leffan biisit ovat täydellisiä popnumeroita. Tarjolla on barokkipoppia, 1960-lukulaisia pastisseja ja tietenkin Belle & Sebastian -tyylistä nokkelaa surumielistä söpöilyä. Viittauksia popkulttuuriin on luonnollisesti jonkin verran, ja tämä sai katsomon keski-ikäistyvät tädit ja sedät myhäilemään ne hoksatessaan.

Pääroolien nuoret naiset ovat kiinnostava vastapari, eksynyt ja syömishäiriöinen Eve on kirveellä veistetty ilmeetön, epätodellisen kaunis kipuileva kivikasvo. Cassie taas on hassu tahattomia one-linereita laukova, vastustamattoman sievä ja ilmeikäs, nasaalisti honottava nököhammas. Voisi jopa ajatella, että leffa esittää naiset tarpeettomasti ja vanhanaikaisesti yksioikoisina objekteina, popparin päiväunina. 

Eve ja Cassie ovat kuitenkin määrätietoisia musiikin suhteen, he haluavat perustaa bändin. Mukaan otetaan söpö rillinörtti James, joka on on umpirakastunut Eveen, muttei voi saada tätä – tietenkään. Jamesilla on voimakas visio musiikistaan eikä ole valmis kompromisseihin minkään paitsi Even suhteen, jonka antaa pompotella itseään estottomasti. Rumpalia ja basistia etsiessään he yllättäen hukkuvat innokkaaseen laumaan tulevia bändin jäseniä, ja lopputulos muistuttaa jousineen, ei niin yllättäen, Belle & Sebastiania.

 En odottanut leffalta tietoisesti mitään, koska pelkäsin sen olevan liian lälly ja naiivi, ja halusin yllättyä positiivisesti ja todeta leffan olevan raikas ja hyväntuulinen. Toisaalta rakastan musiikkileffoja ja musikaaleja, joten lällyyssietokykyni on melko korkea. Annoin siis leffan viedä mukanaan, ja se olikin silkkaa nautintoa alusta loppuun, pääosin musiikin takia, joka välitti hienosti tarinan riemua, mielen syvyyksiä, melankoliaa, kaipuuta ja sekavuutta. Musiikkikohtaukset pitivät tarinan kasassa, ja niissä näyttelijät olivat luontevimmillaan. Leffa tarjosi romanttisen hattaraisen nostalgiatripin jonnekin saavuttamattomaan nuoruuteen, jota ei ole tällä tavoin kokenut kuin päiväunelmissaan.

Känn ingen sorg

Måns Mårlindin ja Björn Steinin ohjaama Känn ingen sorg on elokuva Göteborgista Håkan Hellströmin sanoin ja sävelin, ja lienee lähes yhtä paljon rakkaudentunnustus kaupungille kuin kertomus päähenkilöidensä edesottamuksista. Varsinainen tarina on peruskertomus ystävyydestä, rakkaudesta ja petoksesta, niiden väkevimmissä muodoissaan. Kotimaassaan megasuositun Håkan Hellströmin lauluista tutut Johnny, Eva ja Lena muuttuvat lihaksi raikkaiden nuorten näyttelijöiden avulla. Taustalla Göteborgin rockskene sekä ylä- ja alamaailma luovat puitteet tapahtumille.

Känn ingen sorg on kiinnostava yhdistelmä hyvän mielen nuorisokuvausta ja traagista ”kun kaikki menee päin helvettiä’” -lumipalloefektitarinaa. Helposta lähestyttävyydestä huolimatta elokuva antaa katsojalleen arvoa eikä väännä rautalangasta, antaen tarinan kulkea omassa tahdissaan eteenpäin. Elokuvan varsin estoton päihteiden käyttö ja odottamaton, äkkiväärä huumori tuovat kaivattua särmää. Etenkin päähenkilö Pålin samanaikainen nolous, epäkorrektius ja ihastuttavuus aiheuttavat yllättäviä huumorinpyrskähdyksiä. 

Hellströmin musiikki uppoaa luontevasti tarinankuljetukseen, ja itkukanavia on vaikeaa pidätellä Nu kan du få mig så lätt -biisin ja En Midsommarnattsdrömin kohdalla. Känn ingen sorg oli yllättävän vaikuttava elämys, jopa siinä määrin etten voinut katsoa toista elokuvaa heti sen perään. Siinäpä taitaa olla yksi tärkeä hyvän elokuvan merkki.

