tiistai 4. kesäkuuta 2013

Töölön Museomaraton ja Töölön Juhlaviikko


Kiirettä pitää uusien töiden ja kaikenlaisten projektien parissa, joten blogi on jäänyt vähemmälle huomiolle hetkeksi. Aionkin iskeä tällä postauksella kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja mainostan yhdessä kymmenen töölöläisen museon kanssa järjestämääni Töölön Museomaratonia, joka järjestetään ensi viikolla osana Töölön Juhlaviikkoa 12.-16.6.2013!

Tervetuloa siis tutustumaan töölöläisiin paikallismuseoihin, valinnanvaraa löytyy tunnetummista Kansallismuseosta ja Luonnontieteellisestä keskusmuseosta (tuttavallisemmin Eläinmuseosta) kotimuseoihin (Reitzin säätiön kokoelmat, Taidekoti Kirpilä ja Virkki -käsityömuseo) ja erikoismuseoihin, kuten Elisan puhelinmuseoon ja Lastenlinnan erityismuseoon. Mukana menossa ovat myös Suomen Urheilumuseo, Ratikkamuseo ja Hakasalmen huvila. jossa järjestetään muun muassa ihana Auroran hattupiknik! Kaikki vähintään kolmessa museossa viiden päivän aikana vierailleet osallistuvat arvontaan, jossa voi voittaa museojulkaisuja, vapaalippuja tai yksityisen museokierroksen!

Museomaratonin ohjelma, yhteystiedot ja aukioloajat löytyvät täältä.

Töölön Museomaratonin Facebook-tapahtuma, jota saa mieluusti jakaa löytyy täältä.

Töölön Juhlaviikko tarjoaa Museomaratonin lisäksi muutakin todella monipuolista ja kiinnostavaa ohjelmaa, on saunaa, tapaskierrosta, elävää musiikkia ja vaikka mitä! Töölön Juhlaviikon koko ohjema täältä ja Facebook-tapahtuma täältä.

- - - - - - - -


Tunnetko Töölön museoita? Kansallismuseon, tietysti. Ehkä Luonnontieteellisen museon? Onko täällä muuta? Tee tutkimusretki Töölön runsaaseen ja osin tuntemattomaksi jääneeseen museomaailmaan, osallistu Töölön museomaratoniin ja saavu uusilla kokemuksilla palkittuna maaliin! Viisi päivää, kymmenen museota, kuinka monessa ehdit vierailla? Osa museoista on normaalisti auki ainoastaan tilauksesta, joten käytä tilaisuus hyväksesi. Tarjolla on henkistä huoltoa maratoonareille opastusten ja erikoisohjelman muodossa. Suurin osa museoista on maksuttomia, osa perii pienen pääsymaksun.

Töölön museomaraton järjestetään osana Töölön juhlaviikkoja 12.-16.6.2013. Kaikista osallistuvista museoista saat museomaratonpassin, joka leimataan museossa käydessäsi. Vähintään kolmessa museossa passinsa leimauttaneet osallistuvat arvontaan, jossa on palkintoina osallistuvien museoiden julkaisuja ja vapaalippuja. Avarra paikallistuntemustasi, avaa uusia ovia ja opi menneisyydestä yhdessä muiden kanssa. Tutustu taiteeseen, historiaan ja luonnonihmeisiin. Töölön museomaraton alkakoon!



tiistai 7. toukokuuta 2013

Maailmanlopun bileet eli The Great Gatsby, vol.1



Vihdoin on kevät koittanut, kun kovasti odottamani uudelleenfilmatisointi The Great Gatsbysta saa ensi-iltansa. Reilu kuukausi sitten näin Season Film Festivalilla edellisen filmiversion aiheesta, eli Jack Claytonin ohjauksen vuodelta 1974, jota tähdittivät Mia Farrow ja Robert Redford. Claytonin Gatsby oli mielestäni hyvin uskollinen F. Scott Fitzgeraldin romaanin tarinalle, ja elokuva etenkin lavastuksellaan välitti hienosti kolmen tapahtumapaikan, Long Islandin, maantiehuoltamon ja New York Cityn luonteet ja erot.

1970-luvun versiossa oli annettu paljon tilaa yksityiskohdille. Jay Gatsbyn kartano ja sen sisustus alkujakson ylellisyystarvikkeineen oli asiaankuuluvasti todella loisteliaasti kuvattu, ja Gatsbyn iltajuhlissa oli sananmukaisesti maailmanlopun meininki; nopeaa ja hikistä charlestonia sukat säärissä valuen, orkesteri soittaa kuin viimeistä päivää, päihtyneet ihmiset nojailevat toisiinsa, samppanja virtaa, pulloja ei lasketa, kuuman kesäyön tanssit siirtyvät suihkulähteeseen, sade pakottaa tanssit sisälle ja tarjoilijat saavat tilaisuuden jatkaa omia juhliaan ulkona. Parhaimmillaan juhlajaksot ovat todella luontevasti kuvattuja, ja ah, musiikki on juuri sitä nopeaa charlestonia mitä itsekin rakastan tanssia!



Robert Redford välitti mainiosti Gatsbyn pidättyväisyyden ja erakkomaisuuden, Sam Waterston taas tulkitsi vähäeleisesti Nick Carrawayn hahmon luonteen tapahtumien tarkkailijana ja kertojana, ja lopulta myös toiminnan mahdollistajana sekä Gatsbyn uskottuna. Jay Gatsbyn ainoa motiivi järjestää juhliaan ja kerätä omaisuuttaan oli saada Daisy, jonka esittäjä Mia Farrow sen sijaan esitti roolinsa ärsyttävän kautta. Vaikka romaanissa Daisya kohtaan pystyy tämän pinnallisuudesta ja opportunismista huolimatta tuntemaan aitoa myötätuntoa, Farrow'n tulkinta oli ainoastaan kylmä ja negatiivinen. Siksi odotankin innolla Carey Mulliganin tulkintaa Daisysta, jonka uskon olevan moniulotteisempi roolissaan.



