5 syytä rakastaa elokuuta

1. Espoo Ciné

Romanttiset pimenevät elokuiset leffaillat tulevat taas! Espoon leffafestareiden ohjelmisto on ainoastaan parantunut vuosien saatossa. Tällä kertaa ohjelmisto on jaettu inhoamini hashtagein, mutta ne ovat yllättävän toimivia keinotekoisen maateemoittelun sijaan. Tänä vuonna kiinnostaa erityisesti Ingrid Bergman -dokkari, Thomas Vinterbergin ohjaama ja ihanan Carey Mulliganin tähdittämä epookki, Q-teatterista elokuvaversioksi sovitettu Häiriötekijä, Kim Longinotton rakkausteemainen dokkari, Pixarin uutuus, ylistetty Inside Out, Helen Mirrenin ja Gustav Klimtin yhdistävä Kultainen nainen, Freudin ja vampyyrit kutkuttavalla tavalla naittava Therapy for a Vampire sekä tietysti melkoinen tapaus festarivierailuineen ja suomalaisroolituksineen, Peter Greenawayn Eisenstein in Guanajuato.


2. Flow Festival

En koe liioittelevani todetessani, että tulevana viikonloppuna Suvilahdessa on kaikkien aikojen line-up: Beck, Shamir, Pet Shop Boys, War on Drugs, Belle & Sebastian, Chic feat. Nile Rodgers, Future Islands, Todd Terje ja himmeä setti parhaita kotimaisia! Mitämitämitä?!? Aivan kuin Flow'n ohjelmaryhmä olisi lähtenyt toteuttamaan villeimpiä unelmiani.


3. Kesäloma

Elokuu on paras lomakuukausi.


4. Helsingin Juhlaviikot

Itselleni aina hieman epämääräisenä osallistumiseni puolesta näyttäytyvä, mutta silti kaupungin tunnelmaan olennaisesti vaikuttava tapahtumakokonaisuus. Joka paikassa tuntuu tapahtuvan, matalalla kynnyksellä esimerkiksi Taiteiden Yö, Art Goes Kapakka ja lukuisat ilmaistapahtumat. Juhlaviikkojen monipuolisuus hengästyttää; sirkusta Shanghaista, Helsinki Night Marketin herkut Teurastamolla, Suomen taiteen uudistajia sadan vuoden takaa Didrichsenin taidemuseossa, Yasmine Hamdan ja Giorgio Moroder Huvila-teltassa sekä Akse Petterssonin western Stage-festivaalilla. Mikä ihana runsaudenpula!


5.  Lemonatorin jäähyväiskeikka

Tavastialla vietetään 29.8. epäilemättä erään aikakauden loppua, vaikkakin odotettavissa ollutta. Siellä entiset nuoret nostalgisoivat aikakautensa yhtä parasta bändiä. Ennustan melkoisia kokoontumisajoja, paljon riemua ja vähän kyyneleitä. TJEU: Lemonator - Over Now.



(Kuva: Espoo Ciné)

Museokortti on vihdoin totta!

Olen toivonut jo vuosikaudet, että museoihin olisi olemassa jonkinlainen sarjakortti, siis sellainen joka mahdollistaisi museokäynnit missä tahansa, milloin tahansa. Ajatus tuntui pitkään utopistiselta, mutta Suomen museoliiton puuhakas väki teki tempun otettuaan mallia Hollannin toimivasta museokortti-järjestelmästä, ja Suomessa valtakunnallinen Museokortti otetaan käyttöön 5.5.2015!

Eilen järjestettiin Museokortin julkistamistilaisuus Ateneumissa, mikä olikin oivallinen paikka alleviivaamaan Museokortin merkittävyyttä - Atskissa museokävijä saa nauttia paitsi taiteesta melko laajalla spektrillä, myös laadukkaista kulttuurihistoriallisista näyttelyistä, sekä tietenkin itse museorakennuksen loistokkuudesta. Ateneumin lisäksi Museokorttiin liittyneitä museoita on lähes 200 ympäri Suomen, ja täydennystä lienee luvassa. Sormeni syyhyävät odottaen tulevaa kesää, jolloin maakuntamatkailu saa aivan uuden ulottuvuuden, kun suurimpaan osaan museoista pääsen sisään vilauttamalla yhtä ja samaa korttia. Tulevan kesän kohteideni mukaisesti näyttelylistalleni voisivat valikoitua esimerkiksi Turun linnan Tyttökuningas ja Kolin luontokeskus Ukon Koli kautta aikojen.