Nihilisti-illusionisti lankeaa taikaan

Espoo Cinéssä on perinteisesti esitetty Woody Allenin uutuuselokuvat ennakkoensi-iltoina, niin kävi myös tänä vuonna kun Magic in the Moonlight esitettiin viime lauantaina Tapiolasalissa. Tänään luvassa on varsinainen teatteriensi-ilta. Aivan viime vuosien huippujen, kuten suloisen eskapistisen 1920-lukutrippailu Midnight in Parisin ja sydäntäsärkevän Blue Jasminen veroinen Allenin uutuus ei ole, mutta kiva pieni hyvän mielen elokuva kuitenkin.

Magic in the Moonlight sijoittuu vuoden 1928 Côte d’Azurille, mutta periaatteessa tarina voisi tapahtua missä ajassa tai paikassa tahansa. Epookki ja lokaatio jää hieman ulkokohtaiseksi, ja lienee valittu lähinnä Allenin rakastaman ragtime- ja dixieland-musiikin vuoksi. Illusionistiteema on ainoa, joka kaipaa hieman menneisyyden havinaa ympärilleen, ja olin toki itsekin innoissani menevästä soundtrackista.

Colin Firthin esittämä Wei Ling Soo alias Stanley Crawford on suuri taikurimestari, joka on valloittanut taikashow’llaan Euroopan yleisöjä puolelleen jo vuosia. Itseään nihilistiksi ja misantroopiksi kuvaileva Stanley saa tehtäväkseen matkustaa Etelä-Ranskaan paljastamaan amerikkalaisen huijarimeedion, mutta pääsee yllätyksekseen kokemaan elämässään aivan uusia asioita ja saa palasen aitoa taikaa elämäänsä. Samalla käsitykset uskosta, tieteestä – elämän perusasioista kääntyvät päälaelleen, komedian keinoin. 

Harmiton komedia nousee kuoliaaksinaurattavaan lentoon vain harvoin, mutta etenkin Stanleyn ja hänen Vanessa-tätinsä väliset kohtaukset ovat nerokkaita - täynnä ihailtavaa kemiaa ja nokkelaa sanailua. Myös lopun rakkaudentunnustuksen lomassa esiin tulevat ilmiselvät mr. Darcymaiset töksähtelevät eleet hauskuuttivat. Magic in the Moonlight ei jääne historiaan komedian merkkiteoksena, mutta ei sen tarvitsekaan. Pieni ja yksinkertainen tarina on viehättävä pakopaikka arjesta. Siitä jäi hyvä mieli, ja vei hetkeksi romanttisen taian maailmaan.

Kaikki kuvat: Filmikamari

Aikahyppy 1920- ja 1930-lukujen ravintolaelämään

Missä helsinkiläisessä ravintolassa oli marokkolainen sali? Kuka taiteilija sisusti äitinsä Chat Doré -nimisen ravintolan? Minkälaisia paikkoja olivat Franciskaner ja Café Pagod?

Vastauksen saat Hotelli- ja ravintolamuseolle laatimassani verkkonäyttelyssä Moderni eksotiikka - 1920–1930 -luvun helsinkiläisravintoloiden sisustuksia, jossa pääsee tutustumaan jännittävän eksoottiseen 1920- ja 1930-luvun ravintolainteriöörien maailmaan.

Kieltolaista huolimatta 1920-luvulla panostettiin kahviloiden ja ravintoloiden sisustuksiin. Niissä yhdistyivät ajan muoti-ilmiöt art deco, orientalismi, klassismi ja varhainen funktionalismi. Uutuutena ravintolaelämään astui jazzmusiikki, jota kuultiin illallistansseissa. Ravintolakulttuuri vapautui hiljalleen tiukan etiketin kahleista ja ravintoloihin tultiin nauttimaan. Myös ravintoloiden nimet kuten Alhambra ja Kairo kertoivat eksotiikan ihannoinnista. 

Näyttely perustuu pitkälti Hotelli- ja ravintolamuseon omiin valokuva-, menu- ja esinekokoelmiin ja avaa näkymän runsaisiin ja detaljirikkaisiin 1920- ja 1930-luvun ravintolainteriööreihin. Jos olet kiinnostunut ajan sisustustyyleistä ja Helsingin ravintolahistoriasta, suosittelen lämpimästi.