Lois Chiles sen sijaan tulkitsi itsenäisen, rohkean ja aistillisen jazztyttö Jordan Bakerin roolin upealla tavalla. Myös Karen Blackin näyttelemä Myrtle Wilson oli kaikessa irvokkuudessaan ja vastenmielisyydessään aivan täysosuma, yhtä rujona koin hahmon myös kirjaa lukiessani. Kuten aina epookeissa, elokuvan valmistumisajankohta tuli todella vahvasti läpi esimerkiksi naisroolien maskeerauksessa, etenkin Daisyn kohdalla se oli häiritsevää. Lisäksi 1970-lukulainen vaseliinilinssi ja tähtifiltterit loivat ylellisyyden sijaan toisinaan hieman tahattoman koomisen vaikutelman. Elokuva oli kuitenkin kokonaisuudessaan todella onnistunut, se vangitsi olennaisen alkuperäistarinasta ja 1920-luvun mielentilasta sekä myös ankarasta luokkien kohtaamisesta, myös rikkaiden sisällä. Kun vanha raha kohtaa uuden rahan, ei spekulaatioilta voida välttyä.



Baz Luhrmannin The Great Gatsby, jota malttamattomana odotin jo tammikuussa, saa siis ensi-iltansa ensi viikon perjantaina. Elokuvan markkintointikampanjaan liittyvä kuvanäyttely oli ainakin eilen meneillään Keskuskadun kävelyosuudella, tämä vinkiksi Helsingissä liikkujille! Season Film Festivalilla esitetyn 1970-luvun filmiversion esityksen aluksi näin myös Luhrmannin elokuvan trailerin, joka oli Luhrmannille luonteenomaisesti armotonta audiovisuaalista tykitystä alusta loppuun. Odotukseni ovat kahdenlaiset; toisaalta haluan nähdä elokuvan kovasti, ja sen pääosavalinnat Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan ja Tobey Maguire tuntuvat harvinaisen osuvilta. Luvassa lienee loistelias visuaalinen elämys, jossa yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota.

Pelkoni kohdistuu siihen, että aiemmista Luhrmannin elokuvista en ole pitänyt ollenkaan, niiden ylenpalttisuus menee mielestäni aina naurettavan ja epäuskottavan puolelle, ja pakonomainen hittien uudelleenkierrätys ääniraidalla tuntuu väkinäiseltä. Samoin uhkana on, että lavastuksen ja puvustuksen ylellinen rooli voi ottaa tilaa itse tarinalta. Mutta saa nähdä, ehkä tällä kertaa Luhrmann onnistuu sulattamaan sydämeni, ja mahdollisuudet siihen ovat hyvät, mikäli hän onnistuu kertomaan tarinan kaiken bling-blingin ja metelin keskellä. Jännityksellä siis odotan, mitä tuleman pitää. Elokuvasta on ilmeisesti tulossa myös 3D-versio, mikäli sellainen kiinnostaa. Itse menen katsomaan ainakin aluksi perinteisen version. Luvassa on siis vielä yksi kirjoitus Gatsby-aiheesta, kunhan uusi elokuva tulee nähtyä.

Baz Luhrmann: The Great Gatsby (2013) ensi-illassa 17.5.2013.

(Kaikki kuvat: Filmikamari)

torstai 25. huhtikuuta 2013

Helsingin juhlaviikkojen ohjelmisto 2013



Eilen sitten julkaistiin elokuisten Helsingin juhlaviikkojen ohjelmisto. Tarjolla on kyllä taas todella kiinnostava ja monipuolinen valikoima eri taiteenlajeja, ja löysin useita juttuja, joita haluaisin käydä katsomassa. Esittelen tässä muutamia tapahtumia ja esityksiä, joista innostuin. Lajittelin ne teemoittain, että megalomaanista listausta olisi mukavampi lukea.

Teatteri

Kristian Smedsin kirjoittamalta, Dostojevskin Rikokseen ja Rangaistukseen pohjaavalta Sonjan monologilta Sad songs from the heart of Europe odotan suuria tunteita.


Raoul. Kuva: Richard Haughton.







Poikkitaiteelliset

Raoul
Surrealistista sirkusta!

Riehakkaat mykät
Koululaisten sävellyksiä Chaplinin varhaisiin mykkäelokuviin Orionissa.


Reddress. Kuva: Kate Elliott.




Reddress
Mitä kaikkea Aamu Songin kehittämä Reddress on? Ainakin pukusuunnittelua, arkkitehtuuria, muotoilua, esiintymispaikka, katsomo, olotila, turvallinen kolo, yhteisöllinen kokemus...
Olen pitkään haaveillut pääseväni sukeltamaan reddressin taskuihin, ja Pekka Kuusiston kuratoimassa ohjelmistossa kiehtoo eniten Jori Hulkkosen ja Juho Paalosmaan elektropopduo Sin Cos Tan, vanhan musiikin ilta Mari Palon kanssa sekä Yonan, Samuli Kosmisen ja Jukka Perkon jo viime vuoden Flow'ssa vakuuttanut Unela.


Helsinki-triptyykki/Viirus-teatteri. Kuva: Aarne Tapola.






Theatre goes movies: Helsinki-triptyykki
Jarmo Lampelan, KOM-teatterin, Ryhmäteatterin ja Viirus-teatterin yhteistyönä syntyneet Helsinki-aiheiset leffat on aivan pakko nähdä! Parasta, että näitä näytetään teattereiden omissa tiloissa eli vanhoissa leffateattereissa.


Musiikki

Soiva kaupunki
Soitinpuisto tuulen tahdissa Kaivopuistossa, barokkimusiikkia makuuasennossa Kaupungintalolla ja iltasoittoja kaupungin torneista. Kuulostaa kesäisen helpolta ja huolettomalta tavalta nauttia musiikkia kaupungissa!

Viapori Jazzin ohjelmistosta kiinnostavia poimintoja ovat Tuomon ja Emma Salokosken epäilemättä ihana Burt Bacharach -ilta ja Teppo Mäkysen Teddy and the West Coasters.