Museokortissa on mielestäni nimenomaan kysymys sen helppoudesta. Museokortti:

- madaltaa kynnystä käydä museoissa
- mahdollistaa uuden, joustavamman tavan tutustua museoihin (esim. pistäytymisen lempitaideteoksensa äärellä vaikka joka ikinen päivä, kuinka romanttista!)
- tulee semiaktiivisellekin museokävijälle edulliseksi vuoden aikana
- varmasti lisää haltijansa museovierailuja, myös sellaisiin paikkoihin joihin ei muuten tulisi mentyä
- antaa syyn vierailla museoissa ihastelemassa vaikkapa pelkkää arkkitehtuuria ja upeita sisätiloja

Museokortin toteutuminen Suomessa on merkittävä juttu, eikä vähiten sen vuoksi, kuinka sekalaisia taustaorganisaatioita ja pääsymaksukäytäntöjä suomalaisten museoiden joukkoon mahtuu. Mielestäni on kaunista, että museoala on hyvin konkreettisella tavalla osoittanut puhaltavansa yhteen hiileen. Ja lopputuloksena on myös asiakkaan etu.

Miten Museokorti käytännössä toimii? Museokortti otetaan käyttöön 5.5.2015, niitä myyvät Museokortti-järjestelmään liittyneet museot (linkki listaukseen yllä), Museot.fi-verkkokauppa (ei näemmä toimi ihan vielä) ja Tiketti.fi. Kulttuuri- ja virikesetelit käyvät kuulemma maksuvälineinä mikäli myyvä taho niitä vastaanottaa. Hinta on 54 euroa, väliaikaisen kortin saa käyttöön heti, ja verkossa rekisteröidyttyään varsinainen kortti tulee postissa kotiin. Kortti on siis voimassa vuoden ensimmäisestä käyttöpäivästä, ja sitä saa käyttää vapaasti mukana olevissa museoissa, ainoastaan sillä rajoituksella että käyntejä on yhdessä kohteessa maksimissaan yksi per päivä. Museokortti on esimerkiksi lahjaideana aivan huippu!

Lehdistötilaisuudessa sain käyttööni Museokortin vuodeksi, ja minua kutkuttaa ajatus projektista, jossa kirjoittaisin jokaisesta Museokortti-käynnistäni vuoden aikana jotain. Samalla konkretisoituisi kortin hyödyt ja sen käytön laajuus. Jätän asian hautumaan. Aivan ensimmäiseksi taidan hyödyntää Museokorttiani tsekkaamalla Kiasmassa Ismo Kajanderin näyttelyn ja "vielä ehtii" -teemalla Amos Andersonin taidemuseon Vilhelm Hammershoin näyttelyn. Kulttuurihistoriallisista näyttelyistä ensimmäisinä listallani ovat Kansallismuseon Finnskogar ja Uskontojen maailma sekä Tamminiemen museossa pian avattava epäilemättä kutkuttavaa ajankuvaa sisältävä Miss Universum 1975.

Astra ja Union - vanhojen elokuvateatterien uusi elämä

Nyt on tapahtumassa hyviä asioita vanhojen elokuvateatterien ystäville Helsingissä. Kaupunkihan on täynnä tiloja, jotka ovat entisiä elokuvateattereita. Osa niistä on ollut huikean loisteliaita elokuvapalatseja ja osa vaatimattomampia korttelikinoja.