Moderni eksotiikka – 1920-1930-lukujen helsinkiläisravintoloiden sisustuksia on nähtävillä osoitteessa www.modernieksotiikka.fi

Kaikki kuvat: Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmat

Museomuumioiden marssi

Kesän taittuessa syksyyn parasta mitä voin keksiä on hypätä ilmaisbussiin ja matkustaa Tapiolaan uusien elokuvaelämysten äärelle. Espoo Ciné alkoi osaltani lauantaina, jolloin kävin katsomassa kaksi leffaa, Woody Allenin uutuuden ja ohjelmakirjassa Paikat-sarjaan sijoitetun dokumenttielokuvan The Great Museum.

Museoalan ihmiselle The Great Museum tuntui paperilla kiinnostavalta – mitä dokumentin ohjaaja Johannes Holzhausen haluaa tuoda esiin valtavasta Wienin Kunsthistorisches Museumista?

Tavallaan dokumentti oli yllätyksetön ja samalla myös pettymys. Dokumentissa keskityttiin pääasiassa museon pysähtyneisyyden ja pölyisyyden kuvailuun, siitä huolimatta että elokuva itse asiassa kertoi perusnäyttelyn uusimisesta ja museotilojen suuresta kunnostustyöstä. Pysähtyneisyyttä kuvasti se, että elokuva antoi runsaasti aikaa mykkien esineiden ja taideteosten konservoinnin, siirtämisen, puhdistamisen sekä varastoinnin esittämiseen. Myös näyttelyvitriinien sisäisen maailman hinkkaus ja museoihmisten vänkkäys teosten sijoittelusta saatiin näyttämään naurettavalta pilkunviilaukselta. 

Kaiken tämän vastapainoksi elokuvassa tuotiin esille pintapuolisesti budjettineuvotteluita ja markkinointistrategiaa – ikään kuin jollekin tulisi yllätyksenä, että todella, museoissakin pohditaan sitä, miten toiminta ei jää tappiolliseksi ja sitä, kuinka yleisö saadaan paikalle ja kiinnostumaan sisällöstä.

Toki alan ulkopuoliselle dokumentti saattaa olla kiehtova kurkistus museon kulissien takaiseen elämään, mutta se silti pönkittää mielestäni vanhanaikaista käsitystä esinevarastosta ja hieman hullunkurisesta, aikansa eläneestä ilmapiiristä seniileine henkilökuntineen. Tärkeä säilytys- ja tallennustehtävä tuli siis elokuvaan taltioitua, mutta vähemmälle jäivät sisältöön liittyvät kysymykset. Esineet ja taideteokset jäivät elokuvassa vain valtavaksi määräksi objekteja ilman kontekstia ja tarinaa. Yksi ainoa kohtaus raapaisi aihetta, siinä pohdittiin kuinka museo haluaa esittää Hapsburgien historiaan liittyvää aineistoa – valtiollisena velvollisuutena vai omista itsenäisistä lähtökohdistaan.

Mieleen jäi myös kohtaus, jossa yleisöpalveluhenkilökunta palaveroi, ja kauan talossa palvellut museovalvoja nousi kertomaan kohtelustaan. Hän toivoi, että hänen työpanoksensa tunnustettaisiin ja että hänet kaikkien palvelusvuosien jälkeen vihdoin esiteltäisiin muiden yksiköiden edustajille. Tämänkaltainen tilanne ei liene meilläkään mahdoton suuremmissa museoissa.

Elokuva sijoittui Espoo Cinén Paikat-sarjaan. Vaikka dokumentti keskittyi yhteen rakennukseen, suhde itse paikkaan ja rakennukseen jäi ulkokohtaiseksi. Museorakennus on paikka, jossa lähes kaikki kohtaukset tapahtuivat, joten olisin halunnut kuulla lisää paikasta, sen historiasta ja olemuksesta. Museo- ja rakennusintoilijana odotin elokuvalta syvällisempää paikan tuntua. 

Kiinnostavaa, että elokuvantekijä on tarttunut aiheeseen, mutta oma kokemukseni museotyöstä on huomattavasti monipuolisempi ja dynaamisempi. Toki meikäläisiä museoita ja järkälemäistä sekä epäilemättä konservatiivista Kunsthistorisches Museumia on hankalaa vertailla. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että ihmisten käsitys museotyöstä on juurikin se, minkä elokuva antaa – pölyjen pyyhkimistä vitriineistä, eksentrinen tutkija, joka haahuilee työhuoneessaan ja pätemishaluinen kuraattori pompottelemassa alaisiaan. Varsinainen museomuumioiden marssi.

