torstai 25. huhtikuuta 2013

Helsingin juhlaviikkojen ohjelmisto 2013



Eilen sitten julkaistiin elokuisten Helsingin juhlaviikkojen ohjelmisto. Tarjolla on kyllä taas todella kiinnostava ja monipuolinen valikoima eri taiteenlajeja, ja löysin useita juttuja, joita haluaisin käydä katsomassa. Esittelen tässä muutamia tapahtumia ja esityksiä, joista innostuin. Lajittelin ne teemoittain, että megalomaanista listausta olisi mukavampi lukea.

Teatteri

Kristian Smedsin kirjoittamalta, Dostojevskin Rikokseen ja Rangaistukseen pohjaavalta Sonjan monologilta Sad songs from the heart of Europe odotan suuria tunteita.


Raoul. Kuva: Richard Haughton.







Poikkitaiteelliset

Raoul
Surrealistista sirkusta!

Riehakkaat mykät
Koululaisten sävellyksiä Chaplinin varhaisiin mykkäelokuviin Orionissa.


Reddress. Kuva: Kate Elliott.




Reddress
Mitä kaikkea Aamu Songin kehittämä Reddress on? Ainakin pukusuunnittelua, arkkitehtuuria, muotoilua, esiintymispaikka, katsomo, olotila, turvallinen kolo, yhteisöllinen kokemus...
Olen pitkään haaveillut pääseväni sukeltamaan reddressin taskuihin, ja Pekka Kuusiston kuratoimassa ohjelmistossa kiehtoo eniten Jori Hulkkosen ja Juho Paalosmaan elektropopduo Sin Cos Tan, vanhan musiikin ilta Mari Palon kanssa sekä Yonan, Samuli Kosmisen ja Jukka Perkon jo viime vuoden Flow'ssa vakuuttanut Unela.


Helsinki-triptyykki/Viirus-teatteri. Kuva: Aarne Tapola.






Theatre goes movies: Helsinki-triptyykki
Jarmo Lampelan, KOM-teatterin, Ryhmäteatterin ja Viirus-teatterin yhteistyönä syntyneet Helsinki-aiheiset leffat on aivan pakko nähdä! Parasta, että näitä näytetään teattereiden omissa tiloissa eli vanhoissa leffateattereissa.


Musiikki

Soiva kaupunki
Soitinpuisto tuulen tahdissa Kaivopuistossa, barokkimusiikkia makuuasennossa Kaupungintalolla ja iltasoittoja kaupungin torneista. Kuulostaa kesäisen helpolta ja huolettomalta tavalta nauttia musiikkia kaupungissa!

Viapori Jazzin ohjelmistosta kiinnostavia poimintoja ovat Tuomon ja Emma Salokosken epäilemättä ihana Burt Bacharach -ilta ja Teppo Mäkysen Teddy and the West Coasters.

Valistuksen ajan orkesteri sukeltaa vaihteeksi 1800-luvun romantiikkaan.



Surrealismia ja silmänlumetta. Valokuvan julkasisija: B.K.L., Ranska.


Taide

Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun valokuvakorteissa
Suomen valokuvataiteen museossa on esillä old shool -kuvankäsittelyä, kollaasia ja illuusioita 1900-luvun postikorttitaiteessa. Pakko nähdä!

Taidetta Tullaamoon
Kalasatama, tyhjä varastorakennus, nuoria taiteilijoita kesäduunissa - can't go wrong.



Kiss & Cry. Kuva: Marteen Vanden Abeele.


Elokuvat

Reaaliajassa minilavasteesta valkokankaalle heijastettava Kiss & Cry on varsinainen tapaus ja yhteistyöesitys Espoo Cinén kanssa.

Walt Disneyn Fantasia kinokonserttina täyttäisi haaveet tämän äärimmäisen kunnianhimoisen ja psykedeelisen animaation näkemisestä säestyksen kanssa.  Harmi vaan, että episodeja on pätkitty sieltä täältä ja myös uudemmista versioista, eli alkuperäistä kokonaisuutta ei ole nähtävillä. No, mielenkiintoista joka tapauksessa.

Leffapiknik Kansalaistorilla, ohjelmisto julkistetaan elokuussa.


Huvila-teltta

Kalliosta rakkaudella -ilta tarjoaa kirjailijavieraiden lisäksi muun muassa hiljattain Kallio-teemalevyn julkaisseen Dalindèon musiikkia.

Timo Lassy Bandin hikinen jazz sopii varmasti mielettömän hyvin Huvilan elokuiseen iltaan.

Timo Lassy Band. Kuva: Junnu Lusa.




