perjantai 29. maaliskuuta 2013

Kevätuhri, sadan vuoden jälkeen



Kävin eilen Oopperassa kolmen tanssiesityksen illassa Nijinsky-Elo-Inger. Pääsyy vierailuun oli toki Igor Stravinskyn Kevätuhri ja Vaslav Nijinskyn alkuperäinen koreografia vuodelta 1913. Konservatiivit tuohduttanut kantaesitys Pariisiin Champs-Elysées -teatterissa toukokuussa 1913 oli aikanaan todellinen tapaus, ja nyt koko esityksen kuulleena, nähneenä ja kokeneena - rekonstruoituine koreografioineen, pukuineen ja maskeerauksineen - voin vain todeta kuinka hämmästyttävän modernilta ja tuoreelta sekä musiikki että tanssi tuntuivat, näin sata vuotta jälkikäteen. Voin vain kuvitella aikalaiskonservatiivien hampaiden kiristyksen ja vastenmielisyyden Stravinskyn riitasointuista ja uudenlaista musiikkia sekä Nijinskyn liikeilmaisua kohtaan, toisaalta modernimpien katselijoiden vapautuneisuuden ja kiinnostuksen tätä kaikkea uutta kohtaan. Baletti kun on edelleenkin hyvin perinnetietoinen ja perusilmaisultaan muuttumaton taiteenlaji. Nijinskyn koreografiaa taidetaankin pitää modernin ja nykytanssin ensimmäisenä esimerkkinä, joka rikkoi ensi kertaa baletin kaavaa. Toisin kuin baletin keveyteen ja pehmeyteen pyrkivä ilmaisu, Nijinsky korosti liikkeen raskautta ja painovoimaa etenkin jalkojen tömistelyn ja hyppyjen kautta. Sisäänpäin kääntyneet raajat ja suorina sojottavat kädet sotivat myös perinteistä liikekieltä vastaan.




Kevätuhrin kantaesityksen jälkeen teos esitettiin vain kahdeksan kertaa ja jäi unohduksiin pitkäksi aikaa. Koreografia rekonstruoitiin koreografi/tanssihistorioitsija Millicent Hodsonin ja taidehistorioitsija Kenneth Archerin toimesta vasta vuonna 1987 Joffrey-baletin esittämänä. Tutkimustyössä apuna olivat kantaesityksen elossa olevat tanssijat, muusikot ja katsojat sekä alkuperäisesityksestä säilyneitä luonnoksia, valokuvia, pukuja ja pianopartituuri. Kansallisbaletti esitti teoksen ensi kerran vuonna 1994, kolmantena ryhmänä maailmassa. Kansallisbaletti saa kunnian viedä esityksen myös Kevätuhrin 100-vuotisjuhliin Moskovan Bolšoi-teatteriin ensi kuussa. Mutta palataanpa esityksen aiheuttamiin tuntemuksiin. Kevätuhrin alkuperäiskoreografia sulaa täydellisesti yhteen musiikin kanssa, toistaen ja tulkiten sen ankaraa rytmisyyttä. Valitun neidon (Mira Ollila) uhritanssi loppukohtauksessa oli todella riipaiseva rytmikkäine hyppyineen, joita soolossa on peräti 126 kappaletta. Pidän Stravinskyn musiikista kovasti, siinä tapahtuu niin paljon, se on samanaikaisesti kaunista ja kieroa, sen rytmisyys on vetoavaa, voimakasta ja alkuvoimaista.




Muista esityksistä Jorma Elon nykytanssiin kallistuva Double Evil oli todella vaikuttava, nukkemaisine isolaatio- ja aksenttiliikeineen ja mielettömän kauniine musiikkeineen. Suosikkitanssijani Eun-Ji Ha loisti taas kirkkaimpana. Hänen tekninen osaamisensa, tarkkuutensa, taitavuutensa ja tulkintansa nousee aina ylitse muiden. Johan Ingerin Walking Madissakin oli hetkensä, mutta en saanut teoksesta oikein otetta. Lavaste oli merkittävässä roolissa, mistä pidin. Ravelin maanisen monotonista ja kasvavaa Boleroa tietenkin kuuntelen aina mielelläni. Sekä Double Evilissä että Walking Madissa tanssineen Terhi Räsäsen tulkinta jäi mieleen.

