God Help The Girl

Belle & Sebastianin laulaja-lauluntekijä Stuart Murdochin ohjaama ja käsikirjoittama God Help The Girl oli nähtävissä  viime sunnuntaina päättyneen Rakkautta & Anarkiaa -leffafestarin ohjelmistossa. Ei yllättänyt, että samaan näytökseen saapui sattumalta myös kaverini, joka tutustutti minut Belle & Sebastianin musiikin saloihin joskus kultaisella 1990-luvulla.

Paksupohjaisia nauhakenkiä, sukkahousuja, sieviä mekkoja, baskereita ja villaneuleita söpöjen tyttöjen yllä. God Help The Girl on suoranaista pornoa nörttipoppareille. Leffa vertautui mielessäni taannoin näkemääni Håkan Hellströmin musiikin ympärille rakennettuun popmusikaaliin Känn ingen sorg. Päähenkilöiden asetelma on samantyyppinen, mutta God Help The Girlin tarina ja kerronta eivät ole samalla tavalla traagisia ja absurdin humoristisia kuin ruotsalaisleffassa.

Tarinointi on kepeää, näyttelijöiden luontevuuteen luottavaa, ja se musiikki! No ah, kaikki leffan biisit ovat täydellisiä popnumeroita. Tarjolla on barokkipoppia, 1960-lukulaisia pastisseja ja tietenkin Belle & Sebastian -tyylistä nokkelaa surumielistä söpöilyä. Viittauksia popkulttuuriin on luonnollisesti jonkin verran, ja tämä sai katsomon keski-ikäistyvät tädit ja sedät myhäilemään ne hoksatessaan.

Pääroolien nuoret naiset ovat kiinnostava vastapari, eksynyt ja syömishäiriöinen Eve on kirveellä veistetty ilmeetön, epätodellisen kaunis kipuileva kivikasvo. Cassie taas on hassu tahattomia one-linereita laukova, vastustamattoman sievä ja ilmeikäs, nasaalisti honottava nököhammas. Voisi jopa ajatella, että leffa esittää naiset tarpeettomasti ja vanhanaikaisesti yksioikoisina objekteina, popparin päiväunina. 

Eve ja Cassie ovat kuitenkin määrätietoisia musiikin suhteen, he haluavat perustaa bändin. Mukaan otetaan söpö rillinörtti James, joka on on umpirakastunut Eveen, muttei voi saada tätä – tietenkään. Jamesilla on voimakas visio musiikistaan eikä ole valmis kompromisseihin minkään paitsi Even suhteen, jonka antaa pompotella itseään estottomasti. Rumpalia ja basistia etsiessään he yllättäen hukkuvat innokkaaseen laumaan tulevia bändin jäseniä, ja lopputulos muistuttaa jousineen, ei niin yllättäen, Belle & Sebastiania.

 En odottanut leffalta tietoisesti mitään, koska pelkäsin sen olevan liian lälly ja naiivi, ja halusin yllättyä positiivisesti ja todeta leffan olevan raikas ja hyväntuulinen. Toisaalta rakastan musiikkileffoja ja musikaaleja, joten lällyyssietokykyni on melko korkea. Annoin siis leffan viedä mukanaan, ja se olikin silkkaa nautintoa alusta loppuun, pääosin musiikin takia, joka välitti hienosti tarinan riemua, mielen syvyyksiä, melankoliaa, kaipuuta ja sekavuutta. Musiikkikohtaukset pitivät tarinan kasassa, ja niissä näyttelijät olivat luontevimmillaan. Leffa tarjosi romanttisen hattaraisen nostalgiatripin jonnekin saavuttamattomaan nuoruuteen, jota ei ole tällä tavoin kokenut kuin päiväunelmissaan.