Ihanaa kun kesä lähenee, ja festarien tarjontaa aletaan julkistaa. Luonnollisesti aika eikä rahapussi kestä ihan tätä kaikkea, joten karsintaa ja harkintaa tulee harjoittaa. Onneksi suuri osa juhlaviikkojen tapahtumista on kuitenkin aina ilmaisia, joten spontaanimpiakin lähtöjä juhlaviikoille lienee myös tiedossa.

Löysitkö sinä jotain kiinnostavaa, mikä on kuuminta juhlaviikkojen tämänvuotisessa ohjelmistossa?

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Poliakoffin paikat

Tänään on luvassa ihanaa Teema-herkkua eli pitkästä aikaa Stephen Poliakoffin tv-elokuva Edistyksen hinta! Yle Teemahan on kunnostautunut Poliakoffin esittämisessä viime vuosina ja suuri kiitos siitä. Stephen Poliakoff on englantilainen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja käsikirjoittaja, jonka usein itse käsikirjoittamia tv-elokuvia yhdistää yleensä vahva paikkaan, usein yksittäiseen rakennukseen liittyvä teema. Poliakoffin elokuvissa paikat ja rakennukset saavat usein yhden pääroolin aseman pelkän tapahtumien kehyksen sijasta. Historia, ihmissuhteet ja koko draama kietoutuvat niiden ympärille. Esimerkiksi Ystävät ja krokotiilit, Vuoden 39 salaliitto, Sukupuu, Arvoitusten talo, Lumottu Mary ja Talonvaltaajat liittyvät rakennuksiin, joilla on suuri merkitys tarinan kannalta. Poliakoffin näkökulma, jossa arkkitehtuuri saa suuren merkitykseen osana draamaa, on kiehtova etenkin kaltaiselleni arvoitus-, rakennus- ja historiafriikille. Poliakoffin kertomuksissa liikutaan usein pitkällä historiallisella aikajanalla, ja niissä käsitellään sukujen salaisuuksia ja kipupisteitä sekä muistamisen ja unohtamisen teemoja.

Onko kukaan muu hurahtanut Poliakoffiin?

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Faux

Viime aikoina on käytetty muutama puheenvuoro elokuvakritiikistä, ja esimerkiksi esitetty vaatimus että elokuvakriitikon tulisi olla elokuva-alan ammattilainen. Itse en näin sisäsiittoista näkökulmaa pidä järin hedelmällisenä, vaan olen ennemminkin Kalle Kinnusen linjoilla asiassa. Yleissivistys on toki ehdoton vaatimus kaiken taiteen ja kulttuurin arvioinnissa ja siitä keskusteltaessa, mutta tärkeää on myös välittää, minkälaisia tunteita teos kokijassaan herättää. Mieluusti tosin toisin sanankääntein kuin "tää oli tosi hyvä/kauhee vaikka en mä kyllä tiiä miksi".

Vaikka itsekin kirjoittelen näkemistäni elokuvista ja muista kulttuuri- ja taide-elämyksistä, ei kirjoituksiani kritiikeiksi voi kutsua. Ensinnäkin, jos en pidä jostain teoksesta ollenkaan, luultavasti en edes tuhlaa omaa tai muiden aikaa kirjoittamalla siitä. Kirjoitan mielelläni kannustavaan, en latistavaan sävyyn, joten karsinta syntyy jo siinä vaiheessa, kun päätän tartunko näppikseen vai en. En koe myöskään pelkästään esitteleväni teoksia, koska tuon esiin myös henkilökohtaisia tuntemuksiani niihin liittyen. Siksi kirjoituksiani voisi kai kutsua kokemuksiksi.

Nyt seuraa siis nykytanssikokemus, jonka koin eilen. Nykytanssi on minulle vieraammaksi jäänyt kulttuurin alue, johon olen alkanut tutustumaan pikku hiljaa. Viime viikolla ensi-iltansa sai Alpo Aaltokoski Companyn tanssiteos Faux. Kävin jo viime syksynä katsomassa Aaltokosken Kancheli-trilogian ja innostuin nykytanssista taidemuotona. Minulla on myös ollut ilo olla kuluvan alkuvuoden aikana Aaltokosken nykytanssiopissa, joten pystyin edes aloittelijan elkein tulkitsemaan teoksen liikekieltä ja samaistumaan siihen henkilökohtaisemmin.