Valistuksen ajan orkesteri sukeltaa vaihteeksi 1800-luvun romantiikkaan.



Surrealismia ja silmänlumetta. Valokuvan julkasisija: B.K.L., Ranska.


Taide

Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun valokuvakorteissa
Suomen valokuvataiteen museossa on esillä old shool -kuvankäsittelyä, kollaasia ja illuusioita 1900-luvun postikorttitaiteessa. Pakko nähdä!

Taidetta Tullaamoon
Kalasatama, tyhjä varastorakennus, nuoria taiteilijoita kesäduunissa - can't go wrong.



Kiss & Cry. Kuva: Marteen Vanden Abeele.


Elokuvat

Reaaliajassa minilavasteesta valkokankaalle heijastettava Kiss & Cry on varsinainen tapaus ja yhteistyöesitys Espoo Cinén kanssa.

Walt Disneyn Fantasia kinokonserttina täyttäisi haaveet tämän äärimmäisen kunnianhimoisen ja psykedeelisen animaation näkemisestä säestyksen kanssa.  Harmi vaan, että episodeja on pätkitty sieltä täältä ja myös uudemmista versioista, eli alkuperäistä kokonaisuutta ei ole nähtävillä. No, mielenkiintoista joka tapauksessa.

Leffapiknik Kansalaistorilla, ohjelmisto julkistetaan elokuussa.


Huvila-teltta

Kalliosta rakkaudella -ilta tarjoaa kirjailijavieraiden lisäksi muun muassa hiljattain Kallio-teemalevyn julkaisseen Dalindèon musiikkia.

Timo Lassy Bandin hikinen jazz sopii varmasti mielettömän hyvin Huvilan elokuiseen iltaan.

Timo Lassy Band. Kuva: Junnu Lusa.




Ihanaa kun kesä lähenee, ja festarien tarjontaa aletaan julkistaa. Luonnollisesti aika eikä rahapussi kestä ihan tätä kaikkea, joten karsintaa ja harkintaa tulee harjoittaa. Onneksi suuri osa juhlaviikkojen tapahtumista on kuitenkin aina ilmaisia, joten spontaanimpiakin lähtöjä juhlaviikoille lienee myös tiedossa.

Löysitkö sinä jotain kiinnostavaa, mikä on kuuminta juhlaviikkojen tämänvuotisessa ohjelmistossa?

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Poliakoffin paikat

Tänään on luvassa ihanaa Teema-herkkua eli pitkästä aikaa Stephen Poliakoffin tv-elokuva Edistyksen hinta! Yle Teemahan on kunnostautunut Poliakoffin esittämisessä viime vuosina ja suuri kiitos siitä. Stephen Poliakoff on englantilainen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja käsikirjoittaja, jonka usein itse käsikirjoittamia tv-elokuvia yhdistää yleensä vahva paikkaan, usein yksittäiseen rakennukseen liittyvä teema. Poliakoffin elokuvissa paikat ja rakennukset saavat usein yhden pääroolin aseman pelkän tapahtumien kehyksen sijasta. Historia, ihmissuhteet ja koko draama kietoutuvat niiden ympärille. Esimerkiksi Ystävät ja krokotiilit, Vuoden 39 salaliitto, Sukupuu, Arvoitusten talo, Lumottu Mary ja Talonvaltaajat liittyvät rakennuksiin, joilla on suuri merkitys tarinan kannalta. Poliakoffin näkökulma, jossa arkkitehtuuri saa suuren merkitykseen osana draamaa, on kiehtova etenkin kaltaiselleni arvoitus-, rakennus- ja historiafriikille. Poliakoffin kertomuksissa liikutaan usein pitkällä historiallisella aikajanalla, ja niissä käsitellään sukujen salaisuuksia ja kipupisteitä sekä muistamisen ja unohtamisen teemoja.

Onko kukaan muu hurahtanut Poliakoffiin?

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Faux

Viime aikoina on käytetty muutama puheenvuoro elokuvakritiikistä, ja esimerkiksi esitetty vaatimus että elokuvakriitikon tulisi olla elokuva-alan ammattilainen. Itse en näin sisäsiittoista näkökulmaa pidä järin hedelmällisenä, vaan olen ennemminkin Kalle Kinnusen linjoilla asiassa. Yleissivistys on toki ehdoton vaatimus kaiken taiteen ja kulttuurin arvioinnissa ja siitä keskusteltaessa, mutta tärkeää on myös välittää, minkälaisia tunteita teos kokijassaan herättää. Mieluusti tosin toisin sanankääntein kuin "tää oli tosi hyvä/kauhee vaikka en mä kyllä tiiä miksi".

Vaikka itsekin kirjoittelen näkemistäni elokuvista ja muista kulttuuri- ja taide-elämyksistä, ei kirjoituksiani kritiikeiksi voi kutsua. Ensinnäkin, jos en pidä jostain teoksesta ollenkaan, luultavasti en edes tuhlaa omaa tai muiden aikaa kirjoittamalla siitä. Kirjoitan mielelläni kannustavaan, en latistavaan sävyyn, joten karsinta syntyy jo siinä vaiheessa, kun päätän tartunko näppikseen vai en. En koe myöskään pelkästään esitteleväni teoksia, koska tuon esiin myös henkilökohtaisia tuntemuksiani niihin liittyen. Siksi kirjoituksiani voisi kai kutsua kokemuksiksi.

Nyt seuraa siis nykytanssikokemus, jonka koin eilen. Nykytanssi on minulle vieraammaksi jäänyt kulttuurin alue, johon olen alkanut tutustumaan pikku hiljaa. Viime viikolla ensi-iltansa sai Alpo Aaltokoski Companyn tanssiteos Faux. Kävin jo viime syksynä katsomassa Aaltokosken Kancheli-trilogian ja innostuin nykytanssista taidemuotona. Minulla on myös ollut ilo olla kuluvan alkuvuoden aikana Aaltokosken nykytanssiopissa, joten pystyin edes aloittelijan elkein tulkitsemaan teoksen liikekieltä ja samaistumaan siihen henkilökohtaisemmin.