Muistelen kun vielä 1990-luvun lopulla ennen multiplex-teattereiden ylivaltaa Helsinki oli täynnä pieniä indie-elokuvateattereita ja Finnkinonkin salit persoonallisia. Silloin tuli käytyä mm. Nordeassa, Presidentissä, Bio Biossa, Forumissa, Gloriassa, Dianassa ja Bio Cityssä (jossa yksi saleista oli pikkuruinen, ehkä 8-paikkainen sali). Kaupunki tuli miellettyä karttana jota elokuvateatterit määrittelivät. Korkeintaan muutaman korttelin kävelyllä keskustassa pääsi leffaan. Vanhoista leffateattereista taitaa olla alkuperäiskäytössä enää Kino Engel, Andorra  ja Finnkinon Maxim. Bio Rex taitaa nykyisin olla poissa aktiivikäytöstä ja liittyy itselläni ennemminkin lapsuuden elokuvaelämyksiin ja Lasiapalatsin kunnostuksen myötä 1990-luvun lopun uuteen tulemiseen, välissä toiminta taisi olla olematonta. (Edit: Ja tietenkin Orion, jota pidin niin itsestään selvänä etten muistanut lisätä sitä listaan!)

Omat aktiiviset indie-leffateatterimuistoni liittyvät kultaiselle 1990-luvulle, mutta jo silloin leffateatterien määrä kaupungissamme oli romahtanut. 1960-luvulla yleistynyt televisio lienee tappanut elokuvateatterien kannattavuuden tehokkaimmin, sitten iskivät multiplexit, ja nykyään naulaa elokuvateatterien arkkuun hakkaavat nettipalvelut, joissa leffoja voi katsella lähes rajattomasti.

Käytöstä poistetuissa elokuvateattereissa on toki uutta toimintaa, yllättävän usein ne toimivat kuntosaleina (esim. Adlon). Lisäksi on teattereita ja monitoiminäyttämöitä joissa periaatteessa leffojenkin esittäminen lienee mahdollista (esim. Arena, Allotria ja Gloria), yökerhoja (entinen Capitol, sittemmin Forum, nyk. Apollo), biljarisaleja (esim. Ritz), erilaisten uskonnollisten yhteisöjen kokoontumissaleja, ja niin edelleen.

Aika ajoin herää suunnitelmia palauttaa vanha elokuvateatteritila alkuperäiseen käyttöönsä, mutta karu totuus taitaa olla, ettei pelkällä leffojen pyörittämisellä tässä kaupungissa saa kannattavaa liiketoimintaa aikaan. Päälle pitää kehittää siis muita toimintoja, kuten esitystaidetta ja tilavuokrausta. Pari vuotta sitten Töölössä yritettiin herättää henkiin joukkorahoituksella Kino Axaa, mutta se hanke kaatui omaan mahdottomuuteensa. Miljoonan euron kerääminen elokuvateatteria varten joukkorahoituksella on oikeasti haastavaa, vaikka arvostan hankkeen ympärille kehittynyttä innostusta.

Pienimuotoisena uuden tulemisen on saanut töölöläinen Kino Astra, nykyinen Q-teatteri, jossa on järjestetty leffabrunsseja ja ilmaisnäytöksiä kuluvan vuoden kesästä alkaen. Olen käynyt parilla leffabrunssilla, jonka tarjoilee aina vaihtuva ravintola, kuluvana syksynä Bergga ja Bar Favela. Kesällä näytettiin nuorisokulttuuriin liittyviä elokuvia ja nyt syksyllä teemana on eskapismi. Tähän mennessä sarja on ollut nimensä veroinen, ja Astran kankaalla on nähty The Wizard of Ozin trippailua ja viime sunnuntaina huikea satu Pan's Labyrinth. Tilana Q-teatterin aula on todella viihtyisä, tunnelmallinen ja autenttista 1920-lukua henkivä. Kirjoituksen kuvat ovat Q-teatterin aulasta.

Toinen ilouutinen liittyy toiselle puolelle kantakaupunkia, nimittäin Siltavuorenrantaan Kruununhakaan avataan tänään virallisesti Teatteri WHS Union. Paikalla on ollut aiemmin mm. Union- ja New York -nimiset elokuvateatterit sekä KOKO-teatteri. 1990-luvulta vielä muistetaan Hesarin takaosan leffailmoituksista käyneen ilmi, että New York oli ihan ehta non stop -pornoteatteri, jonka asiakkaiden voi kuvitella etsiytyneen paikalle ympärilleen pälyillen poplarin kaulukset tukevasti pystyssä.

