tiistai 29. tammikuuta 2013

Aikakapseleita Pariisissa ja Lontoossa



Törmäsin pari viikkoa sitten vanhaan uutiseen, joka herätti minussa jotain. Sellaisen lapsenomaisen innostuksen, humahduksen vatsanpohjassa, kun käsillä on jotakin todella jännittävää. Uutinen kertoo Pariisissa sijaitsevasta asunnosta, joka on ollut noin seitsemänkymmentä vuotta lukittuna ja koskemattomana. Entisen asukkaan, joka pakeni asunnosta toista maailmansotaa Etelä-Ranskaan, perikunta avasi asunnon oven ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Ja vastassa oli tietenkin pölyinen, runsas ja kiehtova aikakapseli. Tummasävyiset, runsaasti sisustetut, tekstiilejä ja sekalaisia esineitä pursuavat huoneet yhdistettynä nopean lähdön tunteeseen jättävät mielikuvituksen laukkaamaan. Artikkeli löytyi muuten blogimuotoiselta nettisivulta Messy Nessy Chic, josta löytyy paljon muutakin mielikuvitusta stimuloivaa eli lisää aikakapseleita, hylättyjä ja muuten erikoisia paikkoja. Suosittelen tutustumaan!



Eskapismiin taipuvaisena olen aivan innoissani paikoista, jotka henkivät autenttisella tavalla menneitä aikoja. Huomasin tämän taipumuksen jo ollessani lapsi, ja varmaankin siitä syystä olen hakeutunut alalle, joka mahdollistaa työskentelyn historiallisten rakennuksien, valokuvien ja esineiden tutkimisen parissa. Koska todelliseen aikakapseliin en ole vielä päässyt kurkistamaan (lähimmäksi olen päässyt tutkiessani vanhojen rakennusten vinttejä ja kesähuoneita, sekä joissain vanhoissa putiikeissa), hyvin rakennetut kotimuseot vetoavat minuun kovasti. Paras esimerkki tällaisesta kokemuksesta on ehdottomasti Dennis Severs' House Lontoon Spitalfieldsissä, jossa kaikki kirjoitukseni kuvat on otettu. Paikka on hyvin pidetty salaisuus, ja mielelläni suosittelen Lontoon-vinkkejä kyselevälle vierailua sinne, ruuhkaisten järkäleiden kuten British Museumin ja Tate Modernin ohelle.



Dennis Severs' House on ihmeellinen paikka. Se on ja ei ole museo. Amerikkalaissyntyinen taiteilija Dennis Severs loi itse aktiivisesti rakennuksen huoneisiin historiallisen tunnelman siinä asuessaan vuosina 1979-1999, hänen kehittämänsä taustatarina on hugenotti-silkinkutojaperheen koti georgiaanisella ja viktoriaanisella ajalla. Dennis Severs' House ei perustu siis todelliseen, vaan luotuun historiaan. Se on paikka, jossa oikeasti tuntee astuvansa menneeseen ja pysyvänsä siellä koko vierailun ajan. Kokemus ei koostu pelkästään runsaasti sisustetuista ja ihanan sotkuisista huoneista, vaan myös tuoksuista, äänistä, pöydille jääneistä ruoan- ja juomantähteistä, elävässä tulessa kypsyvästä juurespadasta, petaamattomasta sängystä, romahtaneesta välipohjasta, vintillä kuivuvista pyykeistä, hämähäkinseiteistä ja pölystä. Kaikki yksityiskohdat on toteutettu suurella pieteetillä, esimerkiksi valonlähteenä ovat pelkät kynttilät, lyhdyt ja ikkunoista tuleva luonnonvalo. Talossa tuntuu todella siltä kuin sen asukkaat olisivat vain hetki sitten lähteneet ja jättäneet asunnon jälkeensä, vielä elämän lämpö rakennuksessa leijuen. Kokemuksen onnistumiseen vaikuttaa myös ehdoton vaatimus, että kävijät ovat vierailunsa aikana hiljaa. Tunnelmaan pääsemiseksi auttaa, että sisään otetaan vain rajallinen määrä ihmisiä kerrallaan.  Jos menet Lontoossa vain yhteen kohteeseen, valitse tämä! Luvassa on kokonaisvaltainen historiallinen elämys, mielikuvituksellinen aikakapseli.



(Kaikki kuvat kirjoittajan ottamia, älä käytä ilman lupaa.)



maanantai 28. tammikuuta 2013

UMK vs Melodifestivalen


Raflaavasta otsikosta huolimatta en ala ruotimaan meikäläisten uudistuneen euroviisukarsinnan, Uuden musiikin kilpailun eli UMK:n ja naapurin megalomaanisen Melodifestivalenin eroja, sillä ne lienenevät ilmeisiä. Elämme kuitenkin tuota ihanaa aikaa vuodesta, kun euroviisukarsinnat ovat ajankohtaisia. Pidän itseäni jonkinasteisena viisufriikkinä. Se tarkoittaa sitä että suhtaudun Euroviisuihin lämmöllä, rakkaudella ja jopa vakavuudella, kisojen ilmiselvää camp-arvoa unohtamatta. Tosiasia on kuitenkin, että lukuisia hyviä viisuja on jäänyt elämään vuosikymmenten aikana, joina Euroviisuja on järjestetty.

Viisuentusiasmistani huolimatta en seuraa karsintavaiheita aktiivisesti kuin Suomen ja Ruotsin osalta. Oman maan edustuskappale ja siitä kisailu on luonnollisesti kiinnostavaa. Ruotsin Melodifestivalen on taas sen luokan show, että sitä katsoo ihan show'n itsensä takia. Show'n massiivisuus osakilpailuista lähtien on suuruudenhulluudessaan silkkaa ilotulitusta alusta loppuun. Alku- ja välinumerot, sketsit, valot, puvut, yleisön läsnäolo, esiintymislavojen mittakaava - kaikki on suurta ja mahtavaa. Puhumattakaan ammattimaisista, lahjakkaista, luontevista ja vitsikkäistä juontajista (miten tämä voi olla meillä niin vaikeaa?) ja todella hyvästä karsintabiisien tasosta. Liioittelun ja estraditaiteen ystävänä on pakko arvostaa länsinaapurin touhuja euroviisukarsintaprosessissa.