Faux'n teemat pyörivät nimensä mukaisesti keinotekoisen ja aidon suhteen ympärillä. Myös peittämisen ja paljastamisen aihe oli esillä, sekä ihmiskehon keino-osat erityisesti kahdessa ensimmäisessä osassa, joissa teknologialla, protetiikalla ja apuvälineillä oli suuri rooli kokonaisuudessa. Nykytanssissa on hauskaa ja haastavaa tasapainottelu sen välillä, heittäytyykö tunteidensa vietäväksi vai pyrkiikö ylitulkitsemaan ja järkeistämään teoksen sanomaa ja sisältöä. Tälläkin kertaa viihdyin molemmilla puolilla. Faux'n ensimmäisen osan kyborgit lisäkalloineen liikkuivat kuin ohjelmoituina, robottimaisesti, nukkemaisesti, jäykästi ja tahdottomasti. Ikään kuin heidän ohjelmoinnissaan olisi tapahtunut virhe. Tummat narisevat nahka-asut, ruumiillisuus kytkettynä teknologiaan ja rajoitettu liike luovat dystooppisen kuvan. Isolaatioita ja pysähdyksiä, yksi askel eteen tarkoittaakin kolme taakse. Täysin odottamatta, kuin ohjelmointivirheen seurauksena yksi hahmoista äityy hetkeksi jopa nopeisiin charlestonaskeliin. Toisinaan he nostavat joukkona käsivarret eteensä ja nojaavat rituaalinomaisesti taakse. Itsestään avautuvat ja sulkeutuvat lisäpään naamiot paljastavat jotain, mutta eivät kaikkea. Muuttuvatko hahmot inhimillisemmiksi tai vapaammiksi naamion auetessa? Kuka ohjailee naamioita?

Toisessa osassa protetiikka on kasvattanut mies- ja naishahmolle liioitellut lisäraajat, joita ylpeinä esitellään ja hyväillään. Toispuoleinen pitkä raaja vaikeuttaa liikkumista, mutta korostaa sukupuolisuutta. Visuaalisesti ja liikekielen kannalta apuvälineet ovat todella kiehtovia. Löytyy uusia tapoja liikkua, poseerata ja esitellä kehoaan - ja sen jatketta, koomisuuteen asti. Olin näkevinään tässä osassa humoristista kritiikkiä tarpeetonta kehonparantelua kohtaan, sitä kohtaa jossa ylitetään tarpeellisuuden, hyvän maun ja epäkäytännöllisyyden raja. Lopulta mies ja nainen kohtaavat toisensa ja ryhtyvät kiihkeään paritanssiin, jossa lisäraajan avulla päästään toista lähemmäs, ja saadaan partneri todella suljettuun otteeseen. Kuitenkin pariskunta päättää luopua ylimääräisistä raajoistaan ja vihdoin he yrittävät tanssia puhtaina kehoina. Jostain syystä kommunikaatio katkeaa ja he toistavat rahisevan ja tökkivän äänilevyn liikettä ja lopulta kadottavat toisensa.




Viimeisessä osassa liikutaan elokuvamaisissa tunnelmissa. Hidastettuina, kuin Lars Von Trierin Melancholiassa, jossa vakiintuneet luonnonlait eivät enää päde, kuusi hahmoa liikkuu eteenpäin. Tällä kertaa heillä ei ole enää ylimääräistä teknologiaa yllään. Ensin he ovat yksi ryhmä, seuraavaksi muodostuu kaksi ryhmää, jotka katsovat toistensa ohi, eivätkä kommunikoi lainkaan vaikka toistavat samaa liikettä. Äkkiä he kuitenkin löytävät omat väkinäiset ja pakotetut liikkeensä ja touhunsa, kuten ensimmäisessä osassa. Mikä heitä liikuttaa? Onko se aivan lopuksi ilmestyvä lähes paljas, korostetun fyysinen hahmo, sulavan voimakkaasti liikkuva ihmiskeho? Ruumiillisuus, joka rautaisella teknokourallaan ohjailee muita?

Faux teki minuun suuren vaikutuksen, ei pelkästään koreografiansa ja vaikuttavan tanssinsa puolesta, vaan liikkeen, läsnäolon, teknologian, äänisuunnittelun ja puvustuksen luoman kokonaisilluusion vuoksi. Suosittelen lämpimästi! Viimeiset kolme esitystä tämän viikon perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina.

Alpo Aaltokoski Company: Faux. Mediakeskus Lume, 21.4.2013 asti. Lipputiedot täältä.