Teatteri WHS Unionin uusi idea on olla näyttämönä visuaaliselle teatterille, eläville kuville ja poikkitaiteellisille esityksille, eli esitystaiteelle aika laajassa merkityksessä. Toiminta pyörittää visuaalisen teatterin ja uuden sirkuksen ryhmä WHS, jonka perustajiin kuuluvat Kalle Nio, Ville Walo ja Anne Jämsä. Avajaisissa nähdään alkuperäisen elokuvateatterin ohjelmiston vuonna 1922 avannut saksalainen mykkäfilmi Kuningattaren rakastaja, mikä ihana idea! Luvassa tänä syksynä on esimerkiksi Jimi Tenorin ja Jori Hulkkosen sci-fi -leffa/äänimaailma Nuntius, joka nähdään osana Night Visionsin ohjelmistoa.

Ilahdun, kun vanhoja elokuvateatteritiloja avataan jälleen leffojen tai muun esitystaiteen käyttöön. Parhaimmillaan niiden tunnelma voi olla vielä lähellä autenttista, edes aulatilojen osalta. Samalla ne täydentävät hienosti kaupunkimme kulttuuripöhinää.

Asiasta kiinnostuneille, KAVI on tehnyt kulttuurityön kokoamalla listan Helsingin elokuvateattereista, se on nähtävissä täällä. Varhaisten leffateatterien nimet, kuten Ihmeitten maailma ja Maailman kuvat ovat hurmaavia ja kuvaavat hienosti, minkälaisia kokemuksia elokuvateattereista on haettu ja haetaan edelleenkin.

God Help The Girl

Belle & Sebastianin laulaja-lauluntekijä Stuart Murdochin ohjaama ja käsikirjoittama God Help The Girl oli nähtävissä  viime sunnuntaina päättyneen Rakkautta & Anarkiaa -leffafestarin ohjelmistossa. Ei yllättänyt, että samaan näytökseen saapui sattumalta myös kaverini, joka tutustutti minut Belle & Sebastianin musiikin saloihin joskus kultaisella 1990-luvulla.

Paksupohjaisia nauhakenkiä, sukkahousuja, sieviä mekkoja, baskereita ja villaneuleita söpöjen tyttöjen yllä. God Help The Girl on suoranaista pornoa nörttipoppareille. Leffa vertautui mielessäni taannoin näkemääni Håkan Hellströmin musiikin ympärille rakennettuun popmusikaaliin Känn ingen sorg. Päähenkilöiden asetelma on samantyyppinen, mutta God Help The Girlin tarina ja kerronta eivät ole samalla tavalla traagisia ja absurdin humoristisia kuin ruotsalaisleffassa.

Tarinointi on kepeää, näyttelijöiden luontevuuteen luottavaa, ja se musiikki! No ah, kaikki leffan biisit ovat täydellisiä popnumeroita. Tarjolla on barokkipoppia, 1960-lukulaisia pastisseja ja tietenkin Belle & Sebastian -tyylistä nokkelaa surumielistä söpöilyä. Viittauksia popkulttuuriin on luonnollisesti jonkin verran, ja tämä sai katsomon keski-ikäistyvät tädit ja sedät myhäilemään ne hoksatessaan.

Pääroolien nuoret naiset ovat kiinnostava vastapari, eksynyt ja syömishäiriöinen Eve on kirveellä veistetty ilmeetön, epätodellisen kaunis kipuileva kivikasvo. Cassie taas on hassu tahattomia one-linereita laukova, vastustamattoman sievä ja ilmeikäs, nasaalisti honottava nököhammas. Voisi jopa ajatella, että leffa esittää naiset tarpeettomasti ja vanhanaikaisesti yksioikoisina objekteina, popparin päiväunina. 

Eve ja Cassie ovat kuitenkin määrätietoisia musiikin suhteen, he haluavat perustaa bändin. Mukaan otetaan söpö rillinörtti James, joka on on umpirakastunut Eveen, muttei voi saada tätä – tietenkään. Jamesilla on voimakas visio musiikistaan eikä ole valmis kompromisseihin minkään paitsi Even suhteen, jonka antaa pompotella itseään estottomasti. Rumpalia ja basistia etsiessään he yllättäen hukkuvat innokkaaseen laumaan tulevia bändin jäseniä, ja lopputulos muistuttaa jousineen, ei niin yllättäen, Belle & Sebastiania.