Kysymys kuuluukin, millaisilla toimenpiteillä näistä vanhentuneista käsityksistä pääsee eroon? Onko alan ulkopuolisten ihmisten käsityksillä väliä? Esimerkkinä raikkaammasta museoimagosta Helsingin kaupunginmuseo on ainakin aloittanut uudistumisensa myötä avoimen vuoropuhelun yleisön kanssa, ja haastaa samalla oman henkilökuntansa rooleja uusilla titteleillä.

The Great Museum on nähtävissä Espoo Cinéssä vielä kuluvan viikon sunnuntaina, lipputiedot täältä.

Elokuu on ihmisen parasta aikaa

                                                    Näkymä Mäkrävaaralta Pieliselle.

Hitusen blogitaukoa työputken ja kesäloman vuoksi viettäneenä lienee vuoden paras aika palata linjoille. Elokuuhan on tunnetusti kulttuuritapahtumien superkuukausi Helsingin seudulla. Itse missasin reissujeni takia jo Flow Festivalin ja Kallio Block Partyn (jossa toimin tosin etä-dj:nä etukäteen laatimani pienen swingsetin avulla), mutta edessä odottaa vielä ainakin Helsingin juhlaviikot Art goes kapakkoineen ja Taiteiden öineen, Espoo Ciné (jonka sloganilta taisin varastaa otsikkoni), Torikortteleiden katujuhla, Helsinki Night Market sekä Ravintolapäivä.

Kesästä sen verran, että vaikka olen kulkenut ympäri Suomea upeissa kaupunki-, luonto- ja museokohteissa, ei lomailijan kiinnostus riittänyt niistä raportoimaan vaikka paljon kerrottavaa olisikin. Katsotaan, josko kirjoittelen niistä myöhemmin, tai sitten en. Blogi on hauska harrastus, joka selvästi elää vuodenaikojen ja oman ajankäyttötilanteeni mukaan, ja niin olkoon. Väkipakolla en halua kirjoittaa. Lukijaystävällisin ei tapani ole niille, jotka kaipaavat säännöllisiä päivityksiä ympäri vuoden, mutta uskon että aito motivaatio tuo myös laadukkuutta teksteihin.

Herajärven kierros, jossain Ryläyksen tienoilla.

Nyt vuodenajan kääntyessä hiljalleen loppukesään alkavat rutiinit palautua elämään ja sitä myöten taitaa blogikin aktivoitua. Jotain kesästäni kuitenkin alla:

Paras tapahtuma: H2Ö, Turku, mennen tullen. Upea, rosoinen ja tunnelmallinen tapahtuma-alue Ruissalon telakalla. Enemmän musiikkia, vähemmän samppanjabaareja, kiva yleistunnelma ja riittävän pieni ja intiimi tapahtuma. Hyvä kokoelma eri tyyppistä musiikkia, sopiva sekoitus mainstreamia ja ug:ta eri tyyleistä.

Paras luontoelämys: Herajärven kierros, Lieksa/Joensuu/Kontiolahti. Vaaroille nousuja ja niiltä avautuvia huikeita maisemia, vaihtelevia metsäympäristöjä sekä ihania vanhoja asutuspaikkoja. Tietysti myös mökillä oleilu ja kuikan huudon kuuntelu kuuluu tähän kategoriaan.

Paras museokäynti: Jo useita kertoja käyty Möhkön ruukkimuseo Ilomantsissa ja koko Möhkön alue on joka kerta elämys, kaikkina vuodenaikoina.

Paras teatterielämys: Kaspar Hauser, Q-teatteri, goes without saying. Sain liput kevään kuumimpaan näytelmään vasta kesäkuun alkuun. Iskee kovaa, tästä tunnistin sekä itseäni että muita sukupolveni edustajia. Huikeaa näyttelijäntyötä koko kolmikolta. Kokaiini- ja unettomuuskohtaukset menevät kaikkien aikojen hillittömimpien joukkoon.

Paras tv-sarja: Ikisuosikkini Stephen Poliakoffin Murtuva maailma tuli katsottua Yle Areenasta jälkikäteen. Ulkopuolisuus, eksentriset äveriäät hahmot, ajan vahva tuntu ja merkitykselliset paikat luovat taas hyvin poliakoffmaisen maailman 1930-luvun alun Lontooseen.

Möhkön ruukin paja.

Liikettä metsästämässä

Olen viikonlopun vietossa Turussa, joten heitän täältä pikavinkkinä turkulaisille tai siellä lähipäivinä aikaa viettäville: Heli Meklinin tuplateos In Your Mind ja Move the way you like because I love the way you move sai ensi-iltansa eilen ja esityksiä on vielä tänään sunnuntaina 23.2. ja ensi keskiviikkona 26.2. klo 19.