Tänä vuonna Melodifestivalenissa kisailee muun muassa ihastuttava Anna Järvinen ja herkullisen överi ikisuosikkini Army of Lovers. Melodifestivalen-konkareita on tänä vuonna tuttuun tapaan mukana useita, esimerkiksi viime vuodelta tutut huumoriartisti Sean Banan, Soldiers-viisullaan ihastuttanut Ulrik Munther ja viime vuotinen (Loreenin sekä Björn Ranelidin ohella) suosikkini David Lindgren. Mukana on myös vuonna 2009 Snälla, snälla -kappaleellaan täpärästi voittajalle hävinnyt Caroline af Ugglas.

Mikael Saari (kuva: anatom.fi)


Vielä sananen tämänvuotisesta UMK:sta. Monia yllättävän hyviä ja roimasti kehittyneitä esityksiä on joukossa ollut, mutta kaikki kannatusääneni menevät selkeästi yhteen osoitteeseen: Mikael Saarelle, joka pääsi karsintaesityksellään suoraan finaaliin. Tuon lahtelaismiehen We Should Be Through oli heti ensikuulemalta kiinnostava, toiselta kuulemalta tajunnanräjäyttävä ja näennäisestä vaikeudestaan huolimatta todella tarttuva viisu. Arvostan kappaleen rohkeutta olla oma itsensä, se ei kosiskele mitään kaavaa tai olettamusta siitä, minkälainen hyvän euroviisun tulee olla. Tällä itseluottamuksella yhdistettynä tavattoman vahvaan ja karismaattiseen ääneen ei voi mennä metsään. Sovituksen ollessa voimakas ja yksinkertainen, biisiä tukeva ja esityksen pysyessä riittävän yksinkertaisena, valoja ja lava-asetelmaa myöten, on Mikael Saarella kaikki mahdollisuudet menestykseen Malmössä asti. Ja menestystäkin tärkeämpää on saada uusi hyvä biisi ja omaehtoinen, mielenkiintoinen artisti suomalaiselle musiikkikentälle.

UMK:n finaali Espoon Barona Areenalta, jossa Suomen euroviisuedustaja (Mikael Saari!!! Toivokaamme!!) Malmön Euroviisuihin valitaan, tulee Yle TV2:lta lauantaina 9.2.2013 klo 21.


Melodifestivalenin osakilpailuja voi seurata FST5:llä lauantaista 2.2.2013 eteenpäin. Ruotsi valitsee euroviisuehdokkaansa kotikisoihin finaalissa lauantaina 9.3.2013.

lauantai 26. tammikuuta 2013

DocPointin kotimaisia: Viru ja Tavarataivas



DocPointissa on viime päivinä tullut nähtyä pari hyvää kotimaista dokumenttia. Viru - tarinoita hotellista (Taru Mäkelä ja Johanna Onnismaa 2013) kertoo Tallinnan Viru-hotellin vaiheista aina 1960-luvun heräävästä Tallinnan-turismista ja sen myötä kasvaneesta hotellitarpeesta itse rakennusprojektiin ja hotellin arkeen. Rakentamisvaiheessa suomalainen työvoima oli merkittävässä roolissa, ja haastateltavia on löydetty kiitettävästi sekä suomalaisrakentajista ja -turisteista että virolaisista Viruun liittyvistä henkilöistä. Harmi kyllä venäläistä rakennustyövoimaa ei tähän dokumenttiin haastateltu, mutta kuulemma tulossa on virolaisten tekemä sisardokumentti samasta aiheesta, joka saa ensi-iltansa maaliskuussa. Jään odottamaan sitä innolla!


Hotelli Viru symboloi samanaikaisesti valvontaa ja kontrollia sekä toisaalta moderniutta, länsimaisuutta ja kommunikaation mahdollisuutta. Jos portieereina toimi puna-armeijan vanhoja upseereita, talossa toimi aktiivisesti KGB ja samanaikaisesti harjoitettiin suomalais-virolaista kulttuurivaihtoa sukkahousujen ja sifonkihuivien tasolta aina seksikauppaan asti, voidaan sanoa Viru-hotellin olleen poikkeuksellisen kiinnostava tapaus. Elokuvassa oli paljon kiehtovaa arkistomateriaalia hotellin rakentamisvaiheesta ja myöhemmästä elämästä. Nykypäivänä Viru on toimiva hotelli, mutta samalla neuvostoajan symboli ja kuriositeetti KGB-museoineen. Dokumentin tarinat, etenkin 1960-70 -luvuilla matkanjohtajana toimineen Eva Lillen tarkkanäköiset havainnot avasivat uusia inhimillisiä näkökulmia Viru-hotellin historiaan.

Viru - tarinoita hotellista saa teatteriensi-iltansa 1.3.2013.



Tavarataivas (Petri Luukkainen 2012) on ollut viime aikojen tapaus kotimaisella elokuvakentällä. Siinä ohjaaja Petri Luukkainen ahdistuu haalimastaan tavarasta ja tekee radikaalin päätöksen luopua siitä - ainakin väliaikaisesti. Hän pakkaa omaisuutensa vaatteita myöten ja kotinsa irtaimiston varastoon vuoden ajaksi, ja noutaa sieltä yhden tavaran päivässä. Projekti, kuten Luukkainen itse ihmiskoettaan kutsuu, aiheuttaa tietenkin aluksi paljon ihmetystä läheisten piirissä ja myös paljon arkipäivän komiikkaa.

Melko pian Luukkainen toteaa, että hän ei todellisuudessa tarvitse kovin paljoa. Tunne elämän tyhjyydestä juontuu muualta. Päähenkilön isoäiti antaa hyviä jalat maassa -neuvoja. Muutenkin elokuvassa korostuu Luukkaisen lähipiirin merkitys hänen elämässään, jota tavara ei enää määritä. Tyttöystäväkin löytyy kaiken keskellä. Kohtaus, jossa avataan fillarinlukkoa ensitreffejä varten on lyömättömän hauska.



Elokuvaa on kuulemma kritisoitu epäaitoudesta ja siitä että se vaikuttaa liian käsikirjoitetulta. Näitä kommentteja on vaikea ymmärtää elokuvan nähtyäni - tarkoittaako aitous automaattisesti heiluvaa ja tuhnuista kameranjälkeä? Mielestäni oli hyvä ja tyylikäs valinta keskittyä itse aiheeseen eikä päälleliimattuun reality-dokumentaarisuuteen, ja kuvata elokuva jalustoilta staattisesti ja toteavasti.

Varsinaista kulutuskriittistä tai ympäristönäkökulmaa elokuva ei tietoisesti tuo esiin, mutta Luukkainen ei pysty peittämään turhautuneisuuttaan kohtauksessa, jossa hän joutuu viemään tyttöystävänsä hajonneen jääkaapin jäteasemalle - koska sitä "ei kannata korjata". Itselleni ainakin Tavarataivas antoi paljon ajattelemisen aihetta siitä, mitä tarvitsen, millä pärjään, ja mitä edes haluan omistaa.