Faux'n teemat pyörivät nimensä mukaisesti keinotekoisen ja aidon suhteen ympärillä. Myös peittämisen ja paljastamisen aihe oli esillä, sekä ihmiskehon keino-osat erityisesti kahdessa ensimmäisessä osassa, joissa teknologialla, protetiikalla ja apuvälineillä oli suuri rooli kokonaisuudessa. Nykytanssissa on hauskaa ja haastavaa tasapainottelu sen välillä, heittäytyykö tunteidensa vietäväksi vai pyrkiikö ylitulkitsemaan ja järkeistämään teoksen sanomaa ja sisältöä. Tälläkin kertaa viihdyin molemmilla puolilla. Faux'n ensimmäisen osan kyborgit lisäkalloineen liikkuivat kuin ohjelmoituina, robottimaisesti, nukkemaisesti, jäykästi ja tahdottomasti. Ikään kuin heidän ohjelmoinnissaan olisi tapahtunut virhe. Tummat narisevat nahka-asut, ruumiillisuus kytkettynä teknologiaan ja rajoitettu liike luovat dystooppisen kuvan. Isolaatioita ja pysähdyksiä, yksi askel eteen tarkoittaakin kolme taakse. Täysin odottamatta, kuin ohjelmointivirheen seurauksena yksi hahmoista äityy hetkeksi jopa nopeisiin charlestonaskeliin. Toisinaan he nostavat joukkona käsivarret eteensä ja nojaavat rituaalinomaisesti taakse. Itsestään avautuvat ja sulkeutuvat lisäpään naamiot paljastavat jotain, mutta eivät kaikkea. Muuttuvatko hahmot inhimillisemmiksi tai vapaammiksi naamion auetessa? Kuka ohjailee naamioita?

Toisessa osassa protetiikka on kasvattanut mies- ja naishahmolle liioitellut lisäraajat, joita ylpeinä esitellään ja hyväillään. Toispuoleinen pitkä raaja vaikeuttaa liikkumista, mutta korostaa sukupuolisuutta. Visuaalisesti ja liikekielen kannalta apuvälineet ovat todella kiehtovia. Löytyy uusia tapoja liikkua, poseerata ja esitellä kehoaan - ja sen jatketta, koomisuuteen asti. Olin näkevinään tässä osassa humoristista kritiikkiä tarpeetonta kehonparantelua kohtaan, sitä kohtaa jossa ylitetään tarpeellisuuden, hyvän maun ja epäkäytännöllisyyden raja. Lopulta mies ja nainen kohtaavat toisensa ja ryhtyvät kiihkeään paritanssiin, jossa lisäraajan avulla päästään toista lähemmäs, ja saadaan partneri todella suljettuun otteeseen. Kuitenkin pariskunta päättää luopua ylimääräisistä raajoistaan ja vihdoin he yrittävät tanssia puhtaina kehoina. Jostain syystä kommunikaatio katkeaa ja he toistavat rahisevan ja tökkivän äänilevyn liikettä ja lopulta kadottavat toisensa.




Viimeisessä osassa liikutaan elokuvamaisissa tunnelmissa. Hidastettuina, kuin Lars Von Trierin Melancholiassa, jossa vakiintuneet luonnonlait eivät enää päde, kuusi hahmoa liikkuu eteenpäin. Tällä kertaa heillä ei ole enää ylimääräistä teknologiaa yllään. Ensin he ovat yksi ryhmä, seuraavaksi muodostuu kaksi ryhmää, jotka katsovat toistensa ohi, eivätkä kommunikoi lainkaan vaikka toistavat samaa liikettä. Äkkiä he kuitenkin löytävät omat väkinäiset ja pakotetut liikkeensä ja touhunsa, kuten ensimmäisessä osassa. Mikä heitä liikuttaa? Onko se aivan lopuksi ilmestyvä lähes paljas, korostetun fyysinen hahmo, sulavan voimakkaasti liikkuva ihmiskeho? Ruumiillisuus, joka rautaisella teknokourallaan ohjailee muita?

Faux teki minuun suuren vaikutuksen, ei pelkästään koreografiansa ja vaikuttavan tanssinsa puolesta, vaan liikkeen, läsnäolon, teknologian, äänisuunnittelun ja puvustuksen luoman kokonaisilluusion vuoksi. Suosittelen lämpimästi! Viimeiset kolme esitystä tämän viikon perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina.

Alpo Aaltokoski Company: Faux. Mediakeskus Lume, 21.4.2013 asti. Lipputiedot täältä.

(Kaikki kuvat: Marko Mäkinen)

torstai 4. huhtikuuta 2013

Kohtauksia, asetelmia ja ratikoita



Piipahdin Korjaamolla katsomassa mitä näyttelyitä siellä on meneillään. Pidän Korjaamon toiminta-ajatuksesta, siellä on niin monenlaista toimintaa, että on todella matala kynnys mennä katselemaan  esillä olevia taidenäyttelyitä, Korjaamo Shopin tai siellä kulloinkin olevan pop up -shopin tarjontaa tai vaikka istahtaa lounaalle, kahville tai lasilliselle. Toiselta puolelta Korjaamoa löytyy Ratikkamuseon näyttely, jossa ihastuttavat vanhat vaunut vievät matkalle menneiden vuosikymmenten Helsinkiin ja raitiovaunujen eläväiseen historiaan. Ratikkamuseoon on ilmainen sisäänpääsy, joten vanhojen ratikoiden kyydissä voi käydä istumassa ja tunnelmoimassa vuonna 1900 valmistuneen vaunuhallin ilmapiiriä milloin tahansa ohikulkiessaan. Iltaisin Korjaamo tarjoaa muun muassa teatteria, klubeja ja konsertteja.