Koreografi Heli Meklin tutkii teoksissaan erilaisille ihmisille ominaista tapaa liikkua ja käyttää kehoaan. Tapauksina tällä kertaa ammattitanssija Anne Hiekkaranta ja "ei-minkäänlainen tanssija", teatteriohjaaja Ludovic Kerfendal, jonka työstä kirjoitin jo alkuvuodesta.

In Your Mind alkaa machotunnelmissa. Meklin ja Hiekkaranta ovat bootseissaan eräänlaisia nykiviä, vaivaantuneita ja epäluontevia cowboy-hahmoja. Liikekieli välittää macho-miehekkyyden humoristisena ja kömpelönä. Vastavoimana tälle esitys kääntää kelkkansa ja antautuu vapautuneeseen, lapsekkaaseen irrotteluun osuvasti valitun Arcade Firen Reflektorin tahtiin. Ilmeettömyys ja jäykkyys vaihtuu helpotuksen hymyksi, myös liikkeessä.

Move the way you want because I love the way you move esittää prosessin, jossa ei-tanssija ja koreografi pohtivat luontevaa liikettä. Koreografi haastaa hieman vastentahtoista ei-tanssijaa, josta kuitenkin löytyy liike, jopa rakastettava sellainen. Esityksen kaunis ja salliva johtoajatus on todeksi osoittautuva klisee, että kaikki osaavat tanssia, kaikki osaavat liikkua itselleen luonnollisella tavalla. Tärkeää on löytää itselleen oikea tunnelma ja elementti, oli se sitten yökerhopauhaus tai hurmaava Karelia-sarjaan perustuva ylitsepursuava musikaaliesitys. Loppukohtauksessa teki mieleni hypätä mukaan lavalle!

Heli Meklinistä ja hänen tanssijoistaan kuvastui lämpö, välittömyys, luontevuus ja teeskentelemätön läsnäolo. Teokset olivat helposti lähestyttäviä ja syvästi inhimillisiä. Aion pitää silmäni auki jatkossa, ja seurata Heli Meklinin edesottamuksia, hän teki suuren vaikutuksen teosparillaan.

Olen todella innoissani, että päätin lähteä Turkuun kokemaan tämän, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille muillekin. Esityksiä siis jäljellä vielä kaksi Turun Kutomossa, liput Ehkä-tuotanto.


Kuvat: Laurent Champoussin

Näyttelyvinkkejä kevättalvelle 2014

Otso Kaijaluoto herätteli keskustelua blogissaan Taide ja Kansa museonäyttelyiden löydettävyydestä, ja ehdotti jonkinlaisen visuaalisuuteen perustuvan sovelluksen perustamista, johon voitaisiin koota museonäyttelyiden teasereita. Etenkin taidemuseoiden kohdalla tällainen sovellus voisi olla erittäin toimiva. Toki itse kaipaan myös kontekstia ja taustoitusta, mutta edellä mainittu sovellus voisi helpottaa aivan uusien yleisöjen näyttelysaleihin saamista.

Kirjoituksesta inspiroituneena päätin listata sekä omaksi muistilistaksi että muidenkin iloksi tärppejä menossa oleviin, kohta loppuviin tai pian avautuviin museonäyttelyihin, jotka ovat must-kamaa itselleni.

Pian avautuvat:

Helsingin taidemuseon Chaplin-näyttely avataan kuluvan viikon perjantaina. Olen aivan Chaplin-hullu, rakastan hänen elokuviaan, kulkurin hahmo puhuttelee sekä Chaplinin oman elämän vaiheet kiinnostavat minua kovasti. Suosittelen elokuvan historiasta ja varhaisesta tähtikulttuurista kiinnostuneelle.

Suunnitellessani matkaa Turkuun huomasin Turun taidemuseossa pian avautuvan kiinnostavan oloisen kokoelmanäyttelyn nimeltä Kootut teokset. Toteavan nimen takaa löytyy useita kiinnostavia teemoja, kuten länsimaisen kulttuurin kantatarinat ja mytologia, kauhu ja surrealismi sekä satu- ja fantasiamaailma. Näitä teemoja tarkastellaan laajalla ajallisella skaalalla, teokset ovat peräisin 1800-luvulta aina 2000-luvulle saakka. Turun taidemuseon tarjonnassa kiinnostaa myös Mika Karhun kiinnostavan häiriintyneen ja pelottavan oloiselta vaikuttava tussi- ja hiilipiirrosnäyttely. Menossa on myös Emil Wikströmin veistostaidetta esittelevä näyttely.