Luukkainen itse sanoo, että projektivuodestaan hän kaipaa selkeyttä ja helppoutta jonka tavarattomuus toi tullessaan. Sekä lämpöpatteria, jonka vieressä hän ensimmäiset yönsä nukkui, vain päällystakkiin kietoutuneena.

Ennen teatteriensi-iltaansa 1.2.2013 Tavarataivas on nähtävissä vielä DocPointissa sunnuntaina 27.1.2013 Maxim 1:ssä klo 21.

(Kaikki kuvat DocPoint)

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Jäniksenä Varkaudessa



"Haluanko todella elää tällaista elämää, joka on niin tarkasti säädelty kehdosta hautaan?" kysyi ohjaajan kertojanääni elokuvassa Jäniksenä Varkaudessa (Matleena Jänis 2013) . "Paperimiehen pojasta tulee paperimies, insinöörin pojasta tulee insinööri, tuleeko valokuvaajan pojasta valokuvaaja?" Valokuvaajan tyttärestä (ja pojantyttärestä ja pojanpojantyttärestä) tuli elokuvaohjaaja - ja sivutoiminen valokuvaaja. Paikka vaihtuu, mutta ammatti pysyy, tässä tapauksessa. Mutta Matleena Jäniksen koulutovereiden vanhempien liikkeet menivät konkurssiin, autot ja talot myytiin, kun rakennemuutos kouraisi Varkautta.




A. Ahlströmin 1900-luvun alussa perustama sellutehdas oli se yhteinen hiili, jonka ympärille Varkaus kasvoi ja johon kaikki kaupunkilaiset puhalsivat. Seurasi konepaja ja veneveistämö. Tehtaan piipuista noussut savu haisi rahalta. Jäniksen valokuvausliike tallensi tehtaan elämää filmille, mutta vain niinä päivinä kun tehtaan piipuista nousi valkeaa vesihöyryä. Mustasta savusta, saastuneista vesistä ja muista ikävistä asioista ei saanut puhua. Tehtaan toiminta ja sen ympärille muodostuneen yhteisön elämä kuvattiin kuten se haluttiin esittää. Varkaus vastaanotti vieraita kuten presidentti Urho Kekkosen ja Ahlströmin asiakkaita ympäri maailmaa. Klubilla tanssittiin ja syötiin "parhaita ruokia", työntekijän elämä oli selkeää ja turvallista. Kaikkea tätä tallensi Jäniksen valokuvaamo kolmen sukupolven ajan. Säilynyt kuvasto edustaa romantisoitua ja idyllistä yhtenäiskulttuuria - mutta paljon tilaa se ei tehtaan vaikutuspiirissä olleille, käytännössä koko kaupungin asukkaille antanut. Työ, vapaa-aika, opinnot, vanhuus - kaikki oli säädeltyä. Elämä pyöri tehtaan ja työn ympärillä.




Jäniksenä Varkaudessa on mielenkiintoinen ikkuna ohjaajan henkilökohtaiseen suhteeseen kotikaupunkiaan kohtaan, mutta samalla se avaa ajankuvaa suvun, teollisuuskaupungin yhteisön ja oikeastaan koko maan suhteesta vanhan ajan savupiipputeollisuuteen, sekä siihen, mitkä ovat tämän teollisuuden päättymisen seuraukset, kun monet käsiparit jäävät tarpeettomiksi. Nykypäivän kuvat Varkaudesta ovat surullisia. Niissä näkyy se, mikä joskus oli vauras ja eläväinen teollisuuskaupunki.

Jäniksenä Varkaudessa on nähtävillä DocPointissa vielä perjantaina 25.1. Maxim 2:ssa klo 20:45.

(Kaikki kuvat: DocPoint 2013)

Optimistin elämä



Roman Polanski - A  Film Memoir (Laurent Bouzereau 2011) on muodoltaan aika tavallinen henkilödokumentti, mutta erityisen siitä tekee sen kohde, hänen elämänsä poikkeuksellisen dramaattiset käänteet. Ratkaisevassa roolissa Roman Polanskin elämässä on ollut sattuma, että hän tai hänen läheisensä ovat olleet oikeassa - tai väärässä - paikassa juuri tietyllä hetkellä.

Jos pientä Romania ei olisi lähetetty ghetosta oikeaan aikaan turvaan tuttavaperheen luo - hänen elämänsä ei olisi jatkunut.
Jos hän ei olisi rakentanut radiovastaanotinta itse - hänestä ei olisi tullut lapsinäyttelijää, taidekoululaista eikä todennäköisesti elokuvaopiskelijaakaan.
Jos hän olisi valinnut Los Angelesista toisen vuokra-asunnon - hänen puolisoaan ja syntymätöntä lastaan ei olisi murhattu.

Roman Polanski Pianistin kuvauksissa.


Varsovan ghetosta svengaavan Lontoon kautta Hollywood-ohjaaksi. Vaimon raaka murha ja siitä toipuminen. Tuomio alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, maanpako ja median ajojahti, joka sai päätöksensä vasta 2010, jolloin Sveitsi kieltäytyi luovuttamasta Polanskia Yhdysvaltoihin ja julisti hänet vapaaksi mieheksi. Tällaisia poikkeuksellisen dramaattisia käänteitä pitää sisällään yhden menestyksekkäimmän elokuvaohjaajan henkilökohtainen elämä. Kaiken keskellä Polanski on tehnyt kuitenkin jatkuvasti elokuvia, kuten Veitsi vedessä, Cul-de-sac, Vampyyrintappajat, Inho, Vuokralainen, Rosemaryn painajainen, Chinatown, Tess, Katkera kuu, Yhdeksäs portti ja Pianisti.

Polanski kertoo itse elämänsä vaiheista, ilmeikkäästi, innostuen ja toisinaan syystäkin sanattomaksi liikuttuen. Jos vastapuolella ei istuisi vanha, läheinen ystävä Andrew Braunsberg, tätä dokumenttia tuskin oltaisiin tehty. Elokuva filmattiin, kun Polanski oli kotiarestissa Sveitsissä - ehkäpä hän halusi haastattelun avulla sulkea ympyrän 1970-luvulta kummittelemaan tulleen seksiskandaalin osalta. Oman henkilökohtaisen elämänsä ohella hän kertoo elokuvauransa alusta, lapsuutensa ja nuoruutensa ilmeisestä monilahjakkuudesta ja kekseliäisyydestä sekä myöhemmin värikkään ja menestyksekkään filmiuransa etenemisestä.