Tällä hetkellä Korjaamolla on meneillään Mari Hokkasen Set & Setting -näyttely. Kuudesta teoksesta koostuva näyttely herätti mielenkiintoni ja viivyin vedoksien äärellä melko pitkään. Hokkanen on valokuvaaja jonka aiempi tuotanto on itselleni täysin tuntematon. Hän toimii usein itse omien kuviensa mallina joka korostaa hänen töidensä performatiivisuutta. Set & Setting tarjoaa värikylläisen ja materialistisesti runsaan, tosin tulkintani mukaan elämän köyhiä ja onttoja puolia kritisoivan ilmaisupaletin. Näkisin, että Hokkanen korostetun lavastetuilla ja konstruoiduilla huonetiloillaan pyrkii luomaan asetelmallisen kuvan vieraantuneisuudesta, oli kyse sitten luonnosta, yhteisöstä tai mistä tahansa vieraantumisesta. Kuvia voisi sanoa inhofantastisiksi, ne tulevat silmille runsaina, räiskyvinä, rumina ja paljastavina, kuitenkin selvästi lavastettuina kohtauksina.



Kuvien henkilöt ovat kuin torsoja, silmiä ei koskaan näytetä, usein koko pään peittää jokin asia, kuten kukkapuska tai lahjapaketti. Toisinaan päähenkilöltä puuttuu kokonainen raaja, tai puuttuva käsi saattaa osoittaa häntä yöpöydällä aseella. Roskaa oksentava nainen, häämatkallaan hukassa oleva morsian, onkiva pikkuvesseli, naulakkoon kasviköynnöksellä hirttäytynyt - Hokkasen kameran kautta välittyvissä kertomuksissa elämä on asetelmallista, yksinäistä, vieraantunutta, materialistisesti runsasta mutta henkisesti onttoa. Näiden kuvien äärelle on kiehtovaa ja herkullista pysähtyä. Katsojalle syntyy tarve tulkita kuvattua tilannetta. Tulee tunne, että kaikki voisi olla toisin, jotain on menetetty, tähänkin olisi jonkun pitänyt puuttua.

Mari Hokkasen Set & Setting Korjaamo Galleriassa 21.4.2013 asti.


(Kaikki kuvat Mari Hokkanen, lähde: http://marihokkanen.blogspot.fi/)

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Uimala ja yleisiä saunoja Helsingissä




Helsingin rannoilla on varmasti vilvoiteltu ja peseydytty siitä asti kun paikka on ollut asutettu. Erilaisia uimahuoneita ja kylpylaitoksia on myös käytetty vedessä kylpemistä helpottamaan. 1800-1900 -luvun taitteessa alkoi Helsingin niemelle syntyä uimalaitoksia, jotka vastasivat uimaopetuksen kasvavaan tarpeeseen. Ne olivat pienempiä tai suurempia puisia rakennelmia, joista pääsi hallitusti uimaan kivikkoisten rantojen sijaan. Tunnetuimpia näistä olivat Ursinin uimalaitos Etelä-Helsingissä ja Humallahden uimalaitos Taka-Töölön ja Meilahden liepeillä. Uimahallirakentamisen 1950-60 -luvuilta lähtien kasvanut suosio johti uimalaitoksien katoamiseen kaupunkikuvasta. Lähimmäksi uimalaitosten tunnelmaa päässee tänä päivänä esimerkiksi Seurasaaren uimalassa, josta tämän bloggauksen kuvat on otettu talvisen päivän jääkävelyllä.

Helsingillä on kunniakas historia myös kylpyläkulttuurin saralla, 1830-50 -luvuilla Ullanlinnan kylpylaitos oli Pietarin seurapiirien suosiossa. Siellä tosin tärkeämpää oli terveysvesien juominen ja sosiaalinen elämä, joten kylvyt ja meressä virkistäytyminen liittyivät enemmänkin terveyden edistämiseen kuin varsinaiseen uimiseen. Tämänhetkinen tutkimukseni kohdistuu nimenomaan helsinkiläisiin uimalaitoksiin, joten on hauskaa todeta, kuinka uimalaitokset ovat tulleet yllättäen ajankohtaisiksi aivan viime aikoina. Helsingissä on nimittäin tällä hetkellä kaksikin eri uimalahanketta vireillä. Aluksi molemmat havittelivat  Katajanokan Kanavaterminaalin tyhjää tonttia, mutta viimeisen ymmärrykseni mukaan Korjaamo Group, joka on neuvotellut Allas-nimellä kulkevasta uimalahankkeesta liikuntaviraston kanssa, on tarkentanut kohdevaihtoehdoikseen Arabianrannan, Töölönlahden ja Tokoinrannan. Myös Pohjoisrantaa ja Kaivopuistoa on väläytelty mahdollisina uimalan paikkoina. 




Toinen ajankohtaisista uimalaehdotuksista on Platta, joka toteutuessaan toisi Katajanokan Kanavaterminaalin tontille väliaikaisen kelluvan uimarannan kahviloineen ja ravintoloineen. Suunnitteilla on terasseja ja tapahtumapaikkoja, ja paikka voisi talviaikaan palvella jääpuistona ja luisteluratana. Yksityisen rahoituksen turvin rahoitettava hanke on suunnittelijoiden sanoin pitkällä, ja avajaisia voitaisiin viettää jo kesällä 2014 mikäli rahoitus ja luvat saadaan kuntoon. Platta-hankkeen takana on N2 Helsinki -suunnittelutoimisto. Katajanokalle samaiselle tontille suunnitteilla olevan maailmanpyörän ei katsota sotivan Platta-suunnitelmia vastaan, vaan päinvastoin olen ymmärtänyt, että ainakin Platan puuhaajat kokevat uimala- ja maailmanpyörähankkeiden tukevan toisiaan. Sekä Allas- että Platta-uimalahanketta yhdistää se, että uimaloiden sijoituspaikkaa ja toimintoja ideoidaan aktiivisesti sosiaalisessa mediassa.