Helmikuun lopulla avautuva, Vitra-designmuseon tuottama näyttely Arjen muotoilija - Rudolf Steiner EMMAssa keskittyy Steinerin monipuoliseen vaikutukseen useilla elämän- ja kulttuurin aloilla. Tarjolla "Steinerin aikaansaannoksia niin kuvataiteen, arkkitehtuurin, muotoilun kuin näyttämötaiteiden alalla. Näyttely esittelee myös Steinerilta vaikutteita saanutta aikalaistaidetta sekä Steinerin ajatuksista edelleenkin inspiroituvaa nykydesignia."

Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttely avataan Ateneumissa maaliskuun puolessavälissä. Janssonin monipuolista uraa esittelevä näyttely tarjoaa muumien ja sarjakuvan lisäksi siis maalaustaidetta, kirjallisuutta, poliittisia pilapiirroksia ja kuvituksia.

Vielä ehtii:

Helsingin kaupunginmuseon Art Nouveaun luonto -näyttely on sulkeutumassa tämän viikon lopulla. Näyttelyssä nähdään kuinka Art Nouveaun ja Jugendin kasviornamentiikka on vallannut taiteen ja arkkitehtuurin 1800-1900 -luvun vaihteen Suomessa ja Euroopassa.

Maaliskuulle asti jatkavat myös Kansallismuseon Aho & Soldan - Autot & Helsinki, joka johdattaa kaupunkiautoilun historiaan valokuvien avulla ja Miranda - mustalaisten holokausti, kuka pelkää valkolaista?, joka avaa Euroopan lähihistoriaa ja nykyisyyttä romanien näkökulmasta.

Tallinnan Lennusadam-museon Titanic: tarina, löydöt, legendat -näyttely alkuperäisesineineen on nähtävissä maaliskuun loppuun saakka. Näyttelyssä on Titaniciin liittyvien esineiden ja tarinoiden lisäksi rekonstruoituna aluksen pääportaikko, ensimmäisen luokan käytävä ja eri hyttiluokkien hyttejä. Joku kaunis päivä ensi kuussa siis hyppään lauttaan ihan pelkästään tämän takia. Samalla reissulla voinkin tutustua paljon hehkutettuun Kalamajan alueeseen.

Juuri avutunut Ars Fennica -näyttely Kiasmassa on avoinna huhtikuun loppupuolelle asti. Ars Fennica -ehdokkaat ovat taiteilijapari IC -98 (Patrik Söderlund ja Visa Suonpää), Riitta Ikonen, taiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen, Leena Nio sekä Pauliina Turakka Purhonen.

Mikäli olet tykästynyt Arppeanum-rakennuksessa toimivan Helsingin yliopistomuseon upeaan valurautaportaikkoon ja historiaa huokuviin saleihin, tai et ole koskaan käynyt siellä, nyt on aika. Helsingin yliopistomuseo nimittäin luopuu nykyisistä Arppeanumin tiloistaan 1.6.2014. Perusnäyttely on suositeltava, ja Kulttuurien museon kanssa yhteistyössä järjestetty näyttely Siperiaan! M. A. Castrénin 200-vuotisjuhlanäyttely, johon tutustuin viime joulukuussa on kiinnostava katsaus varhaiseen alkuperäiskansojen tutkimukseen. Näyttelyssä oli myös hauskoja visuaalisia elementtejä, kuten aineettoman oloinen siimoista rakennettu kota. Mutta kuten mainitsin, pelkkä rakennus ja sen interiööri on todellinen elämys ja vierailun arvoinen, kun sinne vielä kerran pääsee. Rakennuksen tulevaisuuden käytöstä ei ollut tietoa kun viime vierailulla asiasta kyselin.

Tässä sitä on savottaa tuleville kuukausille! Vinkatkaa ihmeessä omia näyttelysuosituksianne tuonne kommentteihin - myös muilla paikkakunnilla asuvat, jos vaikka saisin innoituksen museoretkeen! Tarjonta on kuitenkin niin suuri, että jotain kiinnostavaa saattaa mennä ohitse.



Kaikki kuvat Helsingin yliopistomuseo Arppeanumin Siperiaan! -näyttelystä.
Kuvat: Helsingin yliopistomuseo / Timo Huvilinna.