Kaiken jälkeen Polanski sanoo olevansa optimisti. Hän toteaa perheensä rakkauden ja filmien tekemisen olevan tärkein asia hänen elämässään, ja olevansa tyytyväinen elämäänsä, vaikka tilanne kuvaushetkellä koriarestissa oli vielä epäselvä. Toivottavasti Polanskin optimismi ja työ jatkuu, Polanskin viimeisetkin työt The Ghost Writer ja Carnage ovat nimittäin olleet erinomaisia elokuvia.

Elokuvan Roman Polanski - A Film Memoir voi nähdä DocPointissa vielä sunnuntaina 27.1. Andorrassa klo 21.

(Kaikki kuvat: DocPoint)

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Joutsenlammella

Balettia sen suuremmin tuntemattakin voinen sanoa, että Joutsenlampi on todellinen klassikkobaletti. Se on läpäissyt myös populaarikulttuurin puolella itsensä esiin. Joutsenlammen musiikkiteeman tuntenevat kaikki; kaunis, suureellinen, tunteikas ja haikea Pjotr Tšaikovskin musiikki teokseen on yksi klassisen musiikin tunnetuimmista. Joutsenlampi toimii myös kehysaiheena Darren Aronofskyn Black Swan -elokuvassa vuodelta 2010. Paljon kehuttu ja palkittu, toisaalta ristiriitaisia arvioita saanut elokuva oli itselleni aika kammottava katselukokemus - ei aiheen näennäisen rankkuuden, vaan kertakaikkisen kehnouden ja omaperäisyyden puutteen vuoksi. Elokuvan katsoneiden jyrkästi jakautuneet mielipiteet ovat kyllä hämmentäviä, itse en ylistykseen valitettavasti voi yhtyä. Olin ihmeissäni tarinankerronnan tahmeudesta, henkilöhahmojen epäaitoudesta, liiallisesti alleviivatusta symboliikasta ja etenkin visuaalisesta kierrätyksestä, joka oli liian ilmiselvää ollakseen mielenkiintoista. Esimerkiksi päähenkilön mielen särkymiseen viittaavat murentuvat seinät ja muut kauhuelementit olivat suoraan kopioitu Roman Polanskin Inhosta vuodelta 1965, joka on huikean intensiivinen urbaanin vieraantuneisuuden ja seksuaalisen ahdistuksen sekä klaustrofobinen mielen kontrollin menettämisen kuvaus. No, lopputulos on että en pitänyt Black Swan -elokuvasta lainkaan, jos toiset pitivät, olkoon niin.

Palatakseni itse Joutsenlampi-balettiin, kävin katsomassa sen eilisiltana Kansallisoopperassa. Alleviivaan viimeistään tässä kohdassa, etten ole todellakaan mikään baletin ja tanssin erikoisasiantuntija. Rakkauteni tanssia kohtaan juontuu jo lapsuudesta ja musikaalielokuvien ahkerasta katselemisesta. Kuitenkin tanssi-innostukseni on konkretisoitunut teoiksi vasta aivan viime vuosina, jolloin olen uskaltautunut kokeilemaan itsekin erilaisia tanssilajeja ja päästänyt mieleni kahleet vapaaksi, oppinut että koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää itse. Sama pätee myös tanssin katselemiseen, jostain syystä kävin katsomassa balettiesityksen ensi kertaa vasta viime vuonna - mikä kaunis ja kiehtova, uusi maailma minulle avautuikaan! Ensikokemuksena Bajadeeri oli runsas, eksoottinen ja kiihkeä. Eilen esitetty Joutsenlampi oli herkempi, mutta hyvin tunteellinen ja intensiivinen. Mielettömän kaunis ja tuttu musiikki auttoi tunnelmaan pääsemisessä. Päätanssijat ja joutsenjoukko olivat todella hyviä tehtävissään, samoin kasakkatanssijat ja "käärmenainen" jäivät taitavuudessaan mieleen. Ymmärtääkseni Kenneth Greven koreografia oli hyvin perinteinen, perustuen Petipa-Ivanovin versioon vuodelta 1895. Tämä sopi minulle - tanssi oli ilmaisuvoimaista ja linnun olemuksen vangitsevaa. Eun-Ji Ha Odette/Odile -pääroolissa oli huikean taitava ja vaikuttava esiintyjä.

Baletissa pidän ensinnäkin tanssista - kauniista kehon liikkeistä ja sen hallinnasta. Yksilösuoritusten taitavuus ja ryhmätanssien synkronia ja näyttävyys ovat yhtä lailla vaikuttavia. Toinen tärkeä asia balettikokemuksessa on musiikki, joka luo pohjan tanssitulkinnalle ja vahvistaa siitä välittyvää tunnetta. Puvut, lavasteet ja muut visuaaliset elementit luovat tanssin ja musiikin kanssa yhdessä ikkunan toiseen todellisuuteen, unelmiin, tarinoihin ja tunteisiin. Baletti on suloista eskapismia, dramaattisten tunteiden kirjoa, visuaalista karkkia ja upeita eri alojen taidonnäytteitä yhdessä paketissa. Tuoreen Joutsenlampi-kokemuksen innoittamana alankin suunnittelemaan seuraavaa balettivierailuani.

Kuuntele myös Figaron kiinnostava juttu balettimusiikin säveltämisestä ja baletin kuriositeettiolemuksesta 1800-luvun lopulla ja Tšaikovskin Jousenlammen merkityksestä baletille. Ohjelmassa soitetaan paljon Joutsenlammen ihanaa musiikkia ja se on kuunneltavissa vielä 19 päivän ajan.

torstai 17. tammikuuta 2013

Tärppejä vuoden 2013 DocPoint -festivaalille



Jostain syystä blogini on ajautunut viime aikoina enemmän elokuva-aiheisiin, mutta olkoon niin. Lupaan raportoida myös tulevista muista kulttuurielämyksistä ja ajatuksistani kunhan ne tulevat ajankohtaisiksi. Tällä kertaa luvassa siis vielä elokuvia, tarkemmin sanottuna dokumenttielokuvia. Mainio DocPoint -festivaali on jo yli kymmenen vuoden ajan tuonut nähtäville laajan otannan dokumenttielokuvia sekä Suomesta että maailmalta. Festivaalin elokuvatarjonta on paisunut kiitettävän suureksi, joten sen joukosta löytää kiinnostavia tapauksia, jopa hieman liikaakin - edessä on siis raakaa oman ohjelmiston karsintaa kuten syksyisin Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin kohdalla on tapana. Valinnan vaikeudesta huolimatta nämä festivaalit ovat Helsingin elokuvatarjonnan suola, pääsemmehän tällä tavoin näkemään sellaisia elokuvia, mitä muuten ei koskaan teattereissamme esitettäisi. DocPoint 2013 esittää elokuvia ensi viikon tiistaista sunnuntaihin, ja lipunmyynti on käynnissä, joten aikaa on vielä laatia omaa valikoimaansa.