 En odottanut leffalta tietoisesti mitään, koska pelkäsin sen olevan liian lälly ja naiivi, ja halusin yllättyä positiivisesti ja todeta leffan olevan raikas ja hyväntuulinen. Toisaalta rakastan musiikkileffoja ja musikaaleja, joten lällyyssietokykyni on melko korkea. Annoin siis leffan viedä mukanaan, ja se olikin silkkaa nautintoa alusta loppuun, pääosin musiikin takia, joka välitti hienosti tarinan riemua, mielen syvyyksiä, melankoliaa, kaipuuta ja sekavuutta. Musiikkikohtaukset pitivät tarinan kasassa, ja niissä näyttelijät olivat luontevimmillaan. Leffa tarjosi romanttisen hattaraisen nostalgiatripin jonnekin saavuttamattomaan nuoruuteen, jota ei ole tällä tavoin kokenut kuin päiväunelmissaan.

Känn ingen sorg

Måns Mårlindin ja Björn Steinin ohjaama Känn ingen sorg on elokuva Göteborgista Håkan Hellströmin sanoin ja sävelin, ja lienee lähes yhtä paljon rakkaudentunnustus kaupungille kuin kertomus päähenkilöidensä edesottamuksista. Varsinainen tarina on peruskertomus ystävyydestä, rakkaudesta ja petoksesta, niiden väkevimmissä muodoissaan. Kotimaassaan megasuositun Håkan Hellströmin lauluista tutut Johnny, Eva ja Lena muuttuvat lihaksi raikkaiden nuorten näyttelijöiden avulla. Taustalla Göteborgin rockskene sekä ylä- ja alamaailma luovat puitteet tapahtumille.

Känn ingen sorg on kiinnostava yhdistelmä hyvän mielen nuorisokuvausta ja traagista ”kun kaikki menee päin helvettiä’” -lumipalloefektitarinaa. Helposta lähestyttävyydestä huolimatta elokuva antaa katsojalleen arvoa eikä väännä rautalangasta, antaen tarinan kulkea omassa tahdissaan eteenpäin. Elokuvan varsin estoton päihteiden käyttö ja odottamaton, äkkiväärä huumori tuovat kaivattua särmää. Etenkin päähenkilö Pålin samanaikainen nolous, epäkorrektius ja ihastuttavuus aiheuttavat yllättäviä huumorinpyrskähdyksiä. 

Hellströmin musiikki uppoaa luontevasti tarinankuljetukseen, ja itkukanavia on vaikeaa pidätellä Nu kan du få mig så lätt -biisin ja En Midsommarnattsdrömin kohdalla. Känn ingen sorg oli yllättävän vaikuttava elämys, jopa siinä määrin etten voinut katsoa toista elokuvaa heti sen perään. Siinäpä taitaa olla yksi tärkeä hyvän elokuvan merkki.

Nihilisti-illusionisti lankeaa taikaan

Espoo Cinéssä on perinteisesti esitetty Woody Allenin uutuuselokuvat ennakkoensi-iltoina, niin kävi myös tänä vuonna kun Magic in the Moonlight esitettiin viime lauantaina Tapiolasalissa. Tänään luvassa on varsinainen teatteriensi-ilta. Aivan viime vuosien huippujen, kuten suloisen eskapistisen 1920-lukutrippailu Midnight in Parisin ja sydäntäsärkevän Blue Jasminen veroinen Allenin uutuus ei ole, mutta kiva pieni hyvän mielen elokuva kuitenkin.

Magic in the Moonlight sijoittuu vuoden 1928 Côte d’Azurille, mutta periaatteessa tarina voisi tapahtua missä ajassa tai paikassa tahansa. Epookki ja lokaatio jää hieman ulkokohtaiseksi, ja lienee valittu lähinnä Allenin rakastaman ragtime- ja dixieland-musiikin vuoksi. Illusionistiteema on ainoa, joka kaipaa hieman menneisyyden havinaa ympärilleen, ja olin toki itsekin innoissani menevästä soundtrackista.