Kaupunkilaisena asiaa katsellen näen Platan kohdalla selkeitä etuja siinä, että nykyisin tyhjälle alueelle saadaan mahdollisimman monipuolisia, helposti lähestyttäviä ja toisiaan tukevia toimintoja. Ainoa, mikä arveluttaa kummassakin uimalahankkeessa, on meriveden puhtaus ja etenkin Platan kohdalla sijaintipaikka Katajanokalla erittäin vilkkaan matkustajalaiva-, saaristoristeilijä- ja lauttaliikenteen läheisyydessä. Allas havittelee selvästi suojaisempia vesiä. Maauimaloita ja uimarantoja Helsingistä löytyy vaikka kuinka, mutta ajatus hyvin suunnitellusta ja toteutetusta uimalarakennelmasta ympärivuotisine palveluineen on kiinnostava. Aika näyttää, toteutuuko kumpikaan hankkeista.

Mielelläni näkisin myös, että näihin uimaloihin mahdollisuuksien mukaan liitettäisiin myös yleisiä saunoja, ja toki talvella avantouintimahdollisuus. Tällä hetkellä Helsingin perinteisten yleisten saunojen tilanne on melko surkea - ainoastaan Arlan sauna, Kotiharjun sauna ja Hermannin sauna sinnittelevät vanhoina tekijöinä, vaikka joitain vuosikymmeniä taaksepäin yleisiä saunoja oli lähes joka korttelissa, kun asuntokohtaisia kylpyhuoneita ei vielä kaikilla ollut.  Parempi toki kolme yleistä saunaa kuin ei mitään, ja uimahallit toki tarjoavat mahdollisuuden saunomiseen, niistä paras miljöö on tietenkin Suomen vanhimmassa uimahallissa eli Yrjönkadun uimahallissa vuodelta 1928. Uutta ja mielenkiintoista saunakulttuuria edustaa Nene Tsuboin ja Tuomas Toivosen Merihakaan suunnittelema Kulttuurisauna, jonka pitäisi aueta lähiaikoina. Siellä on poikettava heti ensi tilassa, kunhan paikka saadaan auki. Olisi tietenkin mukavaa, jos saunakulttuuri leviäisi muuallekin Helsinkiin yhtä ilahduttavan elinvoimaisena, kuin se tällä hetkellä on Merihaka-Kallio-Hermanni -akselilla.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Kevätuhri, sadan vuoden jälkeen



Kävin eilen Oopperassa kolmen tanssiesityksen illassa Nijinsky-Elo-Inger. Pääsyy vierailuun oli toki Igor Stravinskyn Kevätuhri ja Vaslav Nijinskyn alkuperäinen koreografia vuodelta 1913. Konservatiivit tuohduttanut kantaesitys Pariisiin Champs-Elysées -teatterissa toukokuussa 1913 oli aikanaan todellinen tapaus, ja nyt koko esityksen kuulleena, nähneenä ja kokeneena - rekonstruoituine koreografioineen, pukuineen ja maskeerauksineen - voin vain todeta kuinka hämmästyttävän modernilta ja tuoreelta sekä musiikki että tanssi tuntuivat, näin sata vuotta jälkikäteen. Voin vain kuvitella aikalaiskonservatiivien hampaiden kiristyksen ja vastenmielisyyden Stravinskyn riitasointuista ja uudenlaista musiikkia sekä Nijinskyn liikeilmaisua kohtaan, toisaalta modernimpien katselijoiden vapautuneisuuden ja kiinnostuksen tätä kaikkea uutta kohtaan. Baletti kun on edelleenkin hyvin perinnetietoinen ja perusilmaisultaan muuttumaton taiteenlaji. Nijinskyn koreografiaa taidetaankin pitää modernin ja nykytanssin ensimmäisenä esimerkkinä, joka rikkoi ensi kertaa baletin kaavaa. Toisin kuin baletin keveyteen ja pehmeyteen pyrkivä ilmaisu, Nijinsky korosti liikkeen raskautta ja painovoimaa etenkin jalkojen tömistelyn ja hyppyjen kautta. Sisäänpäin kääntyneet raajat ja suorina sojottavat kädet sotivat myös perinteistä liikekieltä vastaan.




Kevätuhrin kantaesityksen jälkeen teos esitettiin vain kahdeksan kertaa ja jäi unohduksiin pitkäksi aikaa. Koreografia rekonstruoitiin koreografi/tanssihistorioitsija Millicent Hodsonin ja taidehistorioitsija Kenneth Archerin toimesta vasta vuonna 1987 Joffrey-baletin esittämänä. Tutkimustyössä apuna olivat kantaesityksen elossa olevat tanssijat, muusikot ja katsojat sekä alkuperäisesityksestä säilyneitä luonnoksia, valokuvia, pukuja ja pianopartituuri. Kansallisbaletti esitti teoksen ensi kerran vuonna 1994, kolmantena ryhmänä maailmassa. Kansallisbaletti saa kunnian viedä esityksen myös Kevätuhrin 100-vuotisjuhliin Moskovan Bolšoi-teatteriin ensi kuussa. Mutta palataanpa esityksen aiheuttamiin tuntemuksiin. Kevätuhrin alkuperäiskoreografia sulaa täydellisesti yhteen musiikin kanssa, toistaen ja tulkiten sen ankaraa rytmisyyttä. Valitun neidon (Mira Ollila) uhritanssi loppukohtauksessa oli todella riipaiseva rytmikkäine hyppyineen, joita soolossa on peräti 126 kappaletta. Pidän Stravinskyn musiikista kovasti, siinä tapahtuu niin paljon, se on samanaikaisesti kaunista ja kieroa, sen rytmisyys on vetoavaa, voimakasta ja alkuvoimaista.