     Aluna                        

Tämän vuoden reilun kymmenen esityssarjan joukosta nousevat mielenkiintoisimpina esiin muun muassa Higher Ground, jonka alla käsitellään luonto- ja ympäristöteemoja. Esimerkiksi ilmakuvistaan tunnetun Yann Arthus-Bertrandin ja Michael Pitiot'n meren kauneudesta ja toisaalta sen hyväksikäytöstä kertovan Planet Ocean -elokuvan visuaalisuutta on kehuttu etukäteen kovasti. Saman sarjan Aluna (Alan Ereira) kertoo luonnon kiertokulun järkkymisestä Kolumbian rannikolla ja alkuperäiskansan ennustamasta ympäristötuhosta, toisaalta ratkaisuista sen ehkäisemiseksi.

     Men at Lunch

Kaleidoskooppi -esityssarja pitää sisällään nimensä mukaisesti vähän kaikkea jännittävää - itseäni kiinnostavat eniten vahvan historiallisen näkökulman omaavat Men at Lunch (Seán Ó Cualáin) ja Viru - tarinoita hotellista (Taru Mäkelä, Johanna Onnismaa). Ensin mainittu kurkistaa erään maailman tunnetuimman valokuvan taakse ja kertoo siirtotyöläisten todellisuudesta 1930-luvun New Yorkin rakennustyömailla, pilvenpiirtäjien huipulla. Jälkimmäisessä pureudutaan tarinoihin kylmän sodan aikana kahta kansaa yhdistäneessä paikassa - Tallinnan legendaarisessa Viru-hotellissa.

                       Viru - Tarinoita hotellista

Tämä ei ole taidetta -sarja sisältää elokuvia taiteesta ja populaarikulttuurista, aiheina muun muassa rap-musiikki, Anton Corbijn, Roman Polanskin elämä ja elokuvat, Stanley Kubrickin Hohto -elokuva ja performanssitaiteilija Marina Abramovic.

    Jäniksenä Varkaudessa

Suurimmat odotukset itselläni on kuitenkin ehkä kotimaista esityssarjaa kohtaan, sen ohjelmisto vaikuttaa todella laadukkaalta. Aikeissa olisi katsoa ainakin Jäniksenä Varkaudessa (Matleena Jänis), jossa rakennemuutoksen kourissa olevaa teollisuuskaupunkia tarkastellaan paikallisen valokuvaamon linssien lävitse. Laulu koti-ikävästä (Mika Ronkainen) kietoo yhteen maahanmuuttajakokemuksen lahden takana, sukupolvien kohtaamisen ja musiikin yhdistävän voiman. Yleistä kulutuskritiikkiä, vai yksityisiä elämänvalintojako pohdiskeleva Tavarataivas vaikuttaa myös äärimmäisen mielenkiintoiselta dokumentilta, jossa ohjaaja Petri Luukkainen panee itsensä peliin.

 
    Tavarataivas

Sukupolvi (Ilkka Ruuhijärvi, Ulla Turunen) on seurantadokumentti 1970-luvun lopulla syntyneistä, Helsingin Merihaassa aikuisiksi kasvavista lapsista. Itseäni samaan sukupolveen kuuluvana kiinnostaa nähdä miten tutut, mutta taakse jääneet ilmiöt kasvun vuosilta näyttäytyvät elokuvassa.


    Sukupolvi

Paljon muutakin kiinnostavaa löytyy, etsikää omanne, ja kertokaa toki tuonne kommenttiosioon omista valinnoistanne!

Itse raportoin lisää elokuvia nähtyäni.

(Kaikki kuvat: DocPoint)

tiistai 8. tammikuuta 2013

Tell no one


Lattiaan tuijottelu halveksivan tuomarin ja todistajien edessä. Vankijonossa kulkemista julkisesti Bethnal Greenillä. 1930-luvun linja-autoon sulloutuminen, matka tummennettujen ikkunoiden takana tuntemattomaan määränpäähän. Käsky riisuuntua alusvaatteisilleen ja pukea ylleen vankiunivormu. Paljain, märin jaloin asfaltilla vankijonossa kulkemista hyisessä lokakuun illassa. Yksilöstä ryhmän osaksi muuttuminen. Yllätyksiä yllätysten jälkeen. Haluaisitko kokea tämän vapaaehtoisesti? Maksaisitko siitä? Nämä hurjalta kuulostavat tapahtumat ovat saaneet ilta toisensa perään loppuunmyytyjä yleisöjä, tai paremminkin – osallistujia.


Secret Cinema on Lontoosta lähtöisin oleva nerokas elokuvaelämys, joka sopii yllätysten, kokemusten ja elokuvien ystäville. Rohkea seikkailuhenki lienee edellytys, vaikka tuskin aiemmin osallistujia on laitettu näin alttiiksi kuin viimesyksyisessä The Shawshank Redemption -esityksessä. Secret Cineman ideana on järjestää elokuvanäytäntöjä elokuvasta, jota ei ennalta kerrota yleisölle. Salaisuus halutaan säilyttää mahdollisimman hyvin, sillä näytösiltoja on useita. Siksi kävijöihin vedotaan infosähköposteissa ennen esitystä: "Tell no one". Salaisuuden säilyttämisen turvaamiseksi myöskään kuvaaminen ei ollut sallittua osallistujille, kaikki henkilökohtaiset tavarat ja tässä tapauksessa myös vaatteet tuli jättää säilytykseen.


Secret Cinemassa kyse ei ole kuitenkaan pelkästään elokuvan katselusta, vaan se on kokonaisvaltainen osallistava kokemus, joka lähentelee liveroolipelaamista. Ideana on kuitenkin se, että kaikki, mitä eteen tulee, on yllätystä ja odottamatonta. Valmistautua ei voi, muuten kuin juuri ennen näytöstä sähköpostitse annetuissa ohjeissa neuvotaan. Secret Cinema on tuottanut näytöksiä vuodesta 2007 lähtien Lontoon alueella. Kaiken takana on Future Cineman perustaja Fabien Riggall. Salaisia elokuvia ovat olleet muun muassa Funny Face, Ghostbusters, Blade Runner, Arabian Lawrence, Yksi lensi yli käenpesän, The Red Shoes, Prometheus ja viimeisimpänä tuotantona The Shawshank Redemption (Frank Darabont 1994), joka on suomeksi tunnettu nimellä Rita Hayworth – Avain pakoon. Vahvan teeman kuten sci-fi tai baletti, ja selkeän epookin omaavat elokuvat taitavat olla mielekkäimpiä toteuttaa, siksi niitä lienee suosittu elokuvavalinnoissa.