Colin Firthin esittämä Wei Ling Soo alias Stanley Crawford on suuri taikurimestari, joka on valloittanut taikashow’llaan Euroopan yleisöjä puolelleen jo vuosia. Itseään nihilistiksi ja misantroopiksi kuvaileva Stanley saa tehtäväkseen matkustaa Etelä-Ranskaan paljastamaan amerikkalaisen huijarimeedion, mutta pääsee yllätyksekseen kokemaan elämässään aivan uusia asioita ja saa palasen aitoa taikaa elämäänsä. Samalla käsitykset uskosta, tieteestä – elämän perusasioista kääntyvät päälaelleen, komedian keinoin. 

Harmiton komedia nousee kuoliaaksinaurattavaan lentoon vain harvoin, mutta etenkin Stanleyn ja hänen Vanessa-tätinsä väliset kohtaukset ovat nerokkaita - täynnä ihailtavaa kemiaa ja nokkelaa sanailua. Myös lopun rakkaudentunnustuksen lomassa esiin tulevat ilmiselvät mr. Darcymaiset töksähtelevät eleet hauskuuttivat. Magic in the Moonlight ei jääne historiaan komedian merkkiteoksena, mutta ei sen tarvitsekaan. Pieni ja yksinkertainen tarina on viehättävä pakopaikka arjesta. Siitä jäi hyvä mieli, ja vei hetkeksi romanttisen taian maailmaan.

Kaikki kuvat: Filmikamari

Aikahyppy 1920- ja 1930-lukujen ravintolaelämään

Missä helsinkiläisessä ravintolassa oli marokkolainen sali? Kuka taiteilija sisusti äitinsä Chat Doré -nimisen ravintolan? Minkälaisia paikkoja olivat Franciskaner ja Café Pagod?

Vastauksen saat Hotelli- ja ravintolamuseolle laatimassani verkkonäyttelyssä Moderni eksotiikka - 1920–1930 -luvun helsinkiläisravintoloiden sisustuksia, jossa pääsee tutustumaan jännittävän eksoottiseen 1920- ja 1930-luvun ravintolainteriöörien maailmaan.

Kieltolaista huolimatta 1920-luvulla panostettiin kahviloiden ja ravintoloiden sisustuksiin. Niissä yhdistyivät ajan muoti-ilmiöt art deco, orientalismi, klassismi ja varhainen funktionalismi. Uutuutena ravintolaelämään astui jazzmusiikki, jota kuultiin illallistansseissa. Ravintolakulttuuri vapautui hiljalleen tiukan etiketin kahleista ja ravintoloihin tultiin nauttimaan. Myös ravintoloiden nimet kuten Alhambra ja Kairo kertoivat eksotiikan ihannoinnista. 

Näyttely perustuu pitkälti Hotelli- ja ravintolamuseon omiin valokuva-, menu- ja esinekokoelmiin ja avaa näkymän runsaisiin ja detaljirikkaisiin 1920- ja 1930-luvun ravintolainteriööreihin. Jos olet kiinnostunut ajan sisustustyyleistä ja Helsingin ravintolahistoriasta, suosittelen lämpimästi.

Moderni eksotiikka – 1920-1930-lukujen helsinkiläisravintoloiden sisustuksia on nähtävillä osoitteessa www.modernieksotiikka.fi

Kaikki kuvat: Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmat

Museomuumioiden marssi

Kesän taittuessa syksyyn parasta mitä voin keksiä on hypätä ilmaisbussiin ja matkustaa Tapiolaan uusien elokuvaelämysten äärelle. Espoo Ciné alkoi osaltani lauantaina, jolloin kävin katsomassa kaksi leffaa, Woody Allenin uutuuden ja ohjelmakirjassa Paikat-sarjaan sijoitetun dokumenttielokuvan The Great Museum.

Museoalan ihmiselle The Great Museum tuntui paperilla kiinnostavalta – mitä dokumentin ohjaaja Johannes Holzhausen haluaa tuoda esiin valtavasta Wienin Kunsthistorisches Museumista?