(Kaikki kuvat: Marko Mäkinen)

torstai 4. huhtikuuta 2013

Kohtauksia, asetelmia ja ratikoita



Piipahdin Korjaamolla katsomassa mitä näyttelyitä siellä on meneillään. Pidän Korjaamon toiminta-ajatuksesta, siellä on niin monenlaista toimintaa, että on todella matala kynnys mennä katselemaan  esillä olevia taidenäyttelyitä, Korjaamo Shopin tai siellä kulloinkin olevan pop up -shopin tarjontaa tai vaikka istahtaa lounaalle, kahville tai lasilliselle. Toiselta puolelta Korjaamoa löytyy Ratikkamuseon näyttely, jossa ihastuttavat vanhat vaunut vievät matkalle menneiden vuosikymmenten Helsinkiin ja raitiovaunujen eläväiseen historiaan. Ratikkamuseoon on ilmainen sisäänpääsy, joten vanhojen ratikoiden kyydissä voi käydä istumassa ja tunnelmoimassa vuonna 1900 valmistuneen vaunuhallin ilmapiiriä milloin tahansa ohikulkiessaan. Iltaisin Korjaamo tarjoaa muun muassa teatteria, klubeja ja konsertteja.



Tällä hetkellä Korjaamolla on meneillään Mari Hokkasen Set & Setting -näyttely. Kuudesta teoksesta koostuva näyttely herätti mielenkiintoni ja viivyin vedoksien äärellä melko pitkään. Hokkanen on valokuvaaja jonka aiempi tuotanto on itselleni täysin tuntematon. Hän toimii usein itse omien kuviensa mallina joka korostaa hänen töidensä performatiivisuutta. Set & Setting tarjoaa värikylläisen ja materialistisesti runsaan, tosin tulkintani mukaan elämän köyhiä ja onttoja puolia kritisoivan ilmaisupaletin. Näkisin, että Hokkanen korostetun lavastetuilla ja konstruoiduilla huonetiloillaan pyrkii luomaan asetelmallisen kuvan vieraantuneisuudesta, oli kyse sitten luonnosta, yhteisöstä tai mistä tahansa vieraantumisesta. Kuvia voisi sanoa inhofantastisiksi, ne tulevat silmille runsaina, räiskyvinä, rumina ja paljastavina, kuitenkin selvästi lavastettuina kohtauksina.



Kuvien henkilöt ovat kuin torsoja, silmiä ei koskaan näytetä, usein koko pään peittää jokin asia, kuten kukkapuska tai lahjapaketti. Toisinaan päähenkilöltä puuttuu kokonainen raaja, tai puuttuva käsi saattaa osoittaa häntä yöpöydällä aseella. Roskaa oksentava nainen, häämatkallaan hukassa oleva morsian, onkiva pikkuvesseli, naulakkoon kasviköynnöksellä hirttäytynyt - Hokkasen kameran kautta välittyvissä kertomuksissa elämä on asetelmallista, yksinäistä, vieraantunutta, materialistisesti runsasta mutta henkisesti onttoa. Näiden kuvien äärelle on kiehtovaa ja herkullista pysähtyä. Katsojalle syntyy tarve tulkita kuvattua tilannetta. Tulee tunne, että kaikki voisi olla toisin, jotain on menetetty, tähänkin olisi jonkun pitänyt puuttua.

Mari Hokkasen Set & Setting Korjaamo Galleriassa 21.4.2013 asti.


(Kaikki kuvat Mari Hokkanen, lähde: http://marihokkanen.blogspot.fi/)

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Uimala ja yleisiä saunoja Helsingissä




Helsingin rannoilla on varmasti vilvoiteltu ja peseydytty siitä asti kun paikka on ollut asutettu. Erilaisia uimahuoneita ja kylpylaitoksia on myös käytetty vedessä kylpemistä helpottamaan. 1800-1900 -luvun taitteessa alkoi Helsingin niemelle syntyä uimalaitoksia, jotka vastasivat uimaopetuksen kasvavaan tarpeeseen. Ne olivat pienempiä tai suurempia puisia rakennelmia, joista pääsi hallitusti uimaan kivikkoisten rantojen sijaan. Tunnetuimpia näistä olivat Ursinin uimalaitos Etelä-Helsingissä ja Humallahden uimalaitos Taka-Töölön ja Meilahden liepeillä. Uimahallirakentamisen 1950-60 -luvuilta lähtien kasvanut suosio johti uimalaitoksien katoamiseen kaupunkikuvasta. Lähimmäksi uimalaitosten tunnelmaa päässee tänä päivänä esimerkiksi Seurasaaren uimalassa, josta tämän bloggauksen kuvat on otettu talvisen päivän jääkävelyllä.