Jokaisen elokuvan yhteydessä on tarjolla elokuvan teemaan liittyvää oheistoimintaa, jota vetävät näyttelijät ja vapaaehtoiset. Esimerkiksi Shawshank Redemptionissa osallistujat kuljetettiin oikeudenkäynnin ja bussiajelun jälkeen Hackneyssa sijaitsevaan vanhaan katoliseen poikakouluun, joka muistutti erehdyttävästi oikeaa vankilaa. Vangeille oli kymmenkunta erilaista toimintapistettä, johon heitä aluksi aktiivisesti ohjattiin, mutta pelin hengen tajuttuamme ymmärsimme, että myös oma aktiivisuus palkitaan, ja aloimme tutkia ympäristöämme aktiivisesti ja hakeuduimme tapahtumiin myös oma-aloitteisesti. Tarjolla oli muun muassa sairastuvan psykologisia testejä, kynttilän valantaa ja muita käsitöitä, pyykin viikkausta pesulassa, papuateria ruokalassa ja liikuntatunti vankilan pihalla. Lisäarvoa toi, että näihin toimintoihin oli ujutettu mukaan hyväntekeväisyyttä. "Vankien" näytösiltoina pajoissaan valmistamat joulukortit, kynttilät ja huoneentaulut myytiin jälkikäteen, ja osa niiden tuotoista meni valittuihin hyväntekeväisyyskohteisiin. Samoin vankilan kirjastossa oli järjestetty mahdollisuus kirjoittaa vetoomuksia todellisten poliittisten vankien vapauttamiseksi PEN Internationalin toimesta.


 (Kuva: http://www.secretcinema.org/newsletter/XIX/newsletter-image-top.jpg)


Vankien ruoka- ja juomahuollosta vastasivat vankinäyttelijät, joiden avulla sai ”diilattua” itselleen syötävää ja juotavaa alussa hankittua ”kirjastokorttia” vastaan. Vankilassa oli myös erittäin viehättävä kirjasto, jossa vangit pitivät salakapakkaa. Jopa elävää musiikkia saimme kokea aika ajoin. Mainittavaa on se, kuinka nopeasti juonesta pääsi kiinni, ja eläytyminen oli suorastaan pakollista, niin uskottavasti vanginvartijat näyttelivät roolinsa, amerikkalaista aksenttia ja näyteltyjä rangaistuksia myöten. Muutaman tunnin aikana, jolloin oli toiminnallista ohjelmaa (aika kului kuin siivillä, kiinnostavaa tekemistä oli jatkuvasti), ehdin seuralaisieni kanssa selvästi jo hieman laitostua. Ymmärsimme siis pelin hengen, osasimme vältellä tiettyjen vanginvartijoiden katseita, salakuljettaa juomiamme, veljeillä huomaamattomasti ja ymmärtää pitää asiallisen ja nöyristelevän ulkokuoren vartijoiden kanssa asioidessamme. 


Elämyksen onnistumisen edellytys on tarpeeksi suuri tuotanto, jolloin lavasteista ja kokonaisuudesta saa tarpeeksi uskottavan tapahtumapaikan ja epookin kannalta. Tarpeen on myös riittävän paljon osallistujia, hyvät näyttelijät, tarinaan sopiva lokaatio ja hyvin valittu elokuva. Lontoon kaltaisessa suurkaupungissa tällainen suurten volyymien yleisön mukaan saaminen, ja sitä myötä suurten ja uskottavien tuotantojen tekeminen on mahdollista. Idean voi toki viedä pienemmillekin paikkakunnille, mutta toki vaatimattomammin, tai lippujen hinta kohoaisi kohtuuttomaksi. Lisäksi pienemmissä kaupungeissa näytöspaikan salassapitäminen olisi myös vaikeampaa.


Näytellyn vankilakapinan jälkeen pääsimme vihdoin katsomaan illan elokuvaa, jonka olimme illan aikana päätelleet olevan The Shawshank Redemption. Yksi unohtumattomimpia hetkiä oli täydellisesti ajoitettu olutpullojen tarjoilu kesken elokuvan, täsmällisesti samaan aikaan kohtauksen kanssa, jossa kattotöissä olleet vangit saavat palkkio-oluensa ja tuntevat hetkellistä vapauden tunnetta laitoksessa. Jopa elokuvan päättymisen jälkeen ohjelma jatkui, joten tunnelma ei päässyt latistumaan, vaan elämys vietiin loppuun asti. Vangit vapautettiin, ja kunhan olimme taas omia itsejämme, kysyimme pihalla päivystävältä vanginvartijalta, missä oikein mahdamme olla. Saimme tietää, että olemme Hackneyssa, ja hyvät ohjeet bussipysäkille. Minä ja seuralaiseni vietimme mahtavan illan ja saimme kokea yhden unohtumattomimmista elämyksistämme. Koko illan tunsimme olevamme kuin aikakoneella vietyinä johonkin toiseen todellisuuteen.


The Shawshank Redemptionin salaiset näytökset loppuivat joulukuun alussa, joten aiheesta on jo luvallista kertoa ja kirjoittaa. Tapana on myös järjestää muutama näytös samasta elokuvasta jälkikäteen, jolloin uudet osallistujat tietävät jo elokuvan ja pelin hengen. Jos siis ei ole rohkeutta astua täysin tuntemattomaan, voi elämyksestä nauttia jälkikäteen, tosin ilman yllätysmomenttia. Näitä jälkinäytöksiä tehdään uskoakseni myös taloudellisista syistä, sillä tuotanto oli niin valtava ja näyttelijöitä niin paljon, että sen tekeminen on varmasti hyvin kallista. Muuta elokuvien oheisohjelmaa ovat olleet muun muassa Secret Restaurant ja Secret Hotel. Seuraava Secret Cinema järjestetään huhtikuussa Lontoossa, Ateenassa ja New Yorkissa. Jos rakastat seikkailua ja elokuvia, suosittelen lämpimästi!