Tavallaan dokumentti oli yllätyksetön ja samalla myös pettymys. Dokumentissa keskityttiin pääasiassa museon pysähtyneisyyden ja pölyisyyden kuvailuun, siitä huolimatta että elokuva itse asiassa kertoi perusnäyttelyn uusimisesta ja museotilojen suuresta kunnostustyöstä. Pysähtyneisyyttä kuvasti se, että elokuva antoi runsaasti aikaa mykkien esineiden ja taideteosten konservoinnin, siirtämisen, puhdistamisen sekä varastoinnin esittämiseen. Myös näyttelyvitriinien sisäisen maailman hinkkaus ja museoihmisten vänkkäys teosten sijoittelusta saatiin näyttämään naurettavalta pilkunviilaukselta. 

Kaiken tämän vastapainoksi elokuvassa tuotiin esille pintapuolisesti budjettineuvotteluita ja markkinointistrategiaa – ikään kuin jollekin tulisi yllätyksenä, että todella, museoissakin pohditaan sitä, miten toiminta ei jää tappiolliseksi ja sitä, kuinka yleisö saadaan paikalle ja kiinnostumaan sisällöstä.

Toki alan ulkopuoliselle dokumentti saattaa olla kiehtova kurkistus museon kulissien takaiseen elämään, mutta se silti pönkittää mielestäni vanhanaikaista käsitystä esinevarastosta ja hieman hullunkurisesta, aikansa eläneestä ilmapiiristä seniileine henkilökuntineen. Tärkeä säilytys- ja tallennustehtävä tuli siis elokuvaan taltioitua, mutta vähemmälle jäivät sisältöön liittyvät kysymykset. Esineet ja taideteokset jäivät elokuvassa vain valtavaksi määräksi objekteja ilman kontekstia ja tarinaa. Yksi ainoa kohtaus raapaisi aihetta, siinä pohdittiin kuinka museo haluaa esittää Hapsburgien historiaan liittyvää aineistoa – valtiollisena velvollisuutena vai omista itsenäisistä lähtökohdistaan.

Mieleen jäi myös kohtaus, jossa yleisöpalveluhenkilökunta palaveroi, ja kauan talossa palvellut museovalvoja nousi kertomaan kohtelustaan. Hän toivoi, että hänen työpanoksensa tunnustettaisiin ja että hänet kaikkien palvelusvuosien jälkeen vihdoin esiteltäisiin muiden yksiköiden edustajille. Tämänkaltainen tilanne ei liene meilläkään mahdoton suuremmissa museoissa.

Elokuva sijoittui Espoo Cinén Paikat-sarjaan. Vaikka dokumentti keskittyi yhteen rakennukseen, suhde itse paikkaan ja rakennukseen jäi ulkokohtaiseksi. Museorakennus on paikka, jossa lähes kaikki kohtaukset tapahtuivat, joten olisin halunnut kuulla lisää paikasta, sen historiasta ja olemuksesta. Museo- ja rakennusintoilijana odotin elokuvalta syvällisempää paikan tuntua. 

Kiinnostavaa, että elokuvantekijä on tarttunut aiheeseen, mutta oma kokemukseni museotyöstä on huomattavasti monipuolisempi ja dynaamisempi. Toki meikäläisiä museoita ja järkälemäistä sekä epäilemättä konservatiivista Kunsthistorisches Museumia on hankalaa vertailla. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että ihmisten käsitys museotyöstä on juurikin se, minkä elokuva antaa – pölyjen pyyhkimistä vitriineistä, eksentrinen tutkija, joka haahuilee työhuoneessaan ja pätemishaluinen kuraattori pompottelemassa alaisiaan. Varsinainen museomuumioiden marssi.

Kysymys kuuluukin, millaisilla toimenpiteillä näistä vanhentuneista käsityksistä pääsee eroon? Onko alan ulkopuolisten ihmisten käsityksillä väliä? Esimerkkinä raikkaammasta museoimagosta Helsingin kaupunginmuseo on ainakin aloittanut uudistumisensa myötä avoimen vuoropuhelun yleisön kanssa, ja haastaa samalla oman henkilökuntansa rooleja uusilla titteleillä.

The Great Museum on nähtävissä Espoo Cinéssä vielä kuluvan viikon sunnuntaina, lipputiedot täältä.