Helsingillä on kunniakas historia myös kylpyläkulttuurin saralla, 1830-50 -luvuilla Ullanlinnan kylpylaitos oli Pietarin seurapiirien suosiossa. Siellä tosin tärkeämpää oli terveysvesien juominen ja sosiaalinen elämä, joten kylvyt ja meressä virkistäytyminen liittyivät enemmänkin terveyden edistämiseen kuin varsinaiseen uimiseen. Tämänhetkinen tutkimukseni kohdistuu nimenomaan helsinkiläisiin uimalaitoksiin, joten on hauskaa todeta, kuinka uimalaitokset ovat tulleet yllättäen ajankohtaisiksi aivan viime aikoina. Helsingissä on nimittäin tällä hetkellä kaksikin eri uimalahanketta vireillä. Aluksi molemmat havittelivat  Katajanokan Kanavaterminaalin tyhjää tonttia, mutta viimeisen ymmärrykseni mukaan Korjaamo Group, joka on neuvotellut Allas-nimellä kulkevasta uimalahankkeesta liikuntaviraston kanssa, on tarkentanut kohdevaihtoehdoikseen Arabianrannan, Töölönlahden ja Tokoinrannan. Myös Pohjoisrantaa ja Kaivopuistoa on väläytelty mahdollisina uimalan paikkoina. 




Toinen ajankohtaisista uimalaehdotuksista on Platta, joka toteutuessaan toisi Katajanokan Kanavaterminaalin tontille väliaikaisen kelluvan uimarannan kahviloineen ja ravintoloineen. Suunnitteilla on terasseja ja tapahtumapaikkoja, ja paikka voisi talviaikaan palvella jääpuistona ja luisteluratana. Yksityisen rahoituksen turvin rahoitettava hanke on suunnittelijoiden sanoin pitkällä, ja avajaisia voitaisiin viettää jo kesällä 2014 mikäli rahoitus ja luvat saadaan kuntoon. Platta-hankkeen takana on N2 Helsinki -suunnittelutoimisto. Katajanokalle samaiselle tontille suunnitteilla olevan maailmanpyörän ei katsota sotivan Platta-suunnitelmia vastaan, vaan päinvastoin olen ymmärtänyt, että ainakin Platan puuhaajat kokevat uimala- ja maailmanpyörähankkeiden tukevan toisiaan. Sekä Allas- että Platta-uimalahanketta yhdistää se, että uimaloiden sijoituspaikkaa ja toimintoja ideoidaan aktiivisesti sosiaalisessa mediassa.




Kaupunkilaisena asiaa katsellen näen Platan kohdalla selkeitä etuja siinä, että nykyisin tyhjälle alueelle saadaan mahdollisimman monipuolisia, helposti lähestyttäviä ja toisiaan tukevia toimintoja. Ainoa, mikä arveluttaa kummassakin uimalahankkeessa, on meriveden puhtaus ja etenkin Platan kohdalla sijaintipaikka Katajanokalla erittäin vilkkaan matkustajalaiva-, saaristoristeilijä- ja lauttaliikenteen läheisyydessä. Allas havittelee selvästi suojaisempia vesiä. Maauimaloita ja uimarantoja Helsingistä löytyy vaikka kuinka, mutta ajatus hyvin suunnitellusta ja toteutetusta uimalarakennelmasta ympärivuotisine palveluineen on kiinnostava. Aika näyttää, toteutuuko kumpikaan hankkeista.

Mielelläni näkisin myös, että näihin uimaloihin mahdollisuuksien mukaan liitettäisiin myös yleisiä saunoja, ja toki talvella avantouintimahdollisuus. Tällä hetkellä Helsingin perinteisten yleisten saunojen tilanne on melko surkea - ainoastaan Arlan sauna, Kotiharjun sauna ja Hermannin sauna sinnittelevät vanhoina tekijöinä, vaikka joitain vuosikymmeniä taaksepäin yleisiä saunoja oli lähes joka korttelissa, kun asuntokohtaisia kylpyhuoneita ei vielä kaikilla ollut.  Parempi toki kolme yleistä saunaa kuin ei mitään, ja uimahallit toki tarjoavat mahdollisuuden saunomiseen, niistä paras miljöö on tietenkin Suomen vanhimmassa uimahallissa eli Yrjönkadun uimahallissa vuodelta 1928. Uutta ja mielenkiintoista saunakulttuuria edustaa Nene Tsuboin ja Tuomas Toivosen Merihakaan suunnittelema Kulttuurisauna, jonka pitäisi aueta lähiaikoina. Siellä on poikettava heti ensi tilassa, kunhan paikka saadaan auki. Olisi tietenkin mukavaa, jos saunakulttuuri leviäisi muuallekin Helsinkiin yhtä ilahduttavan elinvoimaisena, kuin se tällä hetkellä on Merihaka-Kallio-Hermanni -akselilla.