Kevätuhrista lisää voi kuunnella Yleisradion Kantapöytä-ohjelmasta täältä noin kuukauden ajan. Haastateltavana muun muassa Valitun neidon roolin tanssija Mira Ollila. Nijinskyn koreografia ja ensi-illan skandalöösit tunnelmat on rekonstruoitu myös valkokankaalle Jan Kounenin elokuvassa Coco Chanel & Igor Stravinsky vuodelta 2009. Baletista olen kirjoittanut aiemmin täällä.

(Kaikki kuvat: www.ooppera.fi)

torstai 28. maaliskuuta 2013

Season Film Festival 2013


Albatross  




Mahtavaa! Vaikka rakkaassa kotikaupungissani piisaa ympäri vuoden lukuisia pienempiä ja suurempia eri aiheisiin keskittyviä elokuvafestivaaleja, erittäin hyvään saumaan tulee näin kevättalvella uusvanha Season Film Festival. Uusvanha siksi, että Season Film Festival on syntynyt 2001 perustetun Artisokka-festarin raunioille ja siihen on vielä liitetty Fashion Film Festival omaksi sarjakseen. Artisokka tarjoili naisnäkökulmaa ja laveampaa sukupuolikäsitystä, Season Film Festival jatkaa samaa linjaa alleviivaamatta, kuitenkin antaen tilaa naistekijöille ja sukupuolirooleja kyseenalaistaville teemoille. Ensivilkaisun perusteella Season Film Festivalin ohjelmistossa omiin ennakkosuosikkeihin lukeutuu Ulrich Seidlin Paratiisi-trilogiaan kuuluva Paradise:Faith (2012), Bollywood-trilleri Kahaani (Sujoy Ghosh, 2012)  ja Niall MacCormickin Albatross (2011).



    CloClo

Aiemmin itsenäisenä festivaalina toiminut Fashion Film Festival muodostaa siis tänä vuonna oman alasarjansa Season Film Festivalilla, ja sinne onkin kerätty huikean kiinnostava kokoelma elokuvia, joissa muoti ja muotoilu ovat jonkinlaisessa roolissa. Löyhä määritelmä takaa sen, että tarjonta on monipuolinen. Itseäni kiinnostaa FFF:n ohjelmistosta luonnollisesti eniten seuraavat elokuvatapaukset: CloClo (Florent Emilio Siri, 2012) ja The Great Gatsby. Ensimmäinen, mielestäni vähän oudosti My Way -nimelle käännetty elokuva kertoo kovasti fanittamastani 1960- ja 1970-luvuilla vaikuttaneesta ranskalaisesta supertähdestä, Claude Francois'sta. Popikoni vietti nopeaa ja kuluttavaa jetset -elämää tanssityttöjen ja fanien ympäröimänä. Kotimaista näkökulmaa Clauden elämään tuo suomalainen menestynyt malli Pia Sofia Kiukkonen, jonka kanssa Claude seurusteli 1970-luvulla ennen traagista kuolemaansa. Elokuvan käännösnimi viittaa Claude Francois'n säveltämään riipaisevaan Comme d´habitude -lauluun, jonka teki myöhemmin maailmanlaajuisesti tunnetuksi muun muassa Frank Sinatra nimellä My Way.


    The Great Gatsby

The Great Gatsbyn uudesta, toukokuussa ensi-iltansa saavasta Baz Luhrmannin filmatisoinnista olen intoillutkin jo aiemmin. Mutta tällä kertaa esitetään Jack Claytonin ohjaama versio vuodelta 1974, päärooleissa Mia Farrow ja Robert Redford. Olen suuri 1920-lukuentusiasti ja rakastan F. Scott Fitzgeraldin romaania, jossa Jay Gatsby rakastaa Daisyaan 1920-luvun huolettomissa ja ylellisissä, mutta samalla hyvin surullisissa puitteissa. Tämä kevät tuleekin olemaan yhtä herkkua, kun tulen näkemään tunnetuimmat filmiversiot aiheesta.