Muista esityksistä Jorma Elon nykytanssiin kallistuva Double Evil oli todella vaikuttava, nukkemaisine isolaatio- ja aksenttiliikeineen ja mielettömän kauniine musiikkeineen. Suosikkitanssijani Eun-Ji Ha loisti taas kirkkaimpana. Hänen tekninen osaamisensa, tarkkuutensa, taitavuutensa ja tulkintansa nousee aina ylitse muiden. Johan Ingerin Walking Madissakin oli hetkensä, mutta en saanut teoksesta oikein otetta. Lavaste oli merkittävässä roolissa, mistä pidin. Ravelin maanisen monotonista ja kasvavaa Boleroa tietenkin kuuntelen aina mielelläni. Sekä Double Evilissä että Walking Madissa tanssineen Terhi Räsäsen tulkinta jäi mieleen.

Kevätuhrista lisää voi kuunnella Yleisradion Kantapöytä-ohjelmasta täältä noin kuukauden ajan. Haastateltavana muun muassa Valitun neidon roolin tanssija Mira Ollila. Nijinskyn koreografia ja ensi-illan skandalöösit tunnelmat on rekonstruoitu myös valkokankaalle Jan Kounenin elokuvassa Coco Chanel & Igor Stravinsky vuodelta 2009. Baletista olen kirjoittanut aiemmin täällä.

(Kaikki kuvat: www.ooppera.fi)

torstai 28. maaliskuuta 2013

Season Film Festival 2013


Albatross  




Mahtavaa! Vaikka rakkaassa kotikaupungissani piisaa ympäri vuoden lukuisia pienempiä ja suurempia eri aiheisiin keskittyviä elokuvafestivaaleja, erittäin hyvään saumaan tulee näin kevättalvella uusvanha Season Film Festival. Uusvanha siksi, että Season Film Festival on syntynyt 2001 perustetun Artisokka-festarin raunioille ja siihen on vielä liitetty Fashion Film Festival omaksi sarjakseen. Artisokka tarjoili naisnäkökulmaa ja laveampaa sukupuolikäsitystä, Season Film Festival jatkaa samaa linjaa alleviivaamatta, kuitenkin antaen tilaa naistekijöille ja sukupuolirooleja kyseenalaistaville teemoille. Ensivilkaisun perusteella Season Film Festivalin ohjelmistossa omiin ennakkosuosikkeihin lukeutuu Ulrich Seidlin Paratiisi-trilogiaan kuuluva Paradise:Faith (2012), Bollywood-trilleri Kahaani (Sujoy Ghosh, 2012)  ja Niall MacCormickin Albatross (2011).



    CloClo

Aiemmin itsenäisenä festivaalina toiminut Fashion Film Festival muodostaa siis tänä vuonna oman alasarjansa Season Film Festivalilla, ja sinne onkin kerätty huikean kiinnostava kokoelma elokuvia, joissa muoti ja muotoilu ovat jonkinlaisessa roolissa. Löyhä määritelmä takaa sen, että tarjonta on monipuolinen. Itseäni kiinnostaa FFF:n ohjelmistosta luonnollisesti eniten seuraavat elokuvatapaukset: CloClo (Florent Emilio Siri, 2012) ja The Great Gatsby. Ensimmäinen, mielestäni vähän oudosti My Way -nimelle käännetty elokuva kertoo kovasti fanittamastani 1960- ja 1970-luvuilla vaikuttaneesta ranskalaisesta supertähdestä, Claude Francois'sta. Popikoni vietti nopeaa ja kuluttavaa jetset -elämää tanssityttöjen ja fanien ympäröimänä. Kotimaista näkökulmaa Clauden elämään tuo suomalainen menestynyt malli Pia Sofia Kiukkonen, jonka kanssa Claude seurusteli 1970-luvulla ennen traagista kuolemaansa. Elokuvan käännösnimi viittaa Claude Francois'n säveltämään riipaisevaan Comme d´habitude -lauluun, jonka teki myöhemmin maailmanlaajuisesti tunnetuksi muun muassa Frank Sinatra nimellä My Way.


    The Great Gatsby

The Great Gatsbyn uudesta, toukokuussa ensi-iltansa saavasta Baz Luhrmannin filmatisoinnista olen intoillutkin jo aiemmin. Mutta tällä kertaa esitetään Jack Claytonin ohjaama versio vuodelta 1974, päärooleissa Mia Farrow ja Robert Redford. Olen suuri 1920-lukuentusiasti ja rakastan F. Scott Fitzgeraldin romaania, jossa Jay Gatsby rakastaa Daisyaan 1920-luvun huolettomissa ja ylellisissä, mutta samalla hyvin surullisissa puitteissa. Tämä kevät tuleekin olemaan yhtä herkkua, kun tulen näkemään tunnetuimmat filmiversiot aiheesta.


    Diana Vreeland: The Eye Has to Travel

Kiinnostavista elokuvista ehkä ainoa varsinaisesti muotiin liittyvä Diana Vreeland: The Eye Has to Travel (Lisa Immordino, 2011) on henkilökuva 1900-luvun muodin suunnannäyttäjästä, Vogueta 1960-luvulla päätoimittaneesta Diana Vreelandista. Elokuva on epäilemättä kiehtova matka muodin ja populaarikulttuurin lähihistoriaan. Farewell, My Queen (Benoît Jacuot, 2012) päässee myös katselulistalleni, heikkouteni epookkiin ja ylitsepursuavaan pukudraamaan saanee vastakaikua tästä Marie Antoinetten ja Ranskan hovin lopun alkuun keskittyvästä elokuvasta.


    Farewell, My Queen

Löytyykö ohjelmistosta muita kiinnostavia elokuvia mainitsemieni lisäksi, mitä olette menossa katsomaan?

Season Film Festival Bio Rexissä ja Maximissa 4.-7.4.2013. Lipputiedot täältä.

(Kaikki kuvat: Filmikamari)

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Jouko Lehtolan perintö

(Jouko Lehtola, VW Passat 1,9 TDI 4x4 diesel Variant,'01, sarjasta Kolaroidut autot, 2003. Kuva: VTM/KKA, Petri Virtanen. Kuvan lähde: http://www.kiasma.fi/ohjelmisto/jouko-lehtola/tarinoita-kuvien-takaa/kolariautot.)