Myös Elina Hakanen on kirjoittanut Mondon blogiin kokemuksestaan The Red Shoes -elokuvassa.

Oletko itse osallistunut Secret Cinemaan tai vastaavaan tilaisuuteen ja mitä pidit?

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Koruja Mondeenin mieleen

Korjaamon joulumarkkinoilla vuoden lopulla vierailtuani totesin tarjolla olevan useammankin myyntipöydän edestä koruja. Kuitenkin useiden joukossa vain yksi kiinnitti huomioni ja sai esteettisen hyväksyntäni, oikeammin sanottuna täyden ihastukseni. Tämä on harvinaista, sillä korumakuni on melko vaativa, ja näen todella harvoin (jos koskaan) inspiroivia koruja, vaikka korutarjonta on nykyisin todella laaja. Koruissa arvostan laadukkuutta, kiinnostavien ja aitojen materiaalin käyttöä sekä tyylikästä vintage-henkeä.

Ihastukseni herättäneen myyntipöydän takana olivat Miia Magia ja Fine Van Brooklin. Ihastuttavien nimien käsissä syntyy kauniita, persoonallisia ja modernin tyylikkäällä tavalla vintage-henkisiä koruja. Miia Magian korut ovat ihanan yksinkertaisia idealtaan ja hivenen fetissihenkisiä kaulapantoineen. Materiaalina on vetoketjujen lisäksi esimerkiksi peilinpalaset discopallo-hengessä, pakko arvostaa!

 (Kuva: http://miiamagia.com/img/design/611.jpg)

Fine Van Brooklin, Mika Waltarin romaanihahmolta nimensä lainannut korujen valmistaja taas ammentaa 1900-luvun alun art nouveausta 1920-luvun art decoon, käyttäen materiaalinaan perinteisemmin kiviä. Fine Van Brooklinin korut ovat hengästyttävän kauniita, väriharmonioiltaan täydellisiä ja hyvällä tavalla vanhoja aikoja henkiviä, kuitenkin kiinni tässä päivässä.

(Kuva: http://img0.etsystatic.com/000/0/6405631/il_570xN.332090212.jpg)

(Kuva: http://img2.etsystatic.com/004/0/6405631/il_570xN.385581134_onx8.jpg)


Jutun alussa olevien linkkien takana on lisätietoa näistä mainioista korunvalmistajista.

lauantai 5. tammikuuta 2013

The Great Gatsby

Visuaalista herkkua on luvassa, kun The Great Gatsbyn uudelleenfilmatisointi saa ensi-iltansa toukokuussa. Elokuvahan perustuu S. Scott Fitzgeraldin romaaniin vuodelta 1925, joka on suomennettu nimellä Kultahattu. Lempiromaaneihini kuuluva Kultahattu kertoo yksinäisen, surullisen ja upporikkaan Jay Gatsbyn rakkaudesta Daisya kohtaan, tapahtumapaikkana 1920-luvun Long Islandin huvilamiljöö ja New Yorkin kaupunkielämä. Aiheesta on tehty useampiakin elokuvasovituksia, tunnetuin lienee 1970-luvun versio, jossa Robert Redford ja Mia Farrow näyttelevät pääosia. Harmikseni en ole sitä koskaan nähnyt. Siksi olen erityisen innoissani että tulevassa elokuvassa pääosissa on epookeissakin kunnostautunut Leonardo DiCaprio ja super-ihana Carey Mulligan, suurelle yleisölle tuoreehko kasvo, jonka näyttelijänlahjat vakuuttivat minut ainakin elokuvissa The Education ja Never Let Me Go (Ole luonani aina).


                                 (Kuva: Filmikamari)


Elokuvan on ohjannut muun muassa 1990-luvun Romeo ja Julian sekä Moulin Rougen takana oleva Baz Luhrmann, jonka suureellinen tyylitaju ei ole vakuuttanut minua aiemmin. Siksi onkin jännittävää, miten hän tulkitsee Gatsbya. Trailerin perusteella elokuvan art deco -henkinen yliampuva estetiikka kuitenkin toimii, ja onkin todellista visuaalista herkkua olematta niin överiä ja tyylitöntä kuin aiemmissa näkemissäni Baz Luhrmannin ohjauksissa. 1920-luvun ylellistä elämää tulkitsevat tyylipiirteet puvustuksessa ja lavasteissa näyttävät todella autenttisilta ja pieteetillä rakennetuilta. Toivon mukaan lopputulos on hyvä, jään odottelemaan ensi-iltaa ja palaan arvioineni asiaan myöhemmin.

(edit. 7.5.2013: vanha kuva ei toiminut, kuva vaihdettu)

Enemmän glamouria!


Muistutus Matti Myöhäisille, että Helsingin kaupunginmuseossa kesällä avautunut näyttely Enemmän funkista, Reino! on avoinna 13.1.2013 asti, vielä on siis aikaa vierailla! Näyttely on kiehtova aiheeltaan ja kerrassaan virkistävä toteutukseltaan. Sain näyttelyvierailulla aimo annoksen eskapismia ja glamouria pelkästään astumalla näyttelytilaan.

Huomasin ilokseni, että uudessa näyttelyssä Sofiankatu 4:n upea interiööri oli otettu paremmin haltuun ja näyttelyrakentaminen teki sisätilalle paremmin oikeutta, kuin vanha perusnäyttely Horisontissa Helsinki, joka ehti olla paikalla vuosia. Edellinen näyttely perustui pitkälti suuriin kaksikerroksisiin vitriineihin, jotka oli sijoitettu pääsalin keskelle siten, että ne muodostivat vitriinikierroksen sekä alakertaan että yläkerran parvelle. Vahinko tässä asettelussa oli se, että vanha tavaratalomiljöö, entinen Stockmannin kauppahuone 1920-luvulta avoimine keskihalleineen oli peitossa eikä tilan kokonaisuutta voinut käsittää vitriinien peittäessä näkyvyyden. Tästä oli selvästi viisastuttu, kun Enemmän funkista, Reino! -näyttelyä oltiin alettu suunnitella. 
 