    Diana Vreeland: The Eye Has to Travel

Kiinnostavista elokuvista ehkä ainoa varsinaisesti muotiin liittyvä Diana Vreeland: The Eye Has to Travel (Lisa Immordino, 2011) on henkilökuva 1900-luvun muodin suunnannäyttäjästä, Vogueta 1960-luvulla päätoimittaneesta Diana Vreelandista. Elokuva on epäilemättä kiehtova matka muodin ja populaarikulttuurin lähihistoriaan. Farewell, My Queen (Benoît Jacuot, 2012) päässee myös katselulistalleni, heikkouteni epookkiin ja ylitsepursuavaan pukudraamaan saanee vastakaikua tästä Marie Antoinetten ja Ranskan hovin lopun alkuun keskittyvästä elokuvasta.


    Farewell, My Queen

Löytyykö ohjelmistosta muita kiinnostavia elokuvia mainitsemieni lisäksi, mitä olette menossa katsomaan?

Season Film Festival Bio Rexissä ja Maximissa 4.-7.4.2013. Lipputiedot täältä.

(Kaikki kuvat: Filmikamari)

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Jouko Lehtolan perintö

(Jouko Lehtola, VW Passat 1,9 TDI 4x4 diesel Variant,'01, sarjasta Kolaroidut autot, 2003. Kuva: VTM/KKA, Petri Virtanen. Kuvan lähde: http://www.kiasma.fi/ohjelmisto/jouko-lehtola/tarinoita-kuvien-takaa/kolariautot.)

Vierailin lauantaina Kiasmassa, jossa tutustuin sekä kokoelmanäyttelyyn Tosi kyseessä että Jouko Lehtolan Kiasman kokoelmiin hankittujen teosten varaan rakennettuun Viattomuuden loppu -näyttelyyn. Kiasma osti 19 teosta valokuvaajan nimeä kantavalta säätiöltä alkuvuodesta. Teosvalinnat pohjautuivat keskusteluihin taiteilijan kanssa keväällä 2010, ennen hänen kuolemaansa. Lehtolan toiveiden mukaisesti perustettu Jouko Lehtolan säätiö tukee dokumentaariseen kuvaukseen suuntautuneita nuoria valokuvaajia ja tekee tunnetuksi Jouko Lehtolan työtä.

Jouko Lehtolan (1963-2010) valokuvia sisältävä näyttely oli suppeahko, mutta hyvä kokonaisuus. Lehtolan humaanius ja herkkyys tulivat esille jo hänen valokuvistaan, ja näyttelyssä esitetty Riikka Riihosen dokumenttielokuva "Valossa, Jouko Lehtola" (2011) täydensi tätä mielikuvaa ja syvensi Lehtolan syitä kuvata aiheitaan. Ihmisiä esittävät kuvat Nuoret sankarit, Merkitty iho ja Anonymous-sarjoista näyttävät kohteensa tasavertaisina, ei tirkistelyn kautta. Laajempaan Finnish View -teossarjaan kuuluvien Crashed Cars, Blades ja Dogs -sarjojen valokuvissa Lehtola otti kantaa nykykulttuurin ahneuteen rakkautta, omaisuutta, mitä tahansa kohtaan. Koruttomat kuvat väkivallanteoissa käytetyistä veitsistä, haukkuvista koirista ja kolariautoista symboloivat kovien arvojen, tukahdutettujen tunteiden ja kauniin pinnan alla kytevän väkivallan kulttuuria.

Kaikkein koskettavimmat ja pysäyttävimmät teokset löysin OD Helsinki -sarjasta, joka kuvaa toteavan staattisesti paikkoja, joissa huumeiden yliannostukseen kuolleet ovat vetäneet viimeisen henkäyksensä. Rappukäytäviä, yleisiä vessoja, nukkumalähiön hiekkatie. Paikoissa ei ole muita kuoleman jälkiä kuin tyhjyys. Nämä kaikki ovat arkisia toimintapaikkoja, joita kohtaamme päivittäin. Silti emme kykene kohtaamaan ihmistä, joka voi huonosti tai osaa auttaa tarvitsevaa. Nämä paikat ovat tarinoineen läsnä vaikka niiltä halutaan sulkea silmät. Sykäyksenä tälle kuvasarjalle toimi Lehtolan puolison pojan yliannostuskuolema. Kuvissa välittyy aiheen omakohtaisuus sekä samalla yksityisen ja yhteiskunnallisen trauman käsittely herkällä tavalla.