Vierailin lauantaina Kiasmassa, jossa tutustuin sekä kokoelmanäyttelyyn Tosi kyseessä että Jouko Lehtolan Kiasman kokoelmiin hankittujen teosten varaan rakennettuun Viattomuuden loppu -näyttelyyn. Kiasma osti 19 teosta valokuvaajan nimeä kantavalta säätiöltä alkuvuodesta. Teosvalinnat pohjautuivat keskusteluihin taiteilijan kanssa keväällä 2010, ennen hänen kuolemaansa. Lehtolan toiveiden mukaisesti perustettu Jouko Lehtolan säätiö tukee dokumentaariseen kuvaukseen suuntautuneita nuoria valokuvaajia ja tekee tunnetuksi Jouko Lehtolan työtä.

Jouko Lehtolan (1963-2010) valokuvia sisältävä näyttely oli suppeahko, mutta hyvä kokonaisuus. Lehtolan humaanius ja herkkyys tulivat esille jo hänen valokuvistaan, ja näyttelyssä esitetty Riikka Riihosen dokumenttielokuva "Valossa, Jouko Lehtola" (2011) täydensi tätä mielikuvaa ja syvensi Lehtolan syitä kuvata aiheitaan. Ihmisiä esittävät kuvat Nuoret sankarit, Merkitty iho ja Anonymous-sarjoista näyttävät kohteensa tasavertaisina, ei tirkistelyn kautta. Laajempaan Finnish View -teossarjaan kuuluvien Crashed Cars, Blades ja Dogs -sarjojen valokuvissa Lehtola otti kantaa nykykulttuurin ahneuteen rakkautta, omaisuutta, mitä tahansa kohtaan. Koruttomat kuvat väkivallanteoissa käytetyistä veitsistä, haukkuvista koirista ja kolariautoista symboloivat kovien arvojen, tukahdutettujen tunteiden ja kauniin pinnan alla kytevän väkivallan kulttuuria.

Kaikkein koskettavimmat ja pysäyttävimmät teokset löysin OD Helsinki -sarjasta, joka kuvaa toteavan staattisesti paikkoja, joissa huumeiden yliannostukseen kuolleet ovat vetäneet viimeisen henkäyksensä. Rappukäytäviä, yleisiä vessoja, nukkumalähiön hiekkatie. Paikoissa ei ole muita kuoleman jälkiä kuin tyhjyys. Nämä kaikki ovat arkisia toimintapaikkoja, joita kohtaamme päivittäin. Silti emme kykene kohtaamaan ihmistä, joka voi huonosti tai osaa auttaa tarvitsevaa. Nämä paikat ovat tarinoineen läsnä vaikka niiltä halutaan sulkea silmät. Sykäyksenä tälle kuvasarjalle toimi Lehtolan puolison pojan yliannostuskuolema. Kuvissa välittyy aiheen omakohtaisuus sekä samalla yksityisen ja yhteiskunnallisen trauman käsittely herkällä tavalla.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Museoblogeja?

 Suomen museoliitto teki palveluksen kokoamalla museoiden ja muiden muistiorganisaatioiden ylläpitämiä blogeja yhteen postaukseen ja oman bloginsa sivupalkkiin. Varmasti moni muukin bloggaava museoiden ystävä tai museoammattilainen on tästä hyvin kiitollinen. Kuitenkin kaipaan luettavaksi myös hyviä yksityishenkilöiden pitämiä blogeja, joissa käsitellään museoaiheita. Varsinaisia pelkkiin museoihin keskittyviä blogeja luultavasti löytyy vähän, jos ollenkaan. Tällaisia blogeja on ollut, mutta ne ovat jääneet päivittämättä jo kauan sitten. Osin tätä tyhjiötä paikatakseni halusin itsekin aloittaa blogin, jossa käsitellään muiden muassa myös museoaiheita. Kulttuuriin yleisesti painottuvia blogeja on paljon, ja toivonkin, että te lukijat voisitte vinkata tuonne kommenttiosioon sellaisia hyväksi havaitsemianne yksityishenkilöiden blogeja, joissa käsitellään merkittävässä määrin museo- tai näyttelyaiheita. Muutaman suosikin olen jo löytänyt, mutta toivon mukaan löytäisin vinkeistänne paljon uutta kiinnostavaa seurattavaa!

perjantai 22. helmikuuta 2013

Ukkeli @ Helsinki10


Teemu Keisterin mahtavia, kreisejä ja villejä Ukkeli-tekstiilejä ja maalauksia on nyt nähtävillä Helsinki10:ssä osoitteessa Eerikinkatu 3. Teemu Keisteri on monilahjakas taiteilija ja käsityöläinen, joka on tunnetuin Ukkeli-hahmoistaan, joita hän maalaa tekstiileihin, kuten kangaskasseihin ja t-paitoihin. Huomiota herättävät neonväriset Ukkeli-hahmot ovat saaneet paljon näkyvyyttä katukuvassa ja esimerkiksi Maria Veitolan käyttäminä. Lisäksi Keisteri on löytänyt Ukkeli-aiheelleen alustan ainakin posliinimukeista, joulukorteista, piirroksista, seinämaalauksista ja sarjakuvista. You name it!



Helsinki 10:ssä esillä olevat mustavalkoiset maalaukset poikkeavat totutusta räikeästä Ukkeli-tyylistä, mutta ne toimivat erinomaisesti etenkin Helsinki 10:n pelkistetyssä ympäristössä. Graafiset, mielikuvitukselliset, herkullisen naivistiset ja ihanan hävyttömät työt ovat toisintoja tunnetuista maalauksista tai populaarikulttuurin kuvastosta. Esillä on muun muassa tulkinta Grant Woodin American Gothic -maalauksestasta ja oma suosikkini, Fritz Langin Metropoliksesta tuttu robotti.


Näyttely avattiin eilen, en tiedä kuinka kauan se on esillä. Joten menkää ja katsokaa, kun vielä ehditte!

(psst. Teemu Keisteri tekee Ukkeleita myös tilauksesta!)


(Kaikki kuvat: www.teemukeisteri.com)