Reino-näyttelyn perusidea liittää elokuvat, Helsingin ja designin yhteen, onhan näyttely osa World Design Capital 2012 -teemavuotta. Näyttelyssä designia lähestytään elokuvien kautta. Tarkastelun kohteena ovat niin arkkitehtuuri, interiöörit, lavasteet, puvustus, kalustus kuin pienesineetkin, jotka kaikki osaltaan tekevät elokuvan rakentamasta illuusiosta kokonaisen. Näyttely jakautuu osastoihin elokuvien avulla. Kullakin elokuvalla tai elokuvasarjalla on oma pääplanssinsa, joka esittelee elokuvan juonen, sekä siihen liittyviä faktoja kuvauspaikoista ja elokuvaan vaikuttaneista tyyli-ihanteista. Seinillä tekstiä on ihailtavan vähän, sillä laaja kuvamateriaali puhuu puolestaan, onhan kyseessä vahvasti visuaalisuudesta ammentava näyttely. Monin paikoin oli myös laitettu esiin elokuvan hengessä toteutettu kalustusasetelma tai muuta kontekstiin kuuluvaa esineistöä. 

Päätila, kaksi kerrosta korkea halli keskellä näyttelytilaa oli otettu mainiosti käyttöön asettamalla ensimmäiseen kerrokseen sekä autenttisia elokuvissa käytettyjä naisten iltapukuja, että elokuvista ja niiden epookista innoituksensa saaneita uustuotantoa olevia iltapukuja. Myös suuret stillkuvaplanssit elokuvista ja korkealla katossa roikkuvat kristallikruunut ja autenttiset elokuvateatterien valaisimet istuvat kokonaisuuteen hienosti. Päähallissa taustalla pyörii nonstoppina otteita tilassa esitellyistä elokuvista. 1920-lukulainen loistelias ja hyvin säilynyt tavaratalointeriööri pylväineen ja portaikkoineen korostaa elokuvatähtiin liittyvää glamoröösiä vaikutelmaa. Samoin tilan syvän punainen väritys tuo mieleen ylellisyyden ja toisaalta vanhojen elokuvateattereiden intiimin ja hohdokkaan tunnelman. 

Näyttely etenee mielestäni viisaasti kronologisesti, siten designin ja sisustustyylien kehityksestä, toisaalta kotimaisesta elokuvateollisuudesta kertovasta, rinnalla kulkevasta tarinasta saa  parhaan käsityksen. Alakerta keskittyy 1930-lukujen elokuviin, yläkerran parvella siirrytään 1940-luvulta 1960-luvun alkuun. Yläkerrassa on esillä myös filmitähtiin liittyvää esineistöä, kuten Regina Linnanheimon asuja, kirjeitä ja muuta omaisuutta. Samoin varhaista tähtikulttia käsitellään esimerkiksi filmitähtipaperinukkien kautta. Vaikuttavinta lienee kuitenkin jo 1960-luvulla puretun Kinopalatsin pääovet, jotka on tuotu näyttelytilaan. Samoin elokuvakatsomon penkit ja vanha valomainos toivat myös elokuvan katsomiskokemuksen näyttelyn aiheeksi, olihan ennen television yleistymistä elokuvateattereissa käynti hyvin yleistä, ja elokuvateatterit tärkeitä, käytettyjä ja rakastettuja kaupunkitilan osasia. Nykyisten multiplex-teattereiden aikana on ilo muistaa pienten teattereiden intiimiä ja omaleimaista tunnelmaa.

Sivuhuoneessa mennään näyttelyn tuoreimpaan antiin, 1960- 1970-lukujen elokuviin, jo modernistisempiin, futuristisempiin ja surrealistisiin tunnelmiin sekä sisältönsä että muotokielensä ja designinsa puolesta. Esitellyissä elokuvissa myös yhteiskunnallinen kantaaottavuus tulee esiin, ja sen vuoksi on luontevaa, että tilaksi on valikoitunut pelkistetympi tila pääsalin vierestä. Harmillisesti jo vuosia Sofiankatu 4:n kiinteistöä vaivannut kattovuoto-ongelma oli taas ajankohtainen, sillä sivuhuoneen takaosa oli jälleen suljettu vesivahingon vuoksi. Muutaman elokuvan esittely jäi siis minulta näkemättä, mutta hieman vajavaisenakin näyttely antoi kattavan kuvan designista kotimaisissa elokuvissa aina Stockmannin tavaratalon art decon ja uusasiallisuuden tunnelmista putkihuonekalujen, Komisario Palmu-elokuvien 1920–1930 -lukuisen epookin kautta 1960-luvun pastillituolien värittämään futuristiseen maailmankuvaan.

Näyttely yhdistää ihailtavalla tavalla elokuvan ja kotimaisen elokuvateollisuuden historiaa ja kehitystä, yhdistäen sen nerokkaasti designiin ja tähtikulttiin, mukanaan ripaus nostalgiaa, olematta kuitenkaan sentimentaalinen. Esimerkkielokuvien arkkitehtuuri, interiöörit ja puvustus olivat huolella valittua, tietoisesti korostunutta ajankuvaa, joka tarjoili mallia suuresta maailmasta ja sen muotivirtauksista. Tämän kuvitteellisen maailman esittelyssä ja analysoinnissa näyttely onnistui mielestäni erinomaisesti. Samalla näyttely avasi kuin sivulauseessa ja huomaamatta kontekstia kulloiseenkin aikakauteen ja sen ilmiöihin sekä suomalaisen filmiteollisuuden vaiheisiin ja tekijöihin. Tekijälähtöisyys korostui näyttelytekstien lisäksi laminoiduissa lisätietolehtisissä, jotka kertoivat laajemmin esimerkiksi tietyn ohjaajan tai lavastajan työstä. Näyttelyssä tuotiin hyvin ilmi, että Suomessa elokuvateollisuus oli ennen television aikakautta todellakin teollisuutta, ja mitä merkittävimmissä määrin taidokasta käsityötä taustallaan vaatinutta toimintaa. Itselleni suuri osa esitellyistä elokuvista oli varsin tuttuja, joten nämä lisätietolehtiset ja filmiteollisuuden sivuaihe toivat kaipaamaani lisäsisältöä. Hyvää oli se, että halutessaan erilaiset museovierailijat saavat vain kävellä tilan lävitse, ja nauttia kuvista ja tunnelmasta, ja toisessa ääripäässä tietoa oli saatavissa hyvinkin paljon. Näyttely, sen rakenne ja asettelu ei siis asettanut paineita ”oikeaan tapaan” tutustua näyttelyyn. 

Jokaisessa näyttelytilassa teeman mukaisesti pyörineet elokuvanäytteet herättivät näytteillä olleet stillkuvat, kalusteet ja esineet henkiin, ja mahdollistivat viipymisen näyttelyssä halutessaan hyvinkin pitkään. Helsingin kaupunginmuseoon on vapaa pääsy ja Enemmän funkista, Reino! -näyttely vielä reilun viikon avoinna, joten suosittelen lämpimästi vierailua hienosti rakennettuun elokuvan eskapistiseen